Kreikan kielikiista (, ”kielikysymys”) viittaa pitkäaikaiseen kiistaan nykykreikan kirjakielen muodosta. Kiistaa käytiin Kreikassa suuri osa 1800- ja 1900-luvuista, ja se koski kysymystä siitä, tulisiko nykykreikkaa kirjoittaa katharévousan vai dimotikín mukaisesti. Kielikiista politisoitui ja johti välillä ankaraankin kulttuurisotaan. Kiista käytännössä päättyi vuonna 1976, jolloin dimotikín asema virallistettiin.
Nykykreikan kirjakielen muodot
Katharévousa on kreikan kirjakielen osin keinotekoinen muoto, joka luotiin muokkaamalla kieltä klassisen kreikan suuntaan. Se kehitettiin 1800-luvun alussa, ja se oli lähes koko ajan Kreikan itsenäistymisestä aina vuoteen 1976 saakka Kreikan valtion virallinen kielimuoto. Nimi ”katharévousa” viittasi alun perin oppineeseen, ”puristiseen” eli puhdistavaan kielimuotoon, josta oli pyritty poistamaan kreikan kieleen vuosisatojen kuluessa tullut turkin, albaanin, italian ja muiden kielten vaikutus.
Dimotikí on kreikan kirjakielen muoto, joka perustuu kansan puhekieleen. Se kehittyi myös 1800-luvulla ja alkoi horjuttaa katharévousan asemaa enemmän 1880-luvulta lähtien. Dimotikín nousu johti konservatiivien taholta ankaraan vastarintaan. Dimotikín asema käytännössä virallistettiin vasta Kreikan sotilasjuntan kauden jälkeen vuonna 1976.
Kielikiistan vaiheet Diglossian tausta
Kreikan kielessä vallitsi diglossia eli kielen jakutuminen kahteen muotoon jo Bysantin valtakunnan aikana, jolloin oppineet kirjoittivat muinaiskreikkaan pohjautunutta bysantin kreikkaa, kun taas kansa puhui siitä vuosisatojen kuluessa yhä kauemmaksi erkaantunutta puhekieltä. Tätä kansan puhekieltä voidaan kutsua dimotikíksi termin laajassa merkityksessä.
Osmanivallan aikana kansanomaista nykykreikkaa ei käytetty kirjallisesti missään. Ortodoksinen kirkko käytti vanhaa, muinaiskreikasta periytynyttä koinee-kreikkaa (tai sen bysanttilaisena kreikkana edelleen elänyttä muotoa), ja opetti sitä ylläpitämissään kouluissa. Klassista kreikkaa puolestaan opetettiin läntisissä yliopistoissa.
Katharévousan synty
Kirjakielen kehittäminen nykykreikalle alkoi kansallisen heräämisen myötä 1700–1800-lukujen taitteessa, jo ennen Kreikan itsenäistymistä. Kansallista heräämistä samoin kuin kirjakielen kehittämistä ajoivat kreikkalaiset oppineet valistusajattelijat, jotka osasivat itse klassista kreikkaa. Monet, niin kutsutut arkaistit, kannattivat klassisen kreikan käyttöönottoa kirjakielenä sellaisenaan. Toiset, realistisemmin ajatelleet katsoivat, että olisi kehitettävä uusi kirjakielen muoto, joka yhdistelisi klassista kreikkaa ja kansan puhekieltä. Alkuvaiheessa vain vähemmistö oppineista katsoi, että puhekieltä voitaisiin käyttää suoraan kirjakielenä.
pienoiskuva|200px|Adamántios Koraís, katharévousan kehittäjä. Ensimmäisenä kirjakielen muotona kehitettiin katharévousa, joka kehitettiin klassisen kreikan ja kansankielen yhdistelmäksi. Sen ideoijana pidetään Adamántios Koraísia (1748–1833). Katharévousan varhaisiin puolestapuhujiin kuului myös muun muassa Nikifóros Theotókis (1731–1800), jolta tunnetaan varhaisin ilmaisun katharévousa käyttö kyseisestä kielimuodosta, vuodelta 1796.
Katharévousan kannattajat näkivät kansan puhuman kielen vulgaarina ja turmeltuneena kielenä. Tuon ajan kansankielessä olikin paljon nykyistä enemmän turkin, albanian ja slaavikielten vaikutusta. Jyrkimmät näkivät minkä tahansa poikkeaman klassisesta kreikasta turmeltuneena ja virheellisenä. Koraís itse halusi puhdistaa kielen klassisen kreikan kieliopin mukaiseksi. Puhdistettuun kieleen oli kyllä tarkoitus ottaa vaikutteita ja sanastoa kansan puhekielestä, mutta se piti saada niin klassisen kreikan mukaiseksi ja näköiseksi kuin mahdollista. Tarkoituksena oli voida osoittaa, että nykykreikkalaiset olivat antiikin kreikkalaisten henkisiä perillisiä.
Katharévousan kannattajilla, kuten Koraísilla, oli usein yhteyksiä Länsi-Eurooppaan, ja he kohtasivat siellä toisia oppineita, jotka tunsivat kreikan vain klassisena kreikkana, ja joutuivat puolustelemaan näille ”kreikan kielen huonoa tilaa”. Koraís itse oli asunut pääasiassa ulkomailla, mutta tunsi kreikan Smyrnasta, missä kieli oli täynnä turkkilaisia ja italialaisia vaikutteita. Klassisesta kreikasta ammentava kieli tuotti sen sijaan kansallisylpeyttä.
Katharévousa yritti näin palauttaa kreikan kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Eräänä ajatuksena oli saada tavallinen, oppimattomana ja kulttuuriltaan monin tavoin ei-kreikkalaisena pidetty kansa vähitellen omaksumaan muinaiskreikka kielekseen. Käytännössä päämääränä oli näin herättää muinaiskreikka uudelleen henkiin, hieman samalla tavalla kuin heprea herätettiin myöhemmin henkiin uudelleen syntyneessä Israelin valtiossa.
Vuonna 1830 itsenäistynyt Kreikan valtio otti katharévousan tai ainakin sitä muistuttavan kielen viralliseksi kielimuodokseen, ja siitä tuli viranomaisten käyttämä kieli, vaikkakaan tätä ei vielä kirjattu suoraan lakiin. Kouluissa opetettu kreikka oli kuitenkin edelleen muinaiskreikkaa, mikä jatkui aina 1800-luvun lopulle saakka. Eräänä syynä lienee ollut se, ettei katharévousan muoto ollut pitkään aikaan tarpeeksi vakiintunut.
Katharévousa kohtasi alusta lähtien vastustusta sekä arkaistien että kansankielen kannattajien taholta. Kiistassa oli kyse paitsi kielestä myös vallasta vasta syntyneessä uudessa valtiossa. Kielen määrittäminen määräisi samalla myös sen kulttuurin, jonka pohjalle uusi valtio rakennettaisiin, ja sen, ketkä olisivat sitä tekemässä. Valistusajattelijana Koraís oli sekularismin, demokratian ja tasavaltalaisuuden kannattaja ja suhtautui etäisesti kirkkoon. Tämän seurauksena häntä vastustivat muun muassa fanariootit, jotka olivat olleet merkittävä voimatekijä jos Osmanien valtakunnassa ja edelleen myös itsenäistyneessä Kreikassa. Samalla vastustus suuntautui myös katharévousaan.
Dimotikín synty
Jonkin verran katharévousaa myöhemmin sen rinnalle kehitettiin enemmän kansan puhekieltä muistuttava dimotikí-kirjakieli. Varhaisin ilmaisun dimotikí käyttö kielimuodon nimenä tunnetaan Panagiótis Kodrikákselta vuodelta 1818.
Merkittäviä varhaisia dimotikín käyttäjiä oli runoilija Dionýsios Solomós. Hän arvosteli vuonna 1824 katharévousaa, kytkien kansankielen Kreikan vapaussodan sankareihin: ”Menkää ja etsikää sotasankarit, tuntekaa heidän haavansa (λαβωματιές, lavomatiés) ja kertokaa heille, että heidän tulisi kutsua niitä sanalla τραύματα (tráfmata)”Liakos, A.: ”'From Greek into our common language': Language and history in the making of Modern Greece”. Teoksessa – tráfmata oli klassisesta kreikasta otettu ”uudissana”, siinä missä lavomatiés oli kansan puhekielinen ilmaisu.
Seurauksena myös nykykreikan kirjakieleen syntyi diglossia, joka uusinti bysanttilaisen ajan diglossian muinaiskreikkaan perustuneen kirjakielen ja siitä erilleen kehittyneen puhekielen välillä; nyt diglossia vallitsi kahden kilpailevan kirjakielen välillä, joista toinen perustui klassiseen kreikkaan ja toinen puhuttuun nykykreikkaan.
Katharévousan vakiintuminen
1800-luvun kuluessa katharévousan asema vakiintui, ja sitä käytettiin yhä enemmän virallisissa yhteyksissä. Myös monet proosakirjailijat käyttivät katharévousaa, ja vaihtoivat tyylin dimotikíksi lähinnä kuvatessaan kansan puhetta tai tavoitellakseen maalaistunnelmaa. Suurin osa runoudesta kirjoitettiin kuitenkin dimotikílla.
Noin vuosien 1830 ja 1880 välisenä aikana kielikiista näytti välillä ratkenneen virallisesti katharévousan hyväksi. Todellisuudessa kirjallisuudessa vallitsi – katsontatavasta riippuen – joko täydellinen vapaus tai kaaos, sillä sen enempää katharévousan kuin dimotikínkaan muotoa ei oltu tarkasti määritelty. Katharévousan kannattajat saattoivat pyrkiä kirjoittamaan tarkoituksellisen arkaaisesti, esimerkiksi puhdasta attikalaista klassista kreikkaa tai ainakin koinee-kreikkaa, tai käyttää enemmän kansanomaisia muotoja, kun taas dimotikín kannattajat saattoivat käyttää mitä tahansa paikallista murretta. Muun muassa Fílippos Ioánnou ja Kléon Rízos Ragkavís huomauttivat tilanteen ongelmallisuudesta, ja toivoivat siihen ratkaisua.
pienoiskuva|200px|Ioánnis (Giánnis) Psycháris, dimotikín tunnetuimpia kehittäjiä. Katharévousa kytkeytyi ajan myötä yhä enemmän kreikkalaiseen kansallismielisyyteen, ja sen nähtiin asettuvan osmaniturkkilaisia ja slaavilaisia poliittisia pyrkimyksiä vastaan kreikkalaisten asuma-alueilla. Katharévousan toivottiin voivan toimia yhteisen, uuden panhelleenisen valtion kielenä, kun Kreikkaan olisi liitetty kreikkalaisen Makedonian ja kreikkalaisen Vähän-Aasian alueet (Megáli idéa). Dimotikín kannattajia syytettiin usein turkkilais- ja slaavilaismielisiksi.
Dimotikín nousu
Vuonna 1863 Kreikan kansallislauluksi otettiin Solomóksen vuonna 1823 dimotikílla kirjoittaman runon kaksi ensimmäistä säkeistöä, mikä oli erikoinen valinta, sillä valtio käytti virallisesti kilpailevaa kielimuotoa. Samaan aikaan katharévousan kehitys vei sitä usein enemmän muinaiskreikan kuin puhekielen suuntaan, mikä teki siitä entistä vaikeampaa tavalliselle kansalle.
Katharévousan ongelmana nähtiin myös se, että se pyrki hellenisoivana ohittamaan bysanttilaisen ajan kehityksen, joka oli kuitenkin oleellinen osa Kreikalle henkisesti tärkeän ortodoksisen kirkon välittämää perintöä. Näin katharévousa ei voinut sellaisenaan täysin tyydyttää kansan tarpeita. Monien mielestä tuli tarpeelliseksi ottaa bysanttilaisen ajan historia osaksi kansallista kertomusta, ja vastaavasti nähdä kieli luonnollisena jatkumona. Muinaiskreikasta luonnollisen kehityksen kautta muodostunut kansankieli alkoi vähitellen saada itsenäistä arvoa, sen sijaan että se nähtiin vain klassisen kreikan turmeltumana.
Seurauksena kritiikki katharévousaa kohtaan alkoi kasvaa, samalla kuin dimotikí alkoi kasvattaa suosiotaan. Dimotikía alkoivat nyt edistää monet runoilijat, jotka halusivat osoittaa sen olevan tarpeeksi hienostunutta mitä tahansa runoutta varten. Dimotikín kannattajat katsoivat olevansa ylpeitä kreikkalaisuudestaan ja omasta kielestään sellaisena kuin se oli, ja pyrkivät ammentamaan kansan puhumasta aidosta kielestä. Katharévousaa he pitivät keinotekoisena kielimuotona, joka ei edustanut nykyisiä kreikkalaisia.
Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotikíksi kirjoitti Giánnis Psycháris vuonna 1888. Hänen proosateoksensa oli nimeltään To taxídi mou (”Matkani”), ja se oli kuvaus kirjoittajansa matkasta Kreikassa. Samalla Psycháris ehdotti siinä katharévousan täydellistä hylkäämistä ja korvaamista dimotikílla kaikessa kirjallisessa käytössä.
Psycháris kannatti Megáli idéaa, jopa Konstantinopolin liittämistä Kreikkaan, ja huomautti katharévousan käytön itse asiassa hankaloittavan päämäärän saavuttamista. Hänen mukaansa kreikkalaisten tuli keskittyä maansa todellisuuteen menneisyyden palvonnan sijasta, ja keskittyä mieluummin ajamaan turkkilaiset pois kreikkalaisilta alueilta kuin turkin sanat kreikan kielestä.
Psycháriksen kirjoitus johti kielikiistan polarisoitumiseen kahden jyrkästi toisistaan erottuneen leirin välille. Dimotikí alkoi saada yhdä suuremman osan kirjallisista piireistä taakseen. Sen kannattajiin liittyi ajan myötä myös yhä enemmän opettajia, jotka saivat kouluissa havaita, etteivät oppilaiden oppimistulokset olleet tarpeeksi hyviä, kun näitä opetettiin vain muinaiskreikaksi ja katharévousaksi. Jo Psycháris oli syyttänyt katharévousaa koulujärjestelmän epäonnistumisesta.