pienoiskuva|Kynttilöistä tehty svastika hindulaisessa pyhäkössä. Monissa kulttuureissa käytetyn ikivanhan hakaristisymbolin ottamista kansallissosialistien tunnukseksi on pidetty esimerkkinä kulttuurisesta omimisesta. Käsitettä ei käytetty vielä 1940-luvulla. Toisaalta hakaristin kaltainen yksinkertainen kuvio on luultavasti keksitty riippumattomasti lukuisia kertoja. Kulttuurinen omiminen tai kulttuurinen appropriaatio (engl. cultural appropriation tai misappropriation) on sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian käsitteistöä ja tarkoittaa epäeettistä toimintaa, jossa etuoikeutetun ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä vähemmän etuoikeutetun identiteettiryhmän piirteitä tai kulttuurituotteita.Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 223 - "-- nor can an able-bodied person take on the role of a disabled person." Kulttuurinen omiminen kohdistuu alempitasoiseksi tulkittuun etniseen ryhmään tai johonkin muuhun marginaaliryhmään, kuten vammaisiin tai seksuaaliseen vähemmistöön. Teon paheksuttavuuden katsotaan olevan sitä suurempi, mitä alisteisempaan ryhmään teko kohdistuu, kun lainattua kulttuuria ei arvosteta, tai kun kulttuurilainaa hyödynnetään kaupallisesti.
Kulttuurisen omimisen käsite syntyi 1980-luvulla postkoloniaalisen teorian piirissä, missä länsimaisen kulttuurin katsottiin riistävän muiden kulttuurien piirteitä ottamalla niitä omaan käyttöönsä irrallaan niiden kulttuurisista yhteyksistä.Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 77–82 The Guardian -lehden artikkelissa Jessica Metcalfe havainnollisti eroa hyväksymänsä oikeutetun appropriaation ja misappropriaatioksi kutsumansa vääränä pitämänsä käytön välillä: on hyväksyttyä ja ihailtavaa lainata, jakaa ja inspiroitua vieraan kulttuurin tuotteista. Sen sijaan hän pitää vääränä ottaa ilman lupaa käyttöön varsinkin vähemmistökulttuurin artefakteja. Ratkaisevia ovat ryhmien valtasuhteet: etuoikeutetut eivät saa hyödyntää alistettujen kulttuuria, koska tämä hänen mukaansa jyrkentää valtasuhteiden epätasapainoa. Esimerkiksi intiaanien sulkapäähineiden käyttö on Metcalfen mielestä aina epäeettistä, ellei ole Amerikan alkuperäisväestön tunnustettu johtaja.
Käsitteen arvostelijat ovat vastanneet, että kulttuurivaikutteiden lainaaminen on normaalia kulttuurinvaihtoa. On myös väitetty, että kulttuurisen riiston arvostelu oli historiaan taaksepäin katsomista jo syntyaikanaan 1980-luvulla. Lisäksi käsitteen käyttö oli aiheettomasti laajentunut siirtomaajärjestelmän arvostelusta kaikenlaisten identiteettiryhmien välisiin suhteisiin.Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 75-77
Käsitteen synty Kulttuurisen omimisen käsite syntyi 1900-luvun kahdella viime vuosikymmenellä postkolonialistisen länsimaihin kohdistuvan kritiikin myötä. Kolonialistisen riiston eräänä muotona oli "kulttuurinen kolonialismi", missä hyödynnettiin alistettujen kansojen kulttuuriperinnettä.
Helen Pluckrosen ja James A. Lindsayn mukaan käsite on syntynyt postmodernin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian eli niin kutsutun wokeismin piirissä. Sen mukaan yhteiskunta koostuu identiteettiryhmistä, joiden välillä vallitsee vallan ja etuoikeuksien epätasapaino. Standpoint-teorian mukaisesti kullakin identiteettiryhmällä on oma koettu käsityksensä todellisuudesta, joka on yhteismitaton toisten käsitysten kanssa. Jos etuoikeutettuun ryhmään kuuluva lainaa alistetun ryhmän identiteettiin kuuluvia asioita, hän astuu marginaaliryhmän varpaille, sillä sen omaa näkökulmaa ei pysty aidosti tulkitsemaan kukaan muu.Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 223–224.
Postkolonialistisen teorian alueelta termin käyttö laajentui muihinkin suhteisiin. Niinpä esimerkiksi heteroseksuaalinen nainen ei saisi teatterissa näytellä lesbonaista tai fyysisesti vammaton esiintyä vammaisen roolissa. Etuoikeutettuun ryhmään kuuluva kirjailija ei saisi käsitellä alistettujen identiteettien kokemuksia. Kiellettyä on myös kasvojen mustaaminen eli blackface -meikki, joka Suomessa tunnetaan tiernapojista.
Appropriaation alueet ja paheksuttavuuden syyt Valkoisesta ylivallasta bestsellerin kirjoittanut Layla F. Saad antaa kirjassaan esimerkkejä alueista, joilla kulttuurinen omiminen voi tapahtua. Näitä alueita ovat muoti, missä valkoiset muotisuunnittelijat omivat BIPOC-ihmisten tuotteita; afrikkalaiset hiustyylit; kauneusihanteet, missä korostetaan BIPOC-ihmisten ominaisuuksia, kuten paksumpia huulia, pyöreämpää lantiota tai tummempaa ihoa; hengellisyys, missä jäljitellään BIPOC-ihmisten seremonioita; terveydestä huolehtiminen BIPOC-ihmisten tapaan; musiikki, missä omitaan mustien musiikkityylejä, kuten rap-musiikki; kulttuuritapahtumat, joissa käytetään esimerkiksi blackface-maskeja sekä AAVE-kielenkäyttö, joka matkii mustien kieltä.Saad 2020, s. 117-118 Pohjois-Amerikassa on useita tapauksia, joissa henkilö on omaksunut valheellisesti alkuperäisasukkaan identiteetin ja ryhtynyt tekemään siltä pohjalta alkuperäiskansojen kulttuuria ja taidetta.
Saadin mukaan kulttuurista omimista ei tee paheksuttavaksi kulttuurinvaihto, vaan siihen liittyvä valkoisen ylivallan vahvistaminen. Se pitää yllä valkoista supremasistista ideologiaa, missä valkoiset voivat omia mustilta ja ruskeilta haluamiaan asioita, jolloin ne heidän käytössään saavat uuden merkityksen. Samalla mustat ja ruskeat ihmiset voidaan muutoin laiminlyödä. Kulttuurinen omiminen myös kirjoittaa historiaa uudelleen siten, että anastetut vaikutteet siirtyvät valkoiseen kulttuuriin ja näyttävät olevan siitä peräisin. Esimerkiksi jooga on USA:ssa menettänyt intialaisen alkuperäisluonteensa, new age -rituaalit kadottaneet alkuperänsä alkuperäisasukkaiden rituaaleina ja musta hiustyyli lähteensä mustien keskuudesta. Lopputulos on Saadin mukaan rasismia.Saad 2020, s. 118-120
Ulkomaisia tapauksia
Aineettomien oikeuksien kulttuurista omimista on paheksuttu alkuperäiskansojen sortona. Australiassa on väitetty, että länsimainen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi vähemmistöön kuuluvien perinteiden, identiteetin ja älyllisen omaisuuden riiston. Vuonna 2017 alkuperäiskansojen asianajajat vaativat kulttuurisen omimisen kieltämistä lailla YK:n alajärjestö WIPO:ssa eli Maailman henkisen omaisuuden suojelujärjestössä. Käsite ei esiinny vuoden 2007 alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksessa.
Arvostelun kohteeksi ovat joutuneet esimerkiksi Madonna intialaisen ja hispanokulttuurin ja Rihanna kiinalaisen kulttuurin anastamisesta. Toisinaan vaatimukset ovat ristiriitaisia. Niinpä J. K. Rowlingia on moitittu siitä, että Harry Potter-kirjoissa ei ole tarpeeksi vähemmistöryhmiin kuuluvia hahmoja.
Brittiläinen aktivisti Layla F. Saad kirjoittaa teoksessaan Me and White Supremacy (2020), että kun valkoiset matkivat afrikkalaisamerikkalaista puhetta, kyse on rasismista ja kulttuurisesta omimisesta.Saad 2020, s. 118-120
Yhdysvaltalaisen Amanda Gormanin runoteoksen kääntämisestä syntyi kohu Hollannissa, kun kustantaja valitsi kääntäjäksi kansainvälisen Booker-kirjallisuuspalkinnon saaneen Marieke Lucas Rijneveldin. Hän vetäytyi tehtävästä, kun valintaa arvosteltiin sen takia, että Rijneveld ei ole mustaihoinen kuten teoksen kirjoittaja. Kritiikin mukaan mukaan valkoisella ei ole riittävää kokemuspohjaa kääntää mustan runoilijan teosta.
Suomalaisia tapauksia Suomalaisia kohuja kulttuurin omimisesta on esiintynyt varsinkin 2010-luvulta lähtien. Ne ovat yleensä päättyneet anteeksipyyntöihin ja jonkin kaupallisen tuotteen vetämiseen markkinoilta. Poikkeuksena on ollut Oneiron-romaanin saama tuki keskustelussa. Myös Kansallisteatterin roolituskohussa teatteri lopulta palasi alkuperäiseen linjaansa.
Geisha-hahmo Vuonna 2006 Fazer muutti Geisha-suklaan pakkausta siten, että geisha-kuva (maiko eli harjoittelijageisha) poistettiin. Taustalla olivat sosiaalisen median syytteet kulttuurisesta omimisesta. "Mikä 1900-luvun alussa oli eksoottista ja kiinnostavaa, näyttäytyy nykymaailmassa usein epäsopivana", perusteli Fazer.
Saamenpuku Vuonna 2014 rovaniemeläinen alppihiihtäjä Tanja Poutiainen joutui saamelaisten arvostelun kohteeksi käytettyään perinteistä saamenpukua muistuttanutta asua. Suomen saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja Anne-Maria Maggan mukaan Poutiainen ei kunnioittanut saamelaiskulttuuria oikealla tavalla, vaan hän olisi voinut pyytää saamelaisilta ihan oikean saamenpuvun käyttöönsä. Poutiainen pyysi tekoaan anteeksi.
Vuonna 2016 taiteilijat Outi Pieski ja Marja Helander näkivät kulttuurista omimista Jenni Hiltusen videoteoksessa Grind, jonka Kiasma hankki kokoelmiinsa vuonna 2012. Teoksessa naisesiintyjät twerkkaavat valesaamenpuvuissa. Saamelaistaiteilijoiden mielestä ne ovat teoksessa vain eksotiikkaa luomassa ja näin hyväksikäyttävät kulttuurisesti alkuperäiskansoja. Saamelaisten näkökulmasta saamenpukua mukailevan asusteen käyttö oli loukkaavaa, koska Hiltunen käytti puvun symboliarvoa omiin tarkoitusperiinsä olematta itse saamelainen ja tuomatta esiin saamelaisten kokemusta maailmasta. Se, että puku ei ollut aito, antoi myös väärän kuvan saamelaisten kulttuuriperinnöstä. Taidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti: "Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista."
Loppuvuonna 2023 suomalaisen kuvataiteilija Katariina Sourin taideteos herätti keskustelua siitä, kuka saa tehdä taidetta saamelaisuudesta ja onko suomalaisen tekemää maalausta saamelaisnaisesta sopivaa näyttää Lux Helsinki -valotaidetapahtumassa. Saamelaisvaikuttaja Petra Laiti julkaisi kuvapalvelu Instagramissa päivityksen, jossa hän arvosteli Souria saamelaisen kulttuurin omimisesta, koska Sourin Pohjan kosketus -maalauksessa on vuori, saamelaispuku ja poro. "Tämä on auttamattoman vanhanaikainen kuvasto" kirjoitti Laiti. "Sellaisiin kuuluu aina, että on vuori, on [saamelaispuku eli] gákti ja on poro. Tämän stereotyyppisemmäksi ei kuvaus voisi mennä. Loukkaantumisesta huolimatta teos päädyttiin esittämään, mutta "sisältöhuomiolla" varustettuna. Ennen teoksen näyttämistä torilla kuulutetaan suomeksi ja saameksi ääninauhalta seuraava teksti: Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta.
Saamelaiskäsityö Vuonna 2021 saamelaiskäsityöntekijöiden yhdistyksen Outi Paadar kertoi, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaiskäsitöitä. Syynä oli ollut tiukka keskustelu kulttuurisesta omimisesta. Tätä korjaamaan oli käynnistetty kolme projektia, myös saamelaiskäräjien. Tarkoitus olisi löytää kultainen keskitie, joka kelpaisi kaikille. Ala ei ole enää houkutteleva, kun tulot ovat epävarmoja.
Intiaanien sulkapäähine pienoiskuva|pysty=0.6|Sulkapäähineen käyttö on herättänyt Suomessa keskustelua kulttuurisesta omimisesta. Syyskuussa 2017 jotkut, kuten Suomen saamelaisnuoret, arvostelivat kulttuuriseksi omimiseksi, alkuperäiskansakulttuurin hyväksikäytöksi ja eksotisoimiseksi sitä, että Miss Helsinki -kauneuskilpailun osallistujat olivat poseeranneet päässään sulkapäähineet, jotka yhdistetään intiaaneihin. Saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laitin mukaan sulkapäähine on intiaaneille pyhä esine, jota saavat kantaa vain kulttuurin valitsemat yksilöt. Kilpailun järjestäjien mukaan kuvaukset olivat fantasiakuvauksia eivätkä suoranaisia intiaanikuvauksia.
Huhtikuussa 2018 Yleisradio poisti sulkapäähineeseen ja kasvomaaleihin sonnustautuneen "Päällikkö Punanata" -hahmon Herra Heinämäen Lato-orkesteri -ohjelmasta sen jälkeen, kun hahmo oli herättänyt keskustelua kulttuurisen omimisen ongelmasta. Laitin mukaan hahmo edusti vanhanaikaista ja hyvin rasistisiin stereotypioihin perustuvaa kuvastoa.
Blackface-maski