Buick Riviera on General Motorsin Buick-divisioonan vuosina 1963–1999 valmistama automalli, sekä sen vuosina 1949–1962 valmistaman hardtop-koriversion kaksi- ja neliovisten huippumallien mallinimi. Ensimmäinen Riviera julkistettiin vuoden 1962 Pariisin autonäyttelyssä.
Ensimmäinen Riviera-koriversio, jossa kaksiovisesta hardtop-korista oli poistettu ovitolpat, jolloin etu- ja takalasit voi laskea kokonaan alas, tuli tarjolle Buick Roadmaster-mallissa. Osoittauduttuaan erittäin suosituksi se tuli käyttöön vuonna 1950 myös Super-, 1951 Special- ja vuonna 1954 myös paluun tehneessä Century-mallissa, jotka myös saivat Riviera-nimityksen.
Neliovisena hardtop-kori tuli ensi kertaa tarjolle vuonna 1955 Buick- ja Oldsmobile-divisioonan malleissa. Buickissa korimalli Riviera-nimityksellään oli tarjolla Century- ja Special-malleissa, joskin yleensä ilman erityistä Riviera-nimikilpeä tai -merkkiä. Vuodesta 1959 lähtien Buick käytti Riviera-nimitystä ainoastaan 4-ovisissa 6 sivuikkunan premium-varustetason korimalleissa, joita vain Cadillac- ja Buick-divisioona (Electra 225-mallissa) saivat aluksi tarjota. Vuonna 1963, kun Riviera tuli markkinoille automallina, Riviera-korimallinimi esiintyi samanaikaisesti enää Electra 225:n loisteliaimmin varustetussa versiossa.
Mallina Riviera oli ensimmäinen, jossa käytettiin sittemmin menestyksekästä GM:n E-pohjalevyä. Perinteisellä etumoottori/takaveto-konseptillaan se poikkesi vuosimallin 1979 uudistukseen asti muista E-pohjalevyn malleista (Oldsmobile Toronado (1966–1992) sekä Cadillac Eldorado (1967-2002)), jotka olivat jo siirtyneet etuvetoisiksi. Riviera muuttui etuvetoiseksi vasta vuonna 1979 siirtyessään kuudenteen sukupolveen. "Riv"-lempinimen saanut malli oli menestys ensimmäisen ja toisen sukupolven osalta. Kolmannen sukupolven omintakeinen "boat-tail"-veneperä jakoi mielipiteitä, ja myös päästövähennyksen vuoksi laskenut moottoriteho vähensi kysyntää ja vuosimyynnit laskivat 34 000 kappaleen tuntumaan. Perinteisen muotoilun palauttaminen ei auttanut, vaan neljännen sukupolven vuosimyynti laski 20 000 kappaleen tasolle. Viides sukupolvi siirtyi pienempään B-pohjalevyyn, ja kyseessä oli välimalli GM:n valmistellessa uutta E-pohjalevyä vuodelle 1979 myyden hiukan paremmin. Kuudes sukupolvi etuvetoisena Eldoradon ja Toronadon kaltaisena oli suurmenestys. Viimeisenä vuonnaan se myi yli 65 000 kappaletta. Seitsemännen sukupolven mitat pienenivät edelleen, ja moottorin asennus poikittain nosti mallin hintaa tuntuvasti ja myynti laski jyrkästi edeltäjään verrattuna. Viimeisenä vajaana valmistusvuonna 1993 Rivieraa valmistettiin enää alle 5 000 kappaletta. Myöskään Rivieran tekniikalla, mutta siitä lyhennetyllä pohjalevyllä varustettu, urheilullisempi ja eksklusiivisempi Reatta-rinnakkaismalli coupé- ja myöhemmin myös avomallina (1988–1991) ei ollut menestys. Kahdeksannen sukupolven radikaalisti uudistettu muotoilu elvytti aluksi myynnin, mutta jo 1998 se supistui alle 11 000 kappaleen. Mallinimi poistui kahdeksannen sukupolven valmistuksen päätyttyä kaikkiaan 1 127 261 kappaleen jälkeen ilman seuraajaa coupé-korimallin suosion hiivuttua merkittävästi - vuosimallin 1963 noin 40 000 kappaleesta vuosimallin 1999 enää 2 000 kappaleeseen (vajaa tuotantovuosi).
Riviera-nimeä on sarjavalmistuksen päätyttyä käytetty koeautoissa vuosina 2007 ja 2013.
Ensimmäinen sukupolvi (1963–1965)
pienoiskuva|Riviera 1963 mallin ohjaamo. Riviera oli GM:n vastaus kilpailijansa Fordin vuonna 1958 esittelemään 2. sukupolven Thunderbird-mallille. GM esitteli XP 715-koeauton Cadillac-tyylisellä jäähdytinkoristeella ensin LaSalle II-nimellä, sitten Buick LaSalle ja viimein Buick Riviera-nimeä. GM:n muotoilujohtaja Bill Mitchell oli valinnut koeauton kulmikkaan "veitsenterä"-muotoiluteeman nähtyään Lontoossa vieraillessaan Rolls-Royce-auton kulmikkaalla erikoiskorilla, tuotantomallin muotoili Ned Nickels.."
pienoiskuva|oikea|1963 Riviera Yhtymäjohto ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta tällaiseen ajoneuvotyyppiin, ja vuonna 1960 sellaisen valmistaminen jätettiin GM:n eri divisioonien välillä kilpailutettavaksi. Menestyvä Cadillac ei ollut kiinnostunut, Oldsmobile oli valmistelemassa omaa Thunderbird-vastinettansa, uudistettua Starfire-mallin vuodelle 1961, Pontiac vuorostaan Grand Prix-malliansa samaan segmenttiin vuodelle 1962, eikä kallis erikoiscoupé sopinut mitenkään Chevrolet-palettiin. Hiipuvasta kiinnostavuudesta eli laskevista myyntikäyristä kärsivälle Buickille Riviera sen sijaan oli tärkeä halomalli, ja siksipä se panosti suunnitelmansa esittelyyn antamalla sen toimeksi mainostoimisto McCann-Ericksonille: Buickin esitys voitti kilpailun. Konseptiauto sovitettiin XP-715:n muotoiluaiheet laajalti säilyttäen Buickille tyypilliselle, mutta lyhennetylle ja kavennetulle, ristimuotoiselle pohjalevylle, joskin säästösyistä koeauton piiloon kääntyvistä ajovaloista jouduttiin luopumaan. Uutuusmallista puuttui aluksi Buickeille ominainen "Sweepspear"-kylkikoriste, joskin se palasi mallin kolmannessa, veneperällä varustetussa sukupolvessa.
Aikansa parhaimpiin kuuluvien suunnittelijoiden huolellisesti mietitty, poikkeuksellisen ylellinen (saatavilla mm. aitoja puuviilupaneeleja matkustamon koristeiksi) muunneltu malli paljastettiin kansainväliselle yleisölle Pariisissa, se saavutti laajaa arvostusta niin yleisön kuin automaailmankin piireissä ilmeisenä klassikkona. Tuotantoautot tulivat myyntiin 4.10.1962, ja ensi vuosimallin myyntimäärä tavoittikin Buickin mallille sen eksklusiivisuuden varjelemiseksi alun perin asettaman 40 000 yksilön maksimin (Wikipedia). Riviera oli aluksi poikkeus sikälikin, että muut GM-divisioonat eivät saaneet korimallista omaa versiotaan. Muotoilujohtaja Mitchell ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Rivieran toteutuneeseen muotoiluun, ja toimittikin siksi erään ensimmäisistä tuotantokappaleista detroitilaiselle Creative Industries-yhtiölle muutettavaksi oman näkemyksensä mukaiseksi, tyylikkäämmäksi ja urheilullisemmaksi versioksi toteutuneesta. Auton kattoa madallettiin kahdella tuumalla, se sai korin väriset aerodynaamiset peilit etuoviinsa ajan kromipeilien sijaan, urheilulliset pinnavanteet katettiin irroitettavilla ja 1930-luvun tyyliin muotoilluilla kapseleilla, sen etulokasuojia pidennettiin, ja sarja-autossa toteuttamatta jätetyt piiloon kääntyvät ajovalot sijoitettiin lokasuojien etukulmiin läpinäkyvien lasikatteiden taa. Tämä "Riviera Silver Arrow I"-nimen saanut muotoilututkielma esiteltiin vuonna 1963, se toimi Mitchellin henkilökohtaisena autona, ja se enteili tuotanto-Rivieran ulkonäön (keula- ja peräklippi) muutoksia vuodelle 1965. Mitchell-auto on nykyään esillä GM:n omassa Sloan-Longway -automuseossa (Flint, Michigan).
pienoiskuva|oikea|1965 Riviera Gran Sport Riviera käytti Buickin ristimuotoista pohjalevyä, jota oli kuitenkin lyhennetty 6 tuumaa eli 150 mm LeSabre-mallista, ja raideleveyttä oli vastaavasti kavennettu 2 tuumaa eli 51 mm. Se oli näin 180 kiloa kevyempi kuin tekninen sukulaismalli sekä kilpaileva Thunderbird, mutta varustettu samoilla 401- l. 6,6-litraisilla (LT) tai myöhemmin myös valinnaisilla 425-kuutiotuumaisilla l. 7,0-litraisilla (LX) "Nailhead" V8-moottoreilla. Nimitys juontuu pystysuorista venttiileistä, joiden lautaset olivat iskutilavuuteen nähden pienet: venttiilit näyttivät kuin nauloilta. Rivieran suorituskyky oli siksi riuska, esimerkiksi kiihtyvyys 0-60 mailia (0-97 km/t) onnistui jopa alle 8 sekunnissa, ja sen erinomainen ajettavuus keräsi lehdistön ylistystä. Valinnainen "Wildcat 465"- eli LW-moottori tuli vuodelle 1964 vakioksi, jolloin valinnaiseksi tuli 360 hv LX-"Super Wildcat" kahdella 4-kurkkuisella kaasuttimella. Erikoisesti vuonna 1965 vakiomoottoriksi palasi vanha "Wildcat 445" (tunnusnumero juontuu vääntölukemasta), ja LX kuului lisämuutoksineen "Gran Sport"-varustepaketin yhteyteen. Riviera GS:t eivät ilmenneet suoraan valmistenumerosta, ja aluksi pienempien GS-merkkien (kyljissä ja takaluukussa Riviera-merkin alla) tilalle tuli myöhemmin suurempikokoiset, ja takaluukun merkki siirtyi erilleen kannen vasempaan laitaan. Ensimmäinen Riviera-sukupolvi löysi 112 244 ostajaa: se kiihtyi, kääntyi ja pysähtyi paremmin kuin Ford Thunderbird, kuten oli ollut tavoite, muttei kuitenkaan pystynyt päihittämään kilpailijaansa myyntimäärissä, sillä "T-Bird":iä meni kaupaksi yli kaksinkertainen määrä, yli 230 000 kappaletta.
Toinen sukupolvi (1966–1970)
pienoiskuva|1966 Riviera Vuodelle 1966 Rivieran korimitat kasvoivat, ja paino nousi 91 kilolla, joten suorituskyky heikkeni hieman ensi sukupolveen verrattuna. Oldsmobilen sensaatiomainen etuvetoinen Toronado käytti nyt samaa E-pohjalevyä kuin Riviera, mikä tosin säilyi takavetoisena. Vuotta myöhemmin myös Eldorado siirtyi kyseiseen pohjalevyyn. Erillisistuinten rinnalle saataville tuli penkki-istuimet eteen ja taakse, joiden myötä Rivierasta tuli saataville 6-paikkainen versio. Vuosimallin 1967 merkittävimpänä uutuutena vanha 425-kuutiotuumainen Nailhead-moottori korvautui uudella 430-kuutiotuumaisella Buick-moottorilla, jonka 360hv teho ja suurempi vääntö paransivat Rivieran suoritusarvoja samalla, kun polttoaineen kulutus laski hieman - joskin se oli yhä korkea. Buickin perinteisten "Al-Fin"-rumpujarrujen rinnalle tuli tarjolle levyjarrut etuakselille, joskin enemmistö ostajista päätyi yhä tehokkaisiin rumpujarruihin. Samoin vuosi 1967 muutti liudan turvallisuutta lisääviä ratkaisuja pakollisiksi: myös Riviera sai siksi mm. törmäysvoimaa nielevän ohjauslaitteiston, pehmustetun kojetaulun laajan mittariston kera sekä turvallisemmiksi muotoillut katkaisimet/hallintalaitteet, hätävilkut sekä kaksipiirijarrut.
pienoiskuva|oikea|1970 Riviera by Buick Vuodelle 1968 myös Riviera sai pakolliset "side marker"-kylkivalot. Puskurit suurenivat, ja jäähdytinkita jakautui kahtia esiin kääntyvien ajovalojen (nelivalot) sijaitessa keskemmällä autoa. Muotoilu koki viimeisen suuremman muutoksen vuosimallissa 1970 jo seuraavaa sukupolvea enteillen, jolloin Rivieralle tyypilliset piiloon kääntyvät - ja usein harmeja aiheuttaneet - ajovalot siirtyivät esille keulan kulmiin, ja jakamaton jäähdytinsäleikkö pystyrivoituksella valtasi paikkansa keskellä keulaa. Auton kokispullo-muotoja korostava leveä "Sweepspear" palasi nyt saataville ja olikin hyvin suosittu, ja samoin vuosimallissa 1970 tuli saataville takapyöräaukkoja peittävät "fender skirt":it matalana tai korkeana versiona, jotka kummatkin sulautuivat kyljen alaosan kromattuun koristenauhaan. Vinyylikatto (5 värivaihtoehtoa) oli suosittu optio, sillä 87,5 prosenttia autoista varustettiin sellaisella: ajankuvana ostajat suosivat maanläheisiä värisävyjä päävärinä, ja musta pääväri tuli kenties yllättäen saataville vasta vuosimallin 1969 tuotannon alkaessa lokakuussa 1968. Teknisiä muutoksia olivat mm. tarjolle tullut 455-kuutiotuumainen (7,46-litrainen) moottori 370 brutto-hv:lla tai 240 netto-hv:lla, ja yli 580 Nm väännöllä, joka oli 430-kuutiotuumaisen kehitysversio.
Kolmas sukupolvi (1971-1973)
pienoiskuva|1972 "boat-tail" Riviera