Hirmuvaltias (, ) on englantilaisen keräilijän ja eksentrikon William Beckfordin itämainen kauhuromaani. Beckford kirjoitti tarinan alkujaan ranskaksi vuosina 1781–1783, mutta se julkaistiin ensi kerran vuonna 1786 Beckfordin ystävän Samuel Henleyn englanninkielisenä käännöksenä. Käännös oli otsikoitu An Arabian Tale, from an Unpublished Manuscript, ja esipuhe väitti teoksen olevan käännös vanhasta arabialaisesta kertomuksesta. Alkukielinen versio ilmestyi puoli vuotta myöhemmin nimellä Vathek. Ranskan- ja englanninkieliset versiot eroavat yksityiskohdissa ja tapahtumissa toisistaan jonkin verran.
Tarinan päähenkilö on abbasidikalifi al-Wathiq. Romaanin Vathek on hedonistinen tyranni, joka yhdessä mustaa magiaa harjoittavan äitinsä kanssa tavoittelee yliluonnollisia voimia. Ihmisuhrien ja noituuden avulla he yrittävät suostutella paholaismaista miestä paljastamaan Aatamia edeltäneiden sulttaanien salaisen tietämyksen. Vathek hylkää islamin ja joutuu lopulta helvettiin. Beckford kirjoitti tarinalle myös kolme lyhyempää, episodeina tunnettua jatko-osaa, joita hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi ja jotka julkaistiin vasta 1900-luvun alussa. Niiden teemoja ovat homoseksuaalisuus, transvestismi, nekrofilia ja insesti.
Hirmuvaltiaan aikalaisvastaanotto oli myönteinen, ja se sai runsaasti ihailijoita ja jäljittelijöitä. Teosta ylistettiin sen tarkasta miljöökuvauksesta ja loppuratkaisun tarjoamasta moraaliopetuksesta. Erityisen suosituiksi muodostuivat Henleyn laatimat ”selittävät ja arvioivat viitteet”, joiden käytöstä tuli 1800-luvulla itämaishenkisen kirjallisuuden tavanomainen käytäntö. Nykyään Hirmuvaltiasta pidetään goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikkona, ja se muistetaan varsinkin helvettiin sijoittuvasta loppuhuipennuksesta. Poikkeuksellisesti englanninkielinen käännös on jopa alkutekstiä arvostetumpi. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 1923 Valfrid Hedmanin käännöksenä.
Hirmuvaltiaan tyylistä ja teemoista on vuosien saatossa tehty erilaisia keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Kertomusta on tarkasteltu esimerkiksi omaelämäkertana, hedonistisena todellisuuspakona, satiirina englantilaisesta yhteiskunnasta, parodiana itämaisen kirjallisuuden arkkityypeistä sekä kertomuksena älyllisen ja moraalisen vapauden etsinnästä. Teoksen katsotaan edustavan siirtymää perinteisestä, fantastisesta itämaiden kuvauksesta kohti realistisempaa, tieteelliseen tietoon perustuvaa orientalismia. Toisaalta romaania on 2000-luvulla ajoittain myös arvosteltu sen stereotyyppisestä Lähi-idän ja islamin kuvauksesta.
Juoni
pienois|Vathek ja Carathis ennustavat tähdistä. A. H. Torrieren etsaus. pienois|Kalifi ja Giaour. Richard Westallin maalaus noin vuodelta 1800.
Kalifi Vathek on ailahtelevainen hirmuhallitsija, jonka tiedonjano on sammumaton. Hän väittelee mielellään oppineiden kanssa, mutta rankaisee niitä, jotka eivät yhdy hänen näkemyksiinsä. Nautinnonhaluisena miehenä Vathek rakennuttaa itselleen viisi palatsia, jotka on omistettu viineille ja ruoille, musiikille, taiteille, tuoksuille sekä lihan iloille. Hän rakennuttaa myös 11 000 askelmaa korkean tornin, jonka huipulla hän ennustaa tähdistä. Profeetta Muhammed tarkkailee Vathekia seitsemännestä taivaasta, mutta päättää olla rankaisematta häntä, koska arvelee dekadentin kalifin aiheuttavan itse oman tuhonsa.
Samarraan saapuu salaperäinen ja vastenmielisen ruma intialainen, jota kalifi kutsuu nimellä Giaour (’vääräuskoinen’). Intialainen myy Vathekille maagisia aarteita, mutta kieltäytyy paljastamasta niiden alkuperää, jolloin Vathek heittää hänet vankilaan. Giaour kuitenkin pakenee, mistä masentuneena Vathek menettää ruokahalunsa ja sortuu juopottelemaan.
Vathekin äiti Carathis on kreikkalainen oppinut, joka taitaa monia taikoja ja harjoittaa ”maagien muinaista uskontoa” (zarathustralaisuutta). Hän saapuu lohduttamaan poikaansa ja alkaa yllyttää tätä hirmutekoihin, joiden tarkoituksena on miellyttää Giaouria. Giaour palaakin Samarraan ja lupaa isännälleen Aatamia edeltäneiden sulttaanien tietämyksen ja avaimet ”Maanalaisen tulen palatsiin”. Vastineeksi hän vaatii 50 ihmisuhria.
Vathek järjestää hovipojille urheilukilpailun. Nuorten vartaloiden katselusta kiihottuneena hän riisuutuu itsekin ja tarjoaa vaatteitaan lahjaksi kilpailun voittajille. Kun pojat yksi kerrallaan tulevat hakemaan palkintojaan, tuuppaa kalifi heidät kuiluun, jonka pohjalla Giaour mässäilee heidän verellään. Tapaus suututtaa Samarran asukkaat, mutta visiiri rauhoittaa väkijoukon rahalahjoilla ja järjestää suuret pidot, joihin Giaour kutsutaan kunniavieraaksi. Vathek yrittää voittaa vieraansa mässäilyssä ja juopottelussa mutta päihtyy ja nolaa itsensä. Riidan seurauksena Giaour katoaa jälleen.
Carathis ja Vathek kipuavat torniin tekemään taikoja. Samarran asukkaat luulevat tornista nousevaa savua tulipaloksi ja syöksyvät auttamaan kalifia, jolloin Carathis polttaa heidät elävältä. Hän saa tietää Giaourin odottavan Istakhrin raunioilla muinaisessa Persepoliissa. Vathek lähtee matkaan ja kohtaa emiirin, jonka viehättävän tyttären Nouroniharin hän viettelee. Nouroniharin rakastetun, naisellisen Gulchenrouz-nuorukaisen, hän päättää uhrata Giaourille, mutta Gulchenrouz pakenee viime hetkellä ja suojelushenki (genius) tempaa hänet korkealle vuorelle, jonka huipulla Giaourin aiemmin syömät lapset elävät ikuisessa viattomuuden tilassa.
Vathek jatkaa matkaa Nouronihar seuralaisenaan ja tappaa lisää alamaisiaan. Suojelushenki keskustelee Profeetan kanssa, ja he antavat kalifille viimeisen mahdollisuuden katua. Ylpeydessään Vathek torjuu tarjouksen ja julistaa luopuvansa islamista. Silloin käytävä ”Maanalaisen tulen palatsiin” avautuu, ja kalifi laskeutuu sinne rakastettunsa kanssa. Pitkän portaikon alapäässä odottaa Giaour, joka toivottaa Vathekin tervetulleeksi. Hän kertoo, että jokainen helvettiin saapunut saa nauttia Aatamia edeltäneiden sulttaanien mahdista muutaman päivän ajan, mutta sen jälkeen edessä on ikuinen rangaistus.
Vathek masentuu niin, ettei kykene lainkaan nauttimaan saamistaan voimista. Hän tapaa muita kadotukseen joutuneita aatelisia, joille hän kertoo tarinansa ja jotka vuorostaan kertovat omansa. Katkerana Vathek lähettää pahan hengen (ifrit) äitiään hakemaan. Nähdessään poikansa toimettomuuden Carathis raivostuu ja nostattaa helvetin asukit kapinaan. Määräajan kuluttua sekä Vathek että Carathis vajoavat kuitenkin apatian tilaan, ja heidän rintaansa syttyy ikuinen tuli. Kertoja huomauttaa tämän olevan sovelias rangaistus hillittömästä pahuudesta ja kunnianhimosta, kun taas viattoman ja hyljeksityn Gulchenrouzin palkkio on ikuinen lapsuus.
Romaanin vaiheet
Taide- ja aatehistoriallinen tausta
Itämaiset aiheet nousivat Euroopassa 1700-luvun alussa suureen suosioon Antoine Gallandin käännettyä Tuhannen ja yhden yön tarinat ranskaksi. Varhaiset itämaiset pastissit olivat rehvakkaan mielikuvituksellisia ja seksuaalisesti vapaamielisiä humoristisia tarinoita. Vuosisadan puolivälissä lajityyppiin ilmaantui valistusajattelun ja satiirin elementtejä, moraalisia opetuksia sekä filosofista pohdiskelua.Irwin 1994, s. 237–254; Ikonen 2010, s. 93–94, 96–97, 186; Lovecraft 1927, s. 249–251. Vuosisadan jälkipuoliskon keskeinen kirjallinen uutuus oli uusgotiikka, joka pyrki jäljittelemään keskiaikaista ja goottilaista estetiikkaa. Sen keskiössä olivat synkästä menneisyydestä kumpuavat kauhut, sadistinen ja seksuaalinen väkivalta sekä yliluonnollisen kautta kohtalonomaisena toteutuva kosto.Ikonen 2010, s. 286–291.
Aikakauden kirjallinen kulttuuri ei arvostanut fiktiota vaan piti kirjallisuuden keskeisinä arvoina aitoutta, alkuperäisyyttä ja hyödyllisyyttä. Siksi kaunokirjallisuus pyrittiin tyypillisesti esittelemään joko tositarinana tai käännöksenä vanhasta käsikirjoituslöydöstä. Romaanin käsite oli tuolloin selvästi nykyistä suppeampi ja tarkoitti lähinnä aikalaisille tunnistettaviin puitteisiin sijoittuvaa realistista proosaa. Englannissa mielikuvituksellisia tai historiallisiin puitteisiin sijoittuvia teoksia kuvailtiin yleensä romansseiksi (romance) tai yksinkertaisesti historioiksi (history). Ensin mainittu oli avoimen sepitteellinen ja fantastinen, kun taas jälkimmäinen ainakin väitti olevansa totta ja saattoi sisältää viittauksia todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Käytännössä genrerajat olivat hyvin häälyviä. Jatkuvien väärennösten seurauksena aitouden käsite itsessään hämärtyi, ja todenperäisyyden korostamisesta tuli paradoksaalisesti yksi romaanin tunnusmerkeistä.Ikonen 2010, s. v, 18–19, 25–26, 62–63, 76–78, 107–109, 115–116, 235–242.
Kirjoitusprosessi
pienois|pysty|Joshua Reynolds, William Beckford, 1782. William Beckford (1760–1844) oli englantilainen eksentrikko, keräilijä ja libertiini, joka oli aikanaan Englannin rikkaimpia henkilöitä.Jack 1993, s. ix–xvii; Graham 2001, s. 20; Borges 1943; Nummelin 2017; Walsh 2002. Hänen isänsä toimi pitkään Lontoon pormestarina ja kuoli vuonna 1770, minkä jälkeen nuori Beckford kasvoi eristetyissä oloissa äitinsä, palvelusväen ja yksityisopettajien ympäröimänä. Hänen kiinnostuksensa kohteisiin kuuluivat maalaustaide, Lähi-idän historia ja kulttuuri sekä mahdollisesti myös okkultismi. Beckford aloitti itämaisten kertomusten kirjoittamisen jo teini-iässä. Noin vuonna 1777 kirjoitetussa esikoisromaanissa Long Story (myös The Vision) on siinäkin itämaisia elementtejä. Lisäksi juonessa ja hahmoissa on yhtymäkohtia Hirmuvaltiaaseen. Kumpikin tarina kertoo etsinnästä ja kummassakin esiintyy kaunis, Nouronihar-niminen henkilöhahmo.Jack 1993, s. ix–xvii.
Loppuvuodesta 1781 Beckford juhlisti täysi-ikäisyyttään sukutilansa ”Egyptiläisessä salissa”. Vieraita viihdytti joukko aikansa merkittävimpiä kastraattilaulajia, itämaisteemainen ohjelma ja Philippe de Loutherbourgin suunnittelema valonäytös, jonka aiheena oli nekromantia. Beckford aloitti järjestämästään juhlasta inspiroituneena Hirmuvaltiaan kirjoittamisen loppuvuodesta 1781, omien sanojensa mukaan uutenavuotena 1782.Jack 1993, s. ix–xvii; Graham 2001, s. 12–13. Hän kirjoitti romaaninsa Voltairen tyyliä jäljittelevällä ranskalla.James 2003. Vuosia myöhemmin Beckford kehuskeli kirjoittaneensa tarinan kolmessa päivässä, mutta tosiasiassa hän hioi tekstiä yli vuoden. Se valmistui alkuvuodesta 1783, minkä jälkeen Beckford alkoi kirjoittaa ”episodeina” (the Episodes of Vathek) tunnettuja jatko-osia. Ne oli alkujaan tarkoitus liittää osaksi romaanin leipätekstiä, kohtaukseen, jossa Maanalaiseen tulen palatsiin vangitut aateliset kertovat tarinansa Vathekille.Graham 2001, s. 12–15, 17; Nummelin 2005, s. 34–37; Ashley 1997.
Hirmuvaltiaan käsikirjoituksen Beckford jätti Samuel Henleylle, joka oli kirkonmies, opettaja ja vanhojen kirjojen tutkija ja jonka oli määrä kääntää kertomus englanniksi.Graham 2001, s. 12–15, 378. Henley otti käännöstyössään suuria vapauksia, mutta hyväksytti tekstin Beckfordilla sitä mukaa kuin työ eteni. Käännöksen ensimmäinen osa valmistui vuodenvaihteen 1784–1785 tienoilla, ja Beckford oli siihen erittäin tyytyväinen. Tarvittaessa hän kuitenkin korjaili käännöstä. Toisaalta myös Henley esitti parannusehdotuksia, joiden perusteella Beckford teki juoneen pieniä muutoksia. Keskeisimmät muutokset koskivat Vathekin äidin Carathisin kohtaloa. Lisäksi tekstien yleisessä tunnelmassa on eroja: englanninkielinen versio korostaa kuivakkaa ironiaa ja kuvaa henkilöhahmot kielteisemmässä valossa, kun taas ranskankielinen versio on väkivaltaisempi. Beckford ja Henley pitivät yhteyttä etupäässä kirjeitse.Graham 1975. Osana käännöstyötään Henley lisäsi tekstiin suuren määrän ”arvioivia ja selventäviä” viitteitä, joissa selitetään teoksen itämaista miljöötä ja etsitään tekstille mahdollisia esikuvia. Beckford avusti noottien laatimisessa, mutta toisaalta pyrki myös hillitsemään Henleyn intoa lisäillä niitä. Erimielisyyksien vuoksi miesten välit aikaa myöten viilenivät.Graham 2001, s. 374–380; Watt 2008, s. 199–201.