Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee – kuka tulee? on vuonna 1981 ilmestynyt suomalainen ironinen ja satiirinen kirja, jossa esitellään 22 tunnettua poliitikkoa presidentti Urho Kekkosen seuraajaehdokkaina ja pohditaan heidän mahdollisuuksiaan menestyä seuraavissa presidentinvaaleissa. Sen kirjoittivat nimimerkillä ”Lauantaiseura” esiintyneet Helsingin Sanomien toimittajat Aarno Laitinen, Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola, Anneli Sundberg ja Janne Virkkunen. Teos perustui heille kertyneeseen sisäpiirin tietoon, josta osan julkistamista ei pidetty silloisen journalistisen tavan mukaan sopivana.
Tamminiemen pesänjakajien keskeiset teemat ovat kansalaisilta salattu Urho Kekkosen heikentynyt terveys, poliitikkojen kulissien takaiset valtapelit ja Neuvostoliiton puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin. Teos herätti ilmestyessään suuren poliittisen kohun ja sen on katsottu tuulettaneen Kekkosen presidenttikauden poliittista ilmapiiriä.Tarkka 2012, s. 384–386.
Kirjan nimi viittaa silloiseen tasavallan presidentin virka-asuntoon Tamminiemeen.
Taustaa Historioitsija Aleksi Mainion mukaan Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta oli 1970-luvulla kehittynyt alallaan Suomen paras, ja sitä arvostettiin Sanoma Oy:n sisällä ja pelättiin talon ulkopuolella.Mainio 2018, s. 344–354. Poliittisen toimituksen esimieheksi vuonna 1976 nimitetty Aarno Laitinen oli aiemmin toiminut HS:n työmarkkinatoimittajana. Kommunistien sisäisiä kiistoja aitiopaikalta seuraamaan päässyt Laitinen oli vuonna 1971 esitellyt HS:n lukijoille SKP:n vähemmistöä kuvanneen termin ”taistolaiset”.Mainio 2018, s. 285. Moni yhteiskunnallinen vaikuttaja halusi kertoa tietonsa ensimmäiseksi Helsingin Sanomille, jonka levikki ja vaikutusvalta olivat murskaavia.
1970- ja 1980-luvun taitteessa alkoi näyttää selvältä, että Urho Kekkosen vuonna 1956 alkaneen presidenttikauden loppu oli vääjäämättä lähestymässä, mutta kukaan ei tiennyt, mitä olisi tulossa Kekkosen väistyttyä. Kekkonen itse oli jo ennen vuoden 1978 presidentinvaalia tuntenut voimiensa hiipuvan. Vaalin jälkeen hän oli varma, että alkanut virkakausi tulisi olemaan hänen viimeisensä.Blåfield & Vuoristo 1982, s. 47–48. Amerikansuomalainen lehtimies Werner Wiskari, jolla oli tapana Suomessa käydessään pistäytyä myös Tamminiemessä, kuvaili järkyttyneenä New York Timesiin vuonna 1979 kirjoittamassaan artikkelissa, miten ”Kekkosella pätkii”. Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980. Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi vaihteli voimakkaasti ja tällöin hän harkitsi vakavasti virkakautensa keskeyttämistä.Blåfield & Vuoristo 1982, s. 10.
Suurelle yleisölle Urho Kekkosen kunnon romahtaminen paljastui elokuun lopulla 1981, kun presidentti vastoin lääkäriensä neuvoja teki perinteisen kalastusmatkan Islantiin. Matkan aikana otetuissa kuvissa Islannin presidentti Vigdís Finnbogadóttir talutti selvästi väsyneen näköistä Kekkosta ja turvamiehet auttoivat Kekkosta alas lentokoneesta Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Presidentin adjutantti, eversti Lasse Wächter korosti kuitenkin kyseessä olleen Kekkosen ”vähäinen matkaväsymys”. Muut kalastusmatkalla mukana olleet myönsivät myöhemmin, ettei presidentti ollut käynyt kalastamassa koko matkan aikana.Savola 1982, s. 13–14.
Urho Kekkosen virkakauden loppuvuosina käynnistynyt presidenttipeli henkilöityi ennen muita pääministeri Mauno Koivistoon ja hänen viransijaisenaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä hoitaneeseen Ahti Karjalaiseen. Tiedotusvälineiden tekemien mielipidetiedustelujen perusteella äänestäjien ylivoimainen suosikki Kekkosen seuraajaksi oli Koivisto.Blåfield & Vuoristo, 1982, s. 9. Keskustapuolueen johto ja useat teollisuusjohtajat, niin kutsutut idänkaupan vuorineuvokset puolestaan ajoivat uudeksi presidentiksi Karjalaista. Lisäksi Karjalaisen hyväksi toimi kulissien takana Viktor Vladimirov, Neuvostoliiton suurlähetystössä työskennellyt Neuvostoliiton tiedustelupalvelun (KGB) kenraali.Jakobson 2003, s. 165–168.
Kirjan synty Lauantaiseura-ryhmä koostui Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta, ja siihen kuuluivat toimituksen esimies Aarno Laitinen sekä toimittajat Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola, Anneli Sundberg ja Janne Virkkunen.Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 4. Jyväskylä: Gummerus, 1989. . Ainoastaan yksi poliittisen toimituksen toimittaja kieltäytyi lähtemästä mukaan kirjaprojektiin.
Aarno Laitisen mukaan idea presidenttipeliä ruotivasta kirjasta syntyi alun perin Helsingin Sanomien politiikan toimittajien kokoonnuttua iltaoluelle kantapaikkaansa, Helsingin keskustassa sijainneeseen baariin tapahtumista köyhän uutispäivän päätteeksi tammikuussa 1981. Tuolloin ajateltiin edessä olevan kolmen vuoden pitkä odotus ennen seuraavaa presidentinvaalia, ja sitä ennen käytäisiin vielä kevään 1983 eduskuntavaalit.Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 1. Päätös kirjan tekemisestä kypsyi kesällä 1981, kun ryhmä päätti kirjoittaa paljastuskirjan presidentti Kekkosen heikkenevästä terveydentilasta ja hänen mahdollisista seuraajistaan. Laitisen mukaan Tamminiemen pesänjakajat -nimen keksi Anneli Sundberg. Lauantaiseura-nimi lainattiin 1830-luvulla toimineelta samannimiseltä seuralta, joka oli pohtinut, miten voitaisiin kohottaa Suomen kansan sivistystasoa ja virittää kansallistunnetta.Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 2. Kukin kirjoittaja teki oman osuutensa kirjasta salaa ja työajan ulkopuolella. Lehtinen, Lauri: Väärin kirjoitettu. Suomen Kuvalehti, nro 29 (22. heinäkuuta 2016), s. 40–45. Helsinki: Otavamedia. Kirjan tekstit kokosi ja viimeisteli Laitinen. Sitä, kuka tekijöistä oli kirjoittanut kirjan kunkin luvun, ei koskaan paljastettu.
Kirjasta tuli satiirinen ja ironinen esittely 22 suomalaisesta poliitikosta, joiden arveltiin jollain lailla olevan mukana tulevissa presidentinvaaleissa. Kirjan julkaisijan piti alun perin olla WSOY, joka kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta sitä yhtiön pääjohtajan Hannu Tarmion vaadittua heinäkuussa 1981 nähtäväkseen silloin vielä keskeneräisen käsikirjoituksen. Tämän jälkeen tekijäryhmä päätti tarjota julkaisua muille kustantajille, mutta monet niistä olivat jo lyöneet syksyn kustannusohjelmansa lukkoon, ja eräät jouduttiin Aarno Laitisen mukaan sivuuttamaan niiden todellisten tai epäiltyjen puolueyhteyksien vuoksi. Kauko Kareen kustannusyhtiö Alea-Kirja hylättiin Laitisen mukaan siksi, ”ettei sen kustantamia kirjoja kukaan ota vakavasti”. Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 4. Tampere: Kustannus-Vaihe Ky, 1982. Kirjan kustansi loppujen lopuksi Lehtimiehet Oy:n ”pöytälaatikkofirma” Kustannus-Vaihe Ky, joka oli tunnettu kevyen kioskikirjallisuuden julkaisijana. Aarno Laitisen mukaan julkaisupäätös syntyi Lehtimiehet Oy:n toimitusjohtajan Urpo Lahtisen silloisen puolison Hymy Lahtisen yllyttämänä.Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 16.
Julkaisu Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat eivät järjestäneet kirjan julkistamistilaisuutta eikä sitä muutoinkaan mainostettu etukäteen. Pehmeäkantiseksi taskukirjaksi painettua kirjaa oli saatavissa aluksi vain R-kioskeissa sarjakuva- ja vitsikirjojen rinnalla, koska kirjakaupat eivät suostuneet ottamaan sitä myyntiin.
Tamminiemen pesänjakajat ilmestyi lokakuun alussa 1981. Julkaisu osui sattumalta dramaattiseen hetkeen: kirjoitusvaiheessa presidentinvaalit oletettiin pidettäviksi Urho Kekkosen kauden päättyessä vuonna 1984, mutta Kekkonen jäikin yllättäen sairauslomalle vain kuukausi ennen kirjan julkaisemista ja erosi 10 päivää kirjan ilmestymisen jälkeen virastaan. Vaalit järjestettiinkin jo kolmen kuukauden kuluttua tammikuussa 1982. Laitinen kertoi myöhemmin saaneensa kirjan oikaisuvedokset tarkistettavakseen 11. syyskuuta 1981, samana päivänä, jolloin Urho Kekkosen ilmoitettiin jäävän sairauslomalle. Tässä vaiheessa käsikirjoituksesta poistettiin kaikki maininnat vuoden 1984 presidentinvaalista. Samoin poistettiin keskustalaisen kansanedustajan ja ministerin Olavi Martikaisen nimi häneen viitanneesta ”Poliitikon arkea” -luvusta.
Tamminiemen pesänjakajat kertoi ajan hengen vastaisesti poliitikoista negatiivisia asioita ja käsitteli sangen laajasti heidän yksityiselämäänsä, kuten entisen pää- ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen alkoholiongelmaa ja eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen avioeroa. Samoin poliitikkojen yhteyksistä Neuvostoliiton suurlähetystön työntekijöihin (niin sanotut kotiryssät) kirjoitettiin avoimemmin kuin siihen asti oli ollut tapana. Poikkeuksellista oli myös, että kirjassa kerrottiin, toki varovaisesti, Kekkosen terveydentilan heikentymisestä. Myöhempien painosten, erityisesti kahden viimeisen, esipuheessa Laitinen kuvasi suorin sanoin kuinka huonoksi Kekkosen terveys tosiasiassa oli jo mennyt. Jukka Tarkan mukaan kirjan tekijät kohtelivat vanhaa presidenttiä loppujen lopuksi hyvin armeliaasti, toisin kuin muita kohteitaan; he tiesivät karusta todellisuudesta paljon enemmän kuin kehtasivat kirjoittaa.
Kirjan viimeinen, Gummeruksen julkaisema kahdeksas painos julkaistiin syksyllä 1989 täydennettynä presidentti Urho Kekkosen virkakauden loppuvaiheisiin ja vuoden 1982 presidentinvaalia edeltäneisiin tapahtumiin liittyneillä tiedoilla, jotka oli saatu Ahti Karjalaisen muistelmateoksesta Presidentin ministeri. Painoksen alkulauseessa Aarno Laitinen kirjoitti, että syksyllä 1981 Kekkosen ja Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin välillä ”käytiin mielenkiintoista sähkeiden vaihtoa”, vaikka ”kumpikaan valtionpäämies tuskin pystyi tuolloin enää lukemaan, mitä heidän nimissään kirjoitettiin.” Laitisen mukaan Brežnevin sähkeet oli muotoiltu niin, että ne oli helppo ymmärtää tueksi Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudelle. Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 14. Laitinen sisällytti alkulauseeseen myös ulkoministeri Paavo Väyrysen Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämän kirjeen, josta ilmeni ministerineuvos Viktor Vladimirovin osuus Karjalaisen tukemisessa. Tamminiemen pesänjakajat, (8. painos), s. 12−14.
Seuraukset Kirja herätti ilmestyessään suurta huomiota, ja sitä myytiin 160 000 kappaletta, kaksi kertaa niin paljon kuin sen henkistä edeltäjää, Kauko Kareen vuonna 1967 ilmestynyttä teosta Tähän on tultu. Suomen Gallupin keväällä 1982 tekemän kyselyn mukaan arviolta joka kuudes yli 15-vuotias suomalainen oli lukenut kirjan. Sen on arveltu myötävaikuttaneen poliittisen journalismin ilmapiirin vapautumiseen. Samalla se kuitenkin herätti närkästystä etenkin poliitikkojen keskuudessa ja varsinkin kielteisen informaation levittämistä salanimen takaa arvosteltiin.
WSOY:n kustannusjohtaja Hannu Tarmio paljasti Lauantaiseuran jäsenten henkilöllisyydet kuukausi sen jälkeen, kun Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto oli aloittanut presidentinvirassa. Aarno Laitinen piti paljastuksen ajoitusta taktisena ja katsoi Tarmion rikkoneen kirjan tekijöiden WSOY:n kanssa tekemän sopimuksen siitä, ettei kirjoittajia paljastettaisi edes siinä tapauksessa, että kustannussopimus WSOY:n kanssa raukeaisi. Janne Virkkunen on muistellut, että muut Helsingin Sanomien toimittajat suhtautuivat Tamminiemen pesänjakajien tekijöiden paljastumiseen enimmäkseen vahingoniloisesti.
Helsingin Sanomat erotti Aarno Laitisen ja antoi varoituksen muille kirjan tekijöille. Lauantaiseuran jäsenen Arto Astikaisen mukaan tärkeimpänä syynä Tamminiemen pesänjakajien tekijöiden saamiin rangaistuksiin oli se, että kirjan oli kustantanut Sanoma Oy:n kilpailija, laatulehtien inhokki Lehtimiehet Oy. Välimiesoikeus totesi myöhemmin irtisanomisen laittomaksi ja määräsi Laitiselle maksettavaksi 30 000 markan korvauksen. Syksyllä 1982 Laitinen siirtyi Lehtimiehet Oy:n julkaiseman Hymy-aikakauslehden toimittajaksi. Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 107. Helsinki: Otava, 1982. Janne Virkkusen mukaan Laitinen, josta oli povattu HS:n seuraavaa päätoimittajaa, otti potkunsa hyvin raskaasti.