Indro Montanelli (22. huhtikuuta 1909 Fucecchio, Italia – 22. heinäkuuta 2001 Milano, Italia) oli italialainen toimittaja ja historioitsija. Lähes 70 vuotta kestäneen uransa aikana Montanelli nousi yhdeksi Italian arvovaltaisimmista historioitsijoista, ja on todennäköisesti 1900-luvun tunnetuin italialainen toimittaja. Hänen nimensä kytketään Italiassa lähes automaattisesti Corriere della Sera -sanomalehteen, jonka näkyvin hahmo hän oli vuosikymmenien ajan, kunnes 1974 erosi lehden palveluksesta ja perusti sanomalehden Il Giornale. Montanelli oli Suomessa kirjeenvaihtajana talvisodan aikana ja loi siitä kirjoittamallaan kirjalla I cento giorni della Finlandia (1940) Italiassa pitkään säilyneen positiivisen kuvan suomalaisista sankarikansana, joka urheasti puolustautui kimppuunsa hyökännyttä bolsevikkijättiä vastaan.
Montanelli tunnettiin kolonialismin puolustajana. 1930-luvulla Etiopian sotaretken aikana Montanelli osti ja nai 12-vuotiaan eritrealaisen tytön. Hän kiisti myös pitkään, että italialaiset käyttivät Etiopiassa kemiallisia aseita, mutta myönsi lopulta vuonna 1996, että sinappikaasua oli käytetty. George Floydin kuoleman jälkeisten mielenosoitusten aikana kesäkuussa 2020 Milanossa sijaitseva Montanellin patsas töhrittiin ”rasisti”- ja ”raiskaaja”-tekstein.
Nuoruus Montanellin isä, filosofian opettaja Sestilio Montanelli oli leipurin poika, joka oli saanut mahdollisuuden opiskella ja avioitua arvostetun porvarisperheen tyttären Maddalena Doddolin kanssa. Heidän poikansa etunimi Indro oli isän keksimä, hindulaisen Indra-jumaluuden italialainen maskuliinimuoto. Indro Montanellin opiskelu sujui hyvin, vaikka hänellä jo nuorena ilmeni taipumusta masennuskausiin, joista hän kärsi koko ikänsä. Hän vei vuonna 1926 koulunkäynnin menestyksellisesti päätökseen ja aloitti lakiopinnot Firenzen yliopistossa, jossa hän hakeutui fasistisen opiskelijayhdistyksen (GUF) jäseneksi. Lakitieteen opinnot Montanelli päätti menestyksekkäästi vuonna 1930, ja kaksi vuotta myöhemmin hän suoritti jo toisen yliopistotutkinnon, sillä kertaa politiikan tutkimuksessa. Il Frontespizio -kirjallisuuslehdessä ilmestyi kesällä 1930 hänen ensimmäinen artikkelinsa Byron e il cattolicesimo.
Fasismin palveluksessa Fasistien toimittajana vuoteen 1935 Montanellin lehtimiehen ura aukesi hänen fasistisen seuran valintansa ansiosta, kun hän vuonna 1933 sai mahdollisuuden kirjoittaa artikkeleita Berto Riccin kaksi vuotta aikaisemmin perustamaan "kapitalismin ja porvarillisuuden vastaiseen" kulttuurilehteen L’Universaleen. Kahden seuraavan vuoden aikana Montanelli julkaisi lehdessä parikymmentä artikkelia, jotka eivät ainoastaan olleet kulttuuriaiheisia vaan käsittelivät myös sisä- ja ulkopoliittisia kysymyksiä. Hän kirjoitti samanaikaisesti myös Benito Mussolinin perustamaan päivälehteen Il Popolo d’Italiaan. Tämä vei hänet 5. heinäkuuta 1934 diktaattorin vastaanotolle yhdessä muiden L’Universale-lehden toimittajien kanssa. Läsnä oli myös Mussolinin silloinen lehdistötoimiston johtaja Galeazzo Ciano. Menestyksekkäästi alkanut ura yllytti nuoren Montanellin kokeilemaan myös ulkomailla toimimista. Hän muutti kesällä 1934 Pariisiin toimittamaan fasistista L’Italie nouvelle -lehteä. Yritys oli sikäli menestyksekäs, että hän sai julkaistua vielä noin 15 artikkelia. Hän sai kuitenkin potkut jo saman vuoden joulukuussa kritisoituaan joitakin Pariisin fasistijärjestöjä tavalla, joka ei lehden kustantajia miellyttänyt. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta hänen muille lehdille tekemäänsä työhön, paitsi siten, että hänelle tarjottiin palstatilaa uusissakin. Kirjoittaminen jäi kuitenkin toiselle sijalle, kun Etiopian sotaretki alkoi lähestyä. Montanelli ilmoittautui vapaaehtoiseksi kesäkuussa 1935. thumb|upright|Indro Montanelli Etiopiassa vuonna 1936.
Etiopian sotaretki Montanelli osallistui aliluutnanttina Etiopian sotaretkeen 20. Eritrean pataljoonan komentajana. Tämä yksikkö ei nimestään huolimatta ollut pataljoona, vaan ainoastaan kourallinen askarisotilaita. Hänen sotatoimensa olivat pieniä kahakoita aivan alkuvaiheessa. Joulukuussa 1935 hän joutui sairaalaahoitoon tarkemmin määrittelemättömän ”trooppisen taudin” takia. Hänen päästyään sairaalasta hänet siirrettiin puolustusvoimien lehdistö- ja propagandatoimistoon, jossa hän teki ennestään tuttua työtä fasistisen La Nuova Eritrea -päivälehden toimittajana, kunnes palasi Italiaan kesällä 1936. Montanellin tuotteliaisuutta osoittaa se, että tämän lyhyen ajan tapahtumista hän tuli julkaisseeksi kolme kirjaa vuosina 1936–1938. Montanellin väitteen mukaan asteittainen irtaantuminen fasismista alkoi näinä vuosina Etiopian sodan aiheuttaman pettymyksen seurauksena. Väite on kyseenalaistettu, koska näyttöä Montanellin irtaantumisesta ennen kesää 1943 ei juuri ole löytynyt.
Espanjan sisällissodassa 1937 Sotakirjeenvaihtajan rooli tuntui sopivan Montanellille paremmin kuin upseerin, ja kesällä 1937 hän matkusti Espanjaan Il Messaggero -lehden kirjeenvaihtajana. Hänen Espanjan seikkailunsa jäi Etiopian retken tavoin lyhyeksi. Syy siihen oli hänen Santanderin taistelusta kirjoittamansa artikkeli, jossa Francon liittolaisina taistelevien italialaisten vapaaehtoisten (Corpo Truppe Volontari) suoritusta ei nostettu esiin erikoisen sankarillisena, mistä ärtyi italialaisarmeijan komentaja, kenraali Ettore Bastico. Kaiken lisäksi sotakirjeenvaihtaja Montanelli ei edes ollut tapahtumapaikan lähistöllä, vaan kirjoitti jutun Saint-Jean-de-Luzissa, rajan Ranskan puolella yli 200 kilometrin päässä Santanderista. Montanelli sai käskyn palata kotiin. Hän on jälkeenpäin väittänyt, että hän myös sai käskyn heti palauttaa lehdistökorttinsa ja fasistipuolueen jäsenkortin. Jälkimmäistä ei hänen mukaansa koskaan palautettu hänelle, eikä hän sitä takaisin pyytänytkään. Lehdistökortti sitä vastoin palautettiin aika pian. Montanellin väitteiden todenmukaisuus on kyseenalaistettu. Italian puolustusvoimien arkistoista ei Montanellin papereista ole löytynyt mitään mainintaa puolueesta erottamisesta, ja virallista lehdistökorttia Montanellilla ei vielä ollut 1937. Hänet rekisteröitiin ammattitoimittajana vasta 1940.
Kirjeenvaihtajana muilla sotanäyttämöillä Montanellin erehdys Espanjassa ei itse asiassa tuottanut hänen uralleen suurta vahinkoa, koska hänellä oli mahtava suojelija, fasistihallituksen opetusministeri Giuseppe Bottai. Montanelli sai Italiaan palattuaan heti uuden tehtävän ulkomailla. Hänet lähetettiin Tallinnaan johtamaan sikäläistä Italian kulttuuri-instituuttia, joka järjesti kursseja Italian kielessä ja kulttuurissa Tallinnassa ja Tarton yliopistossa. Virossa hän myös kirjoitti valmiiksi Abessiniassa aloittamansa ensimmäisen kaunokirjallisen työnsä, lyhyen romaanin Giorno di festa (Milano 1939). Hän palasi Italiaan kesällä 1938, ja aloitti siellä 9. syyskuuta julkaistulla artikkelilla pitkän uransa Corriere della Sera -lehden toimittajana. Montanellista tuli Corrieren palveluksessa ahkera matkailija Euroopan sotanäyttämöillä, aluksi vaihtelevalla menestyksellä. Hän oli Tiranassa mutta lähti sieltä viikkoa ennen kun Italia hyökkäsi Albaniaan 7. huhtikuuta 1939. Hän menetti siten ensimmäisen mahdollisuuden kuvata sotatapahtumia lähietäisyydeltä.
Saksan aloittaessa toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan Montanelli oli Berliinissä ja siinä mielessä tapahtumien keskipisteessä. Kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin, juuri ajoissa aloittaakseen uutisraportoinnin suomalaisten sankarillisesta vastarinnasta fasismin päävihollista Neuvostoliittoa vastaan. Montanellin talvisodasta kirjoittamat artikkelit varmistivat hänen asemansa Corrieren vakituisena sotakirjeenvaihtajana. Talvisodan päätyttyä Montanelli lähti Norjaan ja oli paikalla Saksan hyökätessä 9. huhtikuuta 1940. Seuraavat vuodet hän matkusti sotanäyttämöltä toiselle ja palasi myös Suomeen jatkosodan aikana. Lehtiartikkeleiden lisäksi Montanelli kirjoitti näinä vuosina kolme kirjaa sotanäyttämöistä, I cento giorni della Finlandia (1940), La lezione polacca (1942), ja Guerra nel fiordo (1942).
Montanelli ja Italian ensimmäinen tasavalta Sodan loppu ja ideologian vaihto Sodan loppuvaiheissa Montanelli joutui vaikeuksiin jäätyään syyskuussa 1943 uuden Salòn tasavallan puolelle rajaa Milanoon. Hän oli kesän aikana artikkeleissaan arvostellut Mussolinin hallintoa tämän vangitsemisen jälkeen. Jouduttuaan jo kerran pidätetyksi helmikuussa 1944 Montanelli katsoi uudessa tilanteessa, saksalaisten vapautettua Mussolinin, lopulta parhaaksi lähteä maanpakoon. Hänen pakonsa mahdollisti fasistien salaisen poliisin OVRA:n entinen agentti Luca Ostèria, joka oli siirtynyt saksalaisten palvelukseen. Corrieren omistajilta saamiensa lahjusten motivoimana Ostèria sai Gestapon paikallisen komentajan Theo Saevecken allekirjoittamaan väärennetyn siirtopäätöksen, jonka avulla Montanelli vapautettiin 1. elokuuta. Vain kaksi viikkoa myöhemmin, 14. elokuuta, hän saapui Sveitsiin. Siellä oleskelevat italialaiset pakolaiset suhtautuivat kuitenkin häneen varauksellisesti, pitäen häntä epäluotettavana ja hänen nopeaa muuttumistaan fasistista fasismin vastaiseksi epäuskottavana. Montanellille ei löytynyt paikkaa fasismin vastaisista järjestöistä. Hän puolustautui italiankielisessä Illustrazione Ticinese -lehdessä vuoden 1945 alussa julkaistulla kertomuksella Testamento di Antonio Bianchi, jonka hän myös liitti syyskuussa julkaisemaansa kirjaan Qui non riposano (Milano 1945). Kertomuksen päähenkilö Antonio Bianchi on maanpaossa elämänsä loppuvaihetta elävä mies, joka kuvailee muuttumistaan vakaumuksellisesta mutta samalla kriittisestä fasistista fasismin vastaiseksi, joka on menettänyt uskonsa vanhaan ideologiaansa. Montanelli muotoili tällä kertomuksella oman fasismin vastaisen linjan, jonka mukaan fasisimi oli pääasiassa epäonnistunut kokeilu, jota ei kuitenkaan pitäisi demonisoimalla täysin eristää Italian historiasta. Samalla hän ilmaisi Bianchin sanoilla toivomuksen, että voisi tästä lähtien jättäytyä poliittisen toiminnan ulkopuolelle, kriittiseksi tarkkailijaksi.
thumb|300px|Montanelli (oikealla) ja kustantaja Arnoldo Mondadori keskustelussa. Montanelli ensimmäisen tasavallan vaikuttajana Montanelli palasi Italiaan 22. toukokuuta 1945 ja saman tien myös Corriere della Seran palvelukseen. Hän sai syyskuussa tehtäväkseen toimittaa lehden suosittua sunnuntailiitettä. Montanellin ja Corrieren uuden vastaavan toimittajan Mario Borsan yhteistyöstä ei kuitenkaan tullut mitään muuta kuin poliittisia erimielisyyksiä, eikä Montanelli saanut Borsan kesällä 1946 päättyneen valtakauden aikana kirjoittaa päivälehdessä muuta kuin elokuva-arvosteluja. Tilanne muuttui kuitenkin pian, kun Borsan seuraajat Guglielmo Emanuel (1946–1952) ja Mario Missiroli (1952–1961) antoivat Montanellille johtavan aseman. Hänestä tuli pian Corrieren tärkein ja vaikutusvaltaisin toimittaja, jolle annettiin tärkeimmät ulkomaan tehtävät. Hänen vuonna 1949 aloittamansa tunnettujen henkilöiden haastattelusarja Incontri, saavutti suuren kansansuosion, ja siitä tuli kymmenen vuotta myöhemmin myös televisio-ohjelma. Corrieren lisäksi hän kirjoitti artikkeleita myös Leo Longanesin johtamaan äärikonservatiiviseen viikkolehteen Il Borghese. Useimmiten nimimerkeillä Adolfo Coltano ja Antonio Siberia julkaistut poliittiset artikkelit edustivat linjaa, joka poikkeasi huomattavasti Corrieren virallisesta, suorastaan demokratian vastaisesta linjasta.