Gotthold Ephraim Lessing (22. tammikuuta 1729 Kamenz, Ylä-Lausitz, Saksi, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta – 15. helmikuuta 1781 Braunschweig, Braunschweig-Lüneburgin herttuakunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta) oli keskeinen valistusajan saksalainen dramaturgi, näytelmäkirjailija, kriitikko ja runoilija.
Hänen draamansa ja teoreettiset kirjoituksensa vaikuttivat olennaisesti Saksan kirjallisuuden kehittymiseen. Sana dramaturgia esiintyy saksankielessä ensimmäisen kerran hänen kirjoituksessaan Hamburgische Dramaturgie (1767–1769) ja hän oli Saksan ensimmäinen dramaturgi Hampurin kansallisteatterissa.Luckhurst, Mary (2006). Dramaturgy: A Revolution in Theatre. Cambridge: Cambridge University Press. s. 24.
Suku ja koulutus Gotthold Ephraimin vanhemmat olivat luterilainen teologi ja pastori, teologisten teosten kirjoittaja Johann Gottfried Lessing (1693–1770) ja Justine Salome Feller (1703–1777), joka oli Kamenzin pastori Gottfried Fellerin tytär. Hänellä oli 11 sisarusta, joista nuorin veli oli näytelmäkirjailija ja Breslaun rahapajan johtaja Karl Gotthelf Lessing (1740–1812).
Perhe asui Kamenzin pikkukaupungissa Itä-Saksissa. Gotthold Ephraim kävi kaupungin latinakoulua eli pedagogiota vuosina 1737–1741. Isän halutessa poikansa seuraavan jalanjälkiään, Lessing lähetettiin 12-vuotiaana opiskelemaan teologiaa lahjakkaille oppilaille julkisin varoin kustannetussa Fürstenschule St. Afrassa Meissenissä. Lahjakkaana ja innokkaana opiskelijana Lessing omaksui hyvän kreikan, heprean ja latinan kielen taidon, ja hänen ihailunsa antiikin roomalaisten näytelmäkirjailijoiden Plautuksen ja Terentiuksen näytelmiä kohtaan herätti hänessä halun kirjoittaa itsekin komedioita.
Suoritettuaan koulutuksensa St. Afrassa hämmästyttävällä vauhdilla kahdessa vuodessa hän aloitti opinnot Leipzigin yliopistossa, nimellisesti vain teologiassa, mutta suoritti tutkinnon myös lääketieteessä, filosofiassa ja filologiassa vuosina 1746–1748.
Teatteri
Leipzig Lessingiä kiehtoi Leipzigin teatterimaailma, joka oli saanut uutta eloa lahjakkaan ja energisen näyttelijätär ja teatterinjohtaja Caroline Neuberin (1697–1760) töistä. Neuber kiinnostui nuoresta runoilijasta ja vuonna 1748 hän tuotti näyttämölle menestyksekkäästi tämän komedian Der junge Gelehrte (”Nuori oppinut”). Näytelmä on ihastuttava satiiri ylimielisestä, pinnallisesta, turhamaisesta ja helposti loukkaantuvasta oppineesta, hahmosta, jonka kautta Lessing pilkkasi omaa kirjanoppineisuuttaan.
Muut Leipzigin kauteen vuosina 1747–1749 kuuluvat komediat Damon, Die alte Jungfer (”Vanhapiika”), Der Misogyn (”Naistenvihaaja”), Die Juden (”Juutalaiset”), Der Freigeist (”Vapaa-ajattelija”) ovat nokkelia kommentteja inhimillisiin heikkouksiin – suvaitsemattomuuteen, ennakkoluuloihin, nalkuttamiseen, onnenmetsästykseen, parinmuodostukseen, juonitteluun, tekopyhyyteen, korruptioon ja kevytmielisyyteen. Tätä taustaa vasten on hyveellisiä miehiä ja naisia, jotka ovat huomaavaisia ja epäitsekkäitä, herkkiä ja avuliaita, suoria ja uskollisia rakkaudessa. Teoksessaan Die Juden Lessing ylisti arvostamatonta jaloa ajattelua ja iski siten juutalaisiin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta vastaan aikana, jolloin nämä olivat vielä suljettuja elämään ghetoissa. Lessing oli asettanut itselleen tavoitteeksi tulla saksalaiseksi Molièreksi: näissä komedioissa hän alkaa mielenkiintoisella tavalla piirtää hahmonsa tunnistettaviksi yksilöiksi irtautuen perinteisistä dramaattisista "tyypeistä".
Alkuvuodesta 1748 Lessingin vanhemmat, jotka eivät hyväksyneet hänen yhteyksiään Leipzigin teatteriin, kutsuivat hänet takaisin kotiin. Hän kuitenkin onnistui saamaan heidän suostumuksensa aloittaa lääketieteen opinnot ja sai pian luvan palata Leipzigiin. Hän joutui nopeasti vaikeuksiin, koska hän oli anteliaasti taanut joittenkin Caroline Neuberin johtaman näyttelijäseurueen jäsenten velkoja – vaikka hän itse oli pahasti velkaantunut. Kun seurue meni konkurssiin, hän pakeni Leipzigista välttääkseen pidätyksen velkojen takia.
Journalismi, teatteri ja dramaturgia
Berliini – Wittenberg – Leipzig Hän saapui Berliiniin marraskuussa 1748, missä hän toivoi löytävänsä työtä toimittajana serkkunsa Christlob Myliusin kautta, joka oli tuolloin jo vakiintunut toimittaja. Seuraavien neljän vuoden aikana hän teki erilaisia töitä, pääasiassa kääntäen ranskalaisia ja englantilaisia historiallisia ja filosofisia teoksia saksaksi. Mutta hän alkoi myös tehdä itselleen nimeä loistavalla ja nokkelalla kritiikillään Berlinische Privilegierte Zeitung -lehdessä, jossa hän toimi kirja-arvostelutoimittajana. Hän käynnisti myös oman aikakauslehden Beiträge zur Historie und Aufnahme des Theaters (”Teatterin historian ja parantamisen edistäminen”), joka lakkautettiin vuonna 1750.
Vuosina 1751–1752 Lessing opiskeli Wittenbergin yliopistossa, jossa hän suoritti 29. huhtikuuta 1752 lääketieteen maisteritutkinnon. Sen jälkeen hän palasi marraskuussa 1752 Berliiniin, missä hän perusti toisen aikakauslehden, Theatralische Bibliothekin (”Teatterikirjasto”), mutta sekin jouduttiin lakkauttamaan vain neljän osan jälkeen. Berliinisä hän tutustui Karl Wilhelm Ramleriin, kirjailija ja kustantaja Friedrich Nicolaihin, Ewald Christian von Kleistiin, Johann Georg Sulzeriin ja filosofi Moses Mendelsohniin. Merkittävin tapahtuma tänä aikana oli hänen koottujen teostensa kuusiosaisen laitoksen julkaiseminen vuosina 1753–1755. Joidenkin nokkelien epigrammien lisäksi laitos sisälsi tärkeimmät hänen Leipzigin aikaisista komedioistaan. Se sisälsi myös Miss Sara Sampsonin, joka on ensimmäinen merkittävä bürgerliches Trauerspiel eli kotimainen tragedia saksalaisessa kirjallisuudessa. Hän muutti lokakuussa 1755 takaisin Leipzigiin.
Keskiluokkaiset kirjailijat olivat jo pitkään halunneet päästä eroon kirjallisuuden perinteisistä luokkaeroista, joissa sankarillisia ja traagisia teemoja esittivät aristokraattiset hahmot, kun taas keskiluokkaiset hahmot esiintyivät vain komediassa. Lessing ei itse asiassa ollut ensimmäinen saksalainen kirjailija, joka kyseenalaisti tämän perinteen, mutta on sanottava, että hänen näytelmänsä merkitsee ratkaisevaa irtiottoa klassisesta ranskalaisesta draamasta, joka vielä hallitsi Saksan näyttämöitä.
Miss Sara Sampsonin inspiraationa toimivat George Lillon näytelmä The London Merchant (1731) ja Samuel Richardsonin romaanit – joissa ylistetään keskiluokkaista naisellisuutta – sekä vähäisemmässä määrin sentimentaalinen comédie larmoyante (”kyynelten täyttämä komedia”), jonka sai alkunsa Ranskassa 1700-luvun alun näytelmäkirjailija Pierre-Claude de La Chauséelta. Se on ensimmäinen saksalainen näytelmä, jossa bürgerlich- (keskiluokkaiset) hahmot kantavat traagisen kohtalon täyden taakan, ja sen ensi-ilta oli menestyksekäs Frankfurt an der Oderissa vuonna 1755. Sen pohdiskeleva proosa paljastaa taitavasti tilanteen psykologian – ristiriidan hyveen ja sydämen vaatimusten, omantunnon ja intohimon välillä – ja sen hahmot on piirretty hienosti. Juoni keskittyy porvarillisen perheen viattomaan, herkkään sankarittareen; hänestä tulee vampyyrimaisen rakkaudessa kilpailijansa Lady Marwoodin, joka jättää kaikki rajoitukset ja estotoimet huomiotta, ja heikon miehen Mellefontin uhri, joka horjuu kahden naisen välillä, mutta lopulta sovittaa syyllisyytensä kuolemallaan.
Lessingin tämän aikakauden kirjoittamiselle on ominaista hänen Rettungen-teoksensa (”Todisteita”), joka erottuu terävän tyylinsä ja argumentoinnin selkeyden ansiosta. Neljässä esseessään hän pyrki puolustamaan itsenäisiä ajattelijoita, kuten uskonpuhdistuksen aikaisia kirjailijoita Johann Cochlaeusta ja Gerolamo Cardanoa, joita oli epäoikeudenmukaisesti paneteltu ja vainottu. Hänen kiehtova ja pureva polemiikkansa Ein Vade Mecum für den Herrn Samuel Gotthold Lange (1754) kohdistui ylimielisen oppineen S. G. Langen huolimattomasti tunaroituihin Horatiuksen runojen käännöksiin, joiden kirjallinen maine tuhoutui Lessingin hyökkäyksen vuoksi. Tästä alkaen Lessingiä pelättiin aiheellisesti kirjallisena vastustajana, joka käytti tyylitaitoaan hiottuna aseena. Filosofi Moses Mendelssohn ja kirjailija ja kustantaja Friedrich Nicolai erottuvat Lessingin berliiniläisistä ystävistä. Näiden miesten kanssa Lessing kävi todella käänteentekevää kirjeenvaihtoa (Briefwechsel über das Trauerspiel, 1756–1757; ”Kirjeenvaihto tragediasta”) traagisen draaman estetiikasta. Lessingin mukaan tragedian ei pitäisi saarnata moraalista, vaan pikemminkin herättää ihailua ja sääliä yleisössä todisteena emotionaalisesta sitoutumisesta.
Vuonna 1756 alkoi hänen useampivuotiseksi suunniteltu opintomatkansa Alankomaihin, Englantiin ja Ranskaan Johann Gottfried Winklerin seurassa. Hän joutui kuitenkin keskeyttämään matkan Amsterdamissa seitsenvuotisen sodan takia. Samana vuonna hän tapasi Johann Wilhelm Gleimin, Friedrich Gottlieb Klopstockin ja Conrad Ekhofin.
Marraskuun 1755 ja huhtikuun 1758 välisenä aikana Lessing asui jälleen Leipzigissa, mutta toukokuussa hän muutti takaisin Berliiniin. Siellä hän kirjoitti säännöllisesti Nicolain viikkolehteen Briefe, die neueste Literatur betreffend (”Kirjeitä uusimmasta kirjallisuudesta”) ja useita esseitä nykykirjallisuudesta. Näiden keskiössä oli voimakas hyökkäys vaikutusvaltaista teatterikriitikko Johann Christoph Gottschedia vastaan, koska tämä kannatti ranskalaisen draaman, erityisesti 1600-luvun tragediakirjailija Pierre Corneillen teatterin, mallintamista. Lessing väitti, että Ranskan hovimainen ja tyylillinen draama oli vieras saksalaiselle mentaliteetille. Sen sijaan hän vaati aidosti kansallista draamaa, joka kuuluisi kansalle ja perustuisi uskollisuuteen luontoa ja todellisuutta kohtaan. Hän kehotti saksalaisia näytelmäkirjailijoita ottamaan Shakespearen esikuvakseen. Literaturbriefin 17. numerossa hän julkaisi koskettavan kohtauksen omasta fragmentaarisesta Faust-draamastaan. Tässä kohtauksessa Lessing hahmottelee ”Faustin ilman pahuutta”, jonka hellittämätön uteliaan tutkimisen henki on oikeutettu Jumalan edessä hänen sopimuksestaan paholaisen kanssa huolimatta. Näin hän raivasi tietä nuorelle aikalaiselleen Johann Wolfgang von Goethelle ja tämän suurelle dramaattiselle versiolle Faust-tarinasta. Vuonna 1759 Lessing julkaisi mestarillisia proosafaabeleita, jotka olivat pääosin yhteiskuntakritiikkiä, ja niiden mukana esseen itse faabelimuodosta, jossa hän muotoili lajityypin erityiset lait analysoimalla sen didaktista ja allegorista rakennetta.
Breslau Hän asui vuosina 1760–1765 Breslaussa Sleesiassa preussilaisen kenraali Friedrich Bogislav von Tauentzienin sihteerinä. Vuonna 1760, väsyneenä jatkuvaan kirjoittamiseen ja tuntien, että maisemanvaihto ja työ olivat välttämättömiä hänen terveytensä kannalta, Lessing matkusti Breslauhun hakemaan kenraali Tauentzienin sihteerin virkaa, jolle Kleist oli esitellyt hänet Leipzigissä. Tauentzien ei ollut ainoastaan Preussin armeijan kenraali, vaan myös Breslaun kuvernööri ja rahapajan johtaja. Hän myönsi avoimen viran mielellään Lessingille, joka piti sitä hallussaan yli neljä vuotta. Näin hän joutui täysin erilaisiin olosuhteisiin kuin mihin oli aiemmin tottunut. Hän seurusteli pääasiassa preussilaisten upseerien kanssa, osallistui paljon seurapiirielämään ja kiintyi intohimoisesti pelipöytiin, joissa hän pelasi niin korkeilla panoksilla, että jopa kenraali von Tauentzien moitti häntä.