pienoiskuva|Taisto Sinisalo vuonna 1970. Taistolaisuus on poliittinen termi, jolla viitataan Taisto Sinisalon mukaan nimettyyn Suomen Kommunistisen Puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä 1970- ja 1980-luvuilla toimineeseen liikkeeseen. Käsitteen keksivät Helsingin Sanomien toimittajat 1970-luvun alussa. Taistolaiset itse eivät koskaan käyttäneet loukkaavaksi kokemaansa käsitettä, ja omassa retoriikassaan liike samaistuikin esimerkiksi puolueen ”luokkakantaisiksi” tai ”terveiksi” voimiksi. Taistolaisia nimitetään usein kiistanalaisesti stalinisteiksi. Näkyvimpiä taistolaisia olivat teatteri-, musiikki- ja opiskelijaradikaalit. Liikkeen äänenkannattaja oli Tiedonantaja.
SKP:n oppositio syntyi 1960-luvun puolivälissä – vuosia ennen taistolaisuuden käsitteen keksimistä. Riitely alkoi, kun puolueelle valittiin uusi uudistusmielinen johto, jota syrjäytetyt ryhtyivät arvostelemaan. Arvostelu kohdistui sekä aatteellisiin että poliittisin kysymyksiin. Oppositio vastusti muun muassa marxismi-leninismin uusia tulkintoja, puolueensa hallituspolitiikkaa ja osallistumista keskitettyihin tuloratkaisuihin. Keskeisellä sijalla oli myös Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen puolustaminen. Riitely jatkui SKP:n sisällä, kunnes oppositio 1980-luvun puolivälissä erotettiin ja se muodosti Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenäisyys) -puolueen.
Käsitteen synty ja määrittely Taistolaisuus oli kevään 1971 uudissana. Kimmo Rentolan mukaan se oli merkki SKP:n puolueriidan uudesta kärjistymisestä.Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, s. 410. Helsinki: Otava, 2005. Esimerkiksi SKDL:n lähtö hallituksesta johtui suurelta osin SKP:n tilanteesta. Samoihin aikoihin Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL), joka oli SKDL:n yhteisöjäsen, valitsi viiteryhmäkseen SKP:n opposition. Lakkoliikehdintä kiristi myös ilmapiiriä. Kansan Uutisten pakinoitsija Taavetti kirjoitti maaliskuussa 1971 kuulleensa puhuttavan ”vihaisista taistolaisista, jotka muka ovat panneet pasmat sekaisin”.Taavetti: Peli ja pelisäännöt. Kansan Uutiset 88/1971, s. 4. Toisen version on kertonut toimittaja Aarno Laitinen. Sen mukaan termin keksi Helsingin Sanomien toimituksessa toimittaja Seppo Sännälä.Aarno Laitinen piti käsitteen luojana toimittajakollegaansa Seppo Sännälää; Laitinen puolestaan käytti sitä ensimmäisenä julkisesti, kun hän kirjoitti sen seuraavan päivän lehteen. Laitinen muotoili ilmaisun ”kommunistien vähemmistö eli taistolaiset, kuten heitä on nykyisin tapana kutsua”. Taistolaiset: Iltalehden historialehti, huhtikuu 2013, s. 4–5.
Taistolaisilla tarkoitettiin SKP:n oppositiota liittolaisineen, joista etenkin 1970-luvun alussa syntynyt laaja marxilais-leniniläinen opiskelija- ja nuorisoliike herätti huomiota. Relanderin mukaan ”taistolaisuus sopi suuhun, viittasi suuntauksen kotimaiseen keulakuvaan ja ennen kaikkea kuvasi kyseistä ilmiötä”.Relander, Jukka: ”Taistolaisuuden psykohistoriaa” Tunteiden sosiologiaa II: Historiaa ja säätelyä, s. 190–191. Toimittanut Sari Näre. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. Keulakuva oli Taisto Sinisalo (1926–2002), joka nousi opposition ykkösnimeksi 1970-luvulle tultaessa, viimeistään tultuaan valituksi SKP:n varapuheenjohtajaksi ylimääräisessä edustajakokouksessa vuonna 1970.
Taistolaisuus on yläkäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille ryhmille. Yhtenäinen liike ei kuitenkaan ollut, vaikka se usein yrittikin antaa itsestään säröttömän kuvan. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu vain radikaalina nuorison, opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden liikkeenä, vaikka SKP:n oppositio koostui suurelta osin SKP:n perinteisestä työväenluokkaisesta kannattajakunnasta.
Käsitteellä on aina ollut ennen kaikkea kielteinen merkitys, joten sitä eivät käyttäneet SKP:n opposition kannattajat. Liike kutsui aikanaan itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi tai yhtenäisyysvoimiksi. On puhuttu myös Tiedonantaja-liikkeestä ja viitattu sillä lehteen ja yhdistykseen, joissa SKP:n opposition poliittinen linja määriteltiin. Kannatuksen ollessa korkeimmillaan voitiin puhua SKP:n tai SKDL:n ”13 kansanedustajasta”.
Nuortaistolaisuus Nuortaistolaisuudella tarkoitetaan 1970-luvun nuoria, jotka tunnustivat SKP:n vähemmistösiiven johtajakseen. Nuortaistolaiset olivat useimmiten joko Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton SDNL:n tai Sosialistisen opiskelijaliitto SOL:n jäseniä.
Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty vaihtelevasti nimityksiä opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua muun muassa Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. Tosin 1980-luvun alussa eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epäonnistumisten syistä.
Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen hankkeeseen. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. Opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi 1970-luvun puolivälissä Tutkijaliitto, jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.
Taistolaisuuden nousua opiskelijaliikkeessä selittää nuorten pettyminen SDP:n ja SKDL:n hallituksen linjaan. Olemassa olevien puolueiden ulkopuolisen vasemmistoliikkeen rakentaminen ei koskaan ollut vakava tavoite. Taistolaisten kannatus opiskelijavaaleissa jäi näkyvyydestään huolimatta opiskelijavaaleissa aina pienemmäksi kuin kokoomusopiskelijoilla, myös sen huippuvuosina. Taistolaisuuden näkyvyys opiskelijoiden keskuudessa 1970-luvulla onkin nähtävä karismaattisten johtajien ja hyvien puhujien ansioksi.
Yliopistojen voimakas laajentuminen 1960- ja 1970-luvuilla antoi luonnollista kasvualustaa kommunistiselle opiskelijaradikalismille. Etenkin Tampereen yliopisto oli 1970-luvulla opiskelijoiden sosioekonomisella taustalla Suomen ei-akateemisin korkeakoulu eli korkeakoulu, jonka opiskelijoiden taustoissa oli harvinaisen vähän akateemista keski- ja yläluokkaisuutta: 48 prosenttia opiskelijoista tuli työläis- tai maanviljelijäperheistä. Taistolaiseksi tunnustautuva Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmät (TYMR) hallitsi vuonna 1975 yhteiskuntatieteellisten ainejärjestöjen hallituspaikoista 41 prosenttia ja puheenjohtajuuksista kuutta yhdeksästä.
Kulttuuritaistolaisuus Kulttuuritaistolaisilla tarkoitetaan taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love Recordsin suojissa levyttäneet artistit, kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola ja Kaisa Korhonen, olivat maanlaajuisesti tunnettuja julkisuuden henkilöitä, ja Agit-propin maine kiiri ulkomaille asti. 1970-luvun suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessä taistolaisuus oli hallitseva ilmiö. Vuonna 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. KTL:n aktiiveihin kuulunut Kristiina Halkola valittiin vuonna 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.
Osa kulttuuritaistolaisuudesta ulottui myös joukkotiedotusvälineisiin. SKP:n vähemmistöä kannattaneiden toimittajien järjestö oli Toimittajaliitto.
Poliittinen linja SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden linjan ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.
SKDL:n luonne SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä sai kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä ei sopinut ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Oppositiolle ei sopinut esimerkiksi sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi eikä voisi olla omaa ideologiaa. Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi alusta alkaen tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue.
Mielipiteiden vaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Taistolaiset epäonnistuivat yrityksessään vaihtaa SKDL:n johto liittokokouksessa 1972, jonka jälkeen Tiedonantaja alkoi syyttää SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. Tiedonantajan mukaan Alenius aikoi matkustaa Kiinaan ja levittää sikäläistä materiaalia Suomeen. Kansan Uutiset kumosi väitteet valheellisina ja SKP:n keskuskomitea äänin 9–3 totesi väitteiden Aleniuksen maolaisuudesta palvelevan ainoastaan maolaisia ja muita hajottavia voimia. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.Paastela, Jukka: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963–1982, s. 186–190. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111. 1991.
Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan presidentti Urho Kekkonen oli kiinnostunut 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun opiskelijaradikalismista, mutta ei ollut innostunut taistolaisuudesta niin paljon kuin muista uusista virtauksista. SKP:n kahtiajako uhkasi Kekkoselle tärkeää kansallisen yhtenäisyyden periaatetta ja vaikeutti hänen pyrkimystään sitouttaa kommunistit osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Hän pelkäsi taistolaisten luokkakantaisen oikeaoppisuuden eristävän kommunistit muusta yhteiskunnasta, mikä olisi koitunut taistolaisten hyväksi. Enemmistökommunistit olivat saaneet vaikutusvaltaa hakeutumalla yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maanviljelijöitä edustaneen keskustapuolueen kanssa, ja taistolaiset työskentelivät tätä vastaan.Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 327. Helsinki: Otava, 2012. .
Hallituskysymys Hallituspolitiikka oli keskeinen kiistakysymys SKP:ssä sen jälkeen, kun SKDL meni 1960-luvulla mukaan hallituksiin. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten hallituksiin osallistumista ei vastustettu periaatteellisesti. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle mutta palasi jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue, ja esimerkiksi vuonna 1979 esitettiin jopa oma ”varjobudjetti”.Paastela 1991, s. 199–209. Jukka Tarkan mukaan taistolaiset kansanedustajat sopeutuivat ylipäätään huonosti monipuoluejärjestelmän päätöskulttuuriin, ja heidän vaikutusvaltansa jäi paikkaosuuttakin pienemmäksi.Tarkka 2012, s. 327.
Ammattiyhdistysliike Ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön eli SAK:n alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana, ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin porvareiden salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsema kokonainen liitto oli pieni Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.
Henkilöt