thumb|Hötorgsskraporna, "Viisi trumpetintöräystä" rakennusvaiheessa 1964. Kuvannut Lennart af Petesens. thumb|Hötorgsskraporna, Klaaran kirkko ja Klaran kaupunginosa vuonna 2009.
Norrmalmin uudelleenjärjestely (, myös Cityn saneeraus () oli suurisuuntainen hanke, jonka yhteydessä Tukholman Norrmalmin eteläosa, muun muassa Klaran alue rakennettiin kaupunginvaltuuston vuonna 1945 hyväksymän asemakaavan mukaisesti suurelta osin uudestaan. Hanke toteutettiin vähitellen 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Alueen vanha rakennuskanta purettiin lähes kokonaisuudessaan, ja tilalle rakennettiin nykyinen Tukholman city, ja samalla rakennettiin alueella sijaitsevat Tukholman metron asemat.
Norrmalmin uudisrakentaminen oli Ruotsin historian huomattavin kaupunkisaneeraushanke, ja siihen osallistui suuri osa Ruotsin arkkitehdeista. Nedre Norrmalmin perusteellista muutosta on Ruotsissa ja muualla maailmassa paljon sekä arvosteltu että ihailtu, ja sitä pidetään yhtenä suurimmista, perusteellisimmista ja johdonmukaisista kaupunkiuudistuksista, jotka Euroopassa on toteutettu toisen maailmansodan jälkeen, mukaan luettuina sellaisetkin kaupungit, jotka olivat sodassa suurelta osin tuhoutuneet (toisin kuin sodalta välttynyt Tukholma).Rudberg 1989, s. 146Gullberg 2001, s. 297 Norrmalmin uudisrakentaminen sai muun muassa Kansainvälisen arkkitehtiliiton ensimmäisen Patrick Abercrombien palkinnon vuonna 1961. Högtorgcity oli myös suoranaisena esikuvana monille myöhemmille rakennushankkeille Euroopassa, varsinkin Varsovassa ja Hampurissa.
Monet Norrmalmin uudelleenjärjestelyn yhteydessä rakennetut talot on nykyisin suojeltu rakennushistoriallisina muistomerkkeinä.
Historiallinen tausta Ajatus Norrmalmin asemakaavan uudistamisesta ja Sveavägenin jatkamisesta Brunkebergsåsenin yli Kungsgatanilta etelään oli esitetty ja siitä oli keskusteltu jo kauan ennen kuin 1950-luvulla aloitetuista uudelleenjärjestelyistä päätettiin.
Flemingin ruutukaava 1600-luvulta Aikoinaan Norrmalm oli rakennettu Tukholman vanhankaupungin tavoin ilman yhtenäistä suunnitelmaa, mutta 1600-luvulla Klas Larsson Fleming laati alueelle ruutukaavaan perustuvan asemakaavan, joka pitkälti myös toteutettiin.Larsson 1960, s. 3– ja kuva 14Gullberg 2001, s. 26– Aiheena uudelleenjärjestelyyn oli Tukholman väkiluvun nopea kasvu, joka liittyi sen asemaan suurvallaksi kasvaneen Ruotsin pääkaupunkina. Vuonna 1636 päämajoitusmestari Olog Hansson Örnehufvud sai hallitukselta tehtäväkseen laatia "katupiirustukset sekä malmeille että tänne kaupunkiin ja tehdä kadut mahdollisimman leveiksi", ja muutokset toteutettiin parikymmentä vuotta myöhemmin.
Tessinin Sveavägen-bulevardisuunnitelma 1700-luvulla Jo 1700-luvulla Nicodemus Tessin nuorempi laati asemakaavaehdotuksen, jonka mukaan Sveavägen olisi levennetty bulevardiksi, jota samalla olisi jatkettu etelässä Gustav Adolfs torgille saakka. Toisin kuin usein on väitetty, aloitteentekijänä ei kuitenkaan ollut Kustaa III, joka suunnitteli ja pani alulle Stora Haga slottin rakennustyöt ja joka olisi halunnut tämän puistokadun yhdistävän tuon uuden palatsin Tukholman kuninkaanlinnaan.Selling 1970 s. 12Gullberg 2001, s. 33–
Vapauden aikana 1700-luvulla kaupungin keskusta siirtyi yhä selvemmin Norrmalmille, jonne useimmat uudet säätyläispalatsit ja virastotalot sijoitettiin.Gullberg 2001, s. 31–
Lindhagenin asemakaavakomissio 1800-luvulla thumb|upright|left|Lindhagenin laatima Norrmalmin ja Kungsholmenin asemakaavaehdotus vuodelta 1866.
Vuonna 1866 juristi Albert Lindhagenin johtama asemakaavakomissio, jonka jäsenenä oli myös everstiluutnantti ja Tukholman vesijohtolaitoksen perustaja Fredrik Wilhelm Leijonanker, laati yleiskaavan, jonka tarkoituksena oli tuoda kaupunginosaan ilmaa, valoa ja vihreyttä. Komissio ehdotti säännöllistä ruutukaavan mukaista katuverkkoa suurine neliskulmaisine kortteleineen sekä alueen läpi kulkevia ja toisensa leikkaavia suuria bulevardeja. Ilmeisenä esikuvana oli varsinkin Georges-Eugène Haussmannin samanaikainen kaupunkiuudistus Pariisissa, mutta vaikutteita saatiin myös Pietarista.Selling 1970 s. 47Gullberg 2001, s. 38– Komissio ehdotti muun muassa 70 metrin leyistä pohjois-eteläsuuntaista, Pariisin Boulevard Sebastopolin ja Berliinin Unter den Lindenin kaltaistaSelling 1970 s. 13 puistokatua, Sveavägeniä, joka olisi johtanut Brunnsvikenilta Gustav Adolfs torgille saakka. Ehdotuksessa ei otettu huomioon olemassa ollutta rakennuskantaa ja maaston muotoja, ja kadun tieltä olisivat hävinneet muun muassa Aadolf Fredrikin kirkko, Hötorget ja Brunkebergstorg. Itä-länsisuunnassa ehdotettiin katua, joka olisi johtanut Lidingöbronilta Tranebergille.Gullberg 2001, s. 41–
thumb|Hallmansin vuonna 1912 laatiman ehdotuksen rekonstruktio Kaupunginvaltuusto ei koskaan hyväksynyt Lindhagenin suunnitelmaa, ja siitä totuettiin 1870- ja 1880-luvuilla vain pieniä osia, nekin ankarien kiistojen jälkeen ja muunneltuina.Gullberg 2001, s. 46– Sveavägenistä tuli 33 metrin levyinen pääkatu, ja jotta kirkko säästyisi, se siirrettiin Lindhagenin ehdottamaa linjausta idemmäksi. Lisäksi se ulottui etelässä vain yhden korttelin verran Kunsgatanin eteläpuolelle.Gullberg 2001, s. 49Selling 1970, Luku: Esplanadsystemet och Albert Lindhagen: stadsplanering i Stockholm åren 1857–1887, s.
Vuoden 1912 asemakaavaehdotus Sveavägenin jatkamisesta kiisteltiin jälleen 1910-luvulla Lindhagenin suunnitelmien pohjalta. Vuonna 1912 vahvistettiin kaupunkisuunnittelupäällikkö Per Olof Hallmanin suunnittelema asemakaava, jonka mukaisesti Sveavägeniä oli määrä jatkaa Kungsgatanilta etelään Hamngatanille, kaupungin taloudellisten vaikeuksien vuoksi kuitenkin vain 18 metrin levyisenä.Gullberg 2001, s. 83 Mäster Samuelsgatanin eteläpuolella se olisi jakautunut itäiseen ja läntiseen haaraan, joiden väliin olisi muodostunut kolmiomainen kaupunkialue ja sen keskelle Guldklimpen -niminen kortteli ("Kultakimpale"). Suunnitelma on merkitty Carl-Otto Krakaun vuonna 1926 laatimaan Tukholman karttaan. Guldklimpenin paikalle rakennettiin myöhemmin aukio, jonka nimenä oli ensin Sveaplatsen, nykyinen Sergelin tori.
Suunnitelmaa ei sellaisenaan koskaan toteutettu, mutta kun Sveavägeniä paljon myöhemmin ja monien ehdotusten jälkeen päätettiin jatkaa, se sai suunnilleen Hallmanin ehdotuksen mukaisen linjauksen, vaikka ei haaraudukaan hänen ehdottamallaan tavalla.
Per Olof Hallman erosi kaupunkisuunnittelupäällikön virasta vuonna 1927, ja lautakunta päätti antaa tehvävän maan arvostetuimmalle kaupunkisuunnittelijalle, Albert Lilienbergille, jolla oli vastaava virka Göteborgissa.
Päätöksentekoprosessi Pitkällinen kiista Norrmalmin uudelleenrakentamisesta alkoi jo 1920-luvulla sitä mukaa kuin liikenne kasvoi. Päätöksentekoa viivyttivät katkerat riidat, jotka jopa jakoivat poliittisia puolueita.Gullberg 2001, s. 98– Myös toinen maailmansota viivytti hankkeen toteuttamista.
Muutospaineet Laaja yksimielisyys vallitsi siitä, että Nedre Norrmalmin modernisointi tavalla tai toisella oli tulossa ajankohtaiseksi. Yleisesti katsottiin, että selviä muutostarpeita olivat varsinkin:Larsson 1960, Luku: Nedre Norrmalm – Historiskt och ohistoriskt s.
Infrastruktuuri: Kaupunkisuunnittelijat korostivat, että Tukholman keskusta ei soveltunut nopeaan väestön kasvuun ja sen edellyttämään infrastruktuuriin. Esimerkiksi julkisen liikenteen parantaminen Tukholman metron avulla edellytti, että muun muassa Klara-korttelissa oli useita taloja purettava, mikä pitkälti ratkaisikin sen, että uudelleenrakentamishanke päätettiin toteuttaa. Voimakkaasti kasvanut autoliikenne vaati myös suurempia läpiajoväyliä sekä toimenpiteitä jalankulkijoiden turvallisuuden parantamiseksi.
Saneeraus: Ennen kuin vanhan rakennuskannan purkaminen aloitettiin, Klara oli pitkälti slummiutunut. Asuntokanta oli suurimmaksi osaksi rakennettu ennen vuotta 1900 eikä vastannut nykyajan vaatimuksia, huoneistot olivat pieniä ja kylpyhuoneita ei ollut. Lisäksi kiinteistöt olivat rakennuskiellossa ja niiden pakkolunastus oli odotettavissa, kun alueen saneeraus koettiin yhä tarpeellisemmaksi. Kadut ja pihat olivat ahtaita, minkä vuoksi asunnot ja toimistot olivat pimeitä ja epäterveellisiä. Lisäksi oli usein kannattavampaa rakentaa uutta kuin kunnostaa vanhaa. City-muodostus: Liike-elämä ja virastot olivat siitä lähtien kun rautatie 1860-luvulla rakennettiin, yhä suuremmassa määrin siirtyneet Vanhastakaupungista Norrmalmiin, jonka Brunkebergsåsen jakoi kahtia. Alueesta oli tullut kaupungin liike-elämän keskus, jonne myös sanomalehtien toimitukset olivat keskittyneet. Tukholman katsottiin kuitenkin tarvitsevan modernimpaa keskitettyä ydinaluetta, joka vastaisi työelämän muuttuneita tarpeita.
Aikakautta leimasi myös edistysoptimismi. Funktionalistiset aatteet olivat Tukholman näyttelystä 1930 lähtien saaneet Ruotsissa vankan jalansijan. Monet kantakaupungin ahtaissa huoneistoissa asuneet lapsiperheet muuttivat uusille asuntoalueille kuten Tranebergiin ja Hammarbyhöjdeniin.
Lilienbergsin yleiskaava vuodelta 1928 thumb|upright|Albert Lilienberg (oikealla) ja Sven Markelius, noin 1954. Virkaansa vastanimitetty kaupunkirakennusjohtaja Albert Lilienberg laati vuonna 1928 Tukhuolman yleiskaavaehdotuksen, josta tuli lähtölaukaus vuonna 1945 päätökseen johtaneelle prosessille. Lilienbergin ehdotuksen mukaan Sveavägeniä olisi jatkettu Hamngatanille ja edelleen Gustav Adolfs Torgille, samoin kuin aikoinaan Lindhagenin ja Tessinin vanhoissa suunnitelmissa.
Jotta rakennukset uuden Sveavägenin varrella veisivät mahdollisimman vähän maapinta-alaa, Lilienberg halusi rakentaa kymmenen art deco -tyylistä pilvenpiirtäjää, minkä ajatuksen hän oli saanut käydessään New Yorkissa. Suoranaisena esikuvana oli Times Square. Jo aikaisemmin oli Kungsgatan ja sen varrella olevat tornitalot, Kungstornen, rakennettu amerikkalaisten esikuvien mukaan.
Yleiskaavaehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty, vaan se hylättiin kaupunginhallituksessa tiukassa äänestyksessä. Sen vaikutusvaltaisiin vastustajiin kuului kansanpuoluelainen poliitikko Yngve Larsson.
Vuoden 1933 asemakaavakilpailu Vuonna 1932 Tukholman kaupunki julisti kansainvälisen asemakaavakilpailun Nedre Norrmalmin uudelleenjärjestelemiseksi. Kilpailuun jätettiin 350 ehdotusta, joista monet olivat aikakauden huomattavimpien arkkitehtien laatimia. Esimerkiksi Le Corbusier'n ja Alvar Aallon ehdotukset olisivat edellyttäneet, että laajat osat Tukholman kantakaupungista olisi purettu uusien korkeiden rakennusten tieltä. Le Corbusier'n ehdotuksessa "Voisin" ("Naapuri") uudenaikaiset lamellitalot olisivat täyttäneet myös koko Södermalmin. Saksalainen arkkitehti ja entinen Bauhausin rehtori Walter Gropius, joka oli Sven Markeliuksen läheinen tuttava, pyysi tietoa kilpailusta mutta ei koskaan laatinut omaa ehdotustaan.Rudberg 1989, s. 138 Myös arkkitehti Sigurd Lewerentz osallistui kilpailuun, mutta hänen ehdotuksensa ei saanut osakseen suurempaa ymmärtämystä. "Le Corbuisier'n henki liikku ehdotuksen yllä": samoin kuin Le Corbuisier, myös Lewerentz jakoi kaupungin eri alueisiin liikennettä, asutusta ja virkistystä varten.
Kilpailussa jaettiin ensin kolme pääpalkintoa, yksi lontoolaiselle ja yksi newyorkilaiselle arkkitehtitoimistolle sekä kolmas kahdelle Tukholman kaupungin virkamiehelle, kiinteistöviraston siviili-insinööri Åke Virginille ja kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Thure Bergentzille Heidän ehdotuksensa muistutti suuresti Lilienbergin suunnitelmaa. Koska Albert Lilienberg oli palkintolautakunnan jäsen, heidän ehtotuksensa kuitenkin diskvalifioitiin, sillä kilpailutuomareille läheiset henkilöt eivät saaneet osallistua kilpailuun ja Lilienberg oli Bergentzin esimies.