pienoiskuva|upright=0.7|Praksiteleen Hermes, n. 340 eaa. Alkuperäinen veistos, Olympian arkeologinen museo. Kreikan klassinen kuvanveisto (klassisen Kreikan kuvanveisto) viittaa antiikin Kreikan kuvanveistoon klassisella kaudella noin vuosina 480–323 eaa. Se voidaan jakaa tarkemmin kolmeen vaiheeseen, varhaiseen klassiseen kauteen (n. 480–450 eaa.), keskiseen eli korkeaan klassiseen kauteen (n. 450–400 eaa.) sekä myöhäiseen klassiseen kauteen (n. 400–323 eaa.)

Kreikkalainen kuvanveisto, samoin kuin muukin taide, kehittyi klassisella kaudella huippuunsa. Kuvanveistotaiteen nopea kehitys alkoi 400-luvun eaa. Ateenassa kaupungin noustua persialaissotien jälkeen merkittävimmäksi kaupunkivaltioksi. Veistokset kuvasivat pääasiassa idealisoituja ihmishahmoja, alastomia miehiä ja pitkään pääasiassa verhottuina olleita naisia.Rodgers 2017, s. 334–337. Kuvanveistäjät tavoittelivat ihanteellisia mittasuhteita. Ajan myötä veistokset kehittyivät yhä realistisemmiksi, asennot vapautuivat, ja myös tunneilmaisu kehittyi. Samalla myös naisvartaloita alettiin kuvata yksityiskohtaisemmin ja lopulta myös alastomina.Rodgers 2017, s. 338–343.

Klassisella kaudella vaikuttivat kaikkein merkittävimpiin kreikkalaisiin kuvanveistäjiin lukeutuvat Feidias, Polykleitos, Praksiteles ja Lysippos. Veistoksia tehtiin pääasiassa marmorista ja pronssista. Muutamia alkuperäisveistoksia on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa tai esimerkiksi haaksirikoista, mutta suurin osa veistoksista tunnetaan vain myöhempien, yleensä roomalaisaikaisten kopioiden kautta.

Varhainen klassinen kausi

pienoiskuva|upright=0.7|Apollon, Olympian Zeuksen temppelin pääty­kolmio­veistoksia. Kopio Münchenissä, alkuperäinen n. 450 eaa. Olympian arkeologisessa museossa.

Varhaisen klassisen kauden tyyliä kutsutaan ankaraksi tyyliksi. Siinä kuvanveisto alkoi vähitellen ottaa etäisyyttä arkaaisen kuvanveiston jäykkyyteen.Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Ankara tyyli”. Teoksessa Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 38. Tämä vaati yhä parempaa ymmärrystä ihmiskehosta. Samalla kuvanveistäjät pyrkivät yhä parempaan symmetriaan kehon eri osien välillä. Veistokset eivät myöskään olleet enää arkaaisten tavoin jäykän frontaalisia, vaan niitä voitiin katsella eri puolilta. Asennoissa alettiin käyttää kontrapostoa, jossa toinen jalka toimii tulijalkana, ja toinen on vapaa. Tämä mahdollisti myös yläruumiin realistisemman asettelun. Eräs muutosta parhaiten kuvaavista veistoksista on Kritioksen efebi (n. 480 eaa.). Se kuvaa realisista, luonnollisessa asennossa olevaa kehoa paremmin kuin mikään veistos ennen sitä.

Ankara tyyli on saanut nimensä aikakauden veistosten eräänlaisesta tyylikkäästä karuudesta ja tunneilmaisun niukkuudesta. Edeltävän kauden koristeellisuudesta on luovuttu, ja arkaainen hymy on korvattu enemmän tai vähemmän tuimalla ilmeellä. Samalla tunneilmaisu alkoi kuitenkin kehittyä, ja tunteita ilmaistiin pienillä yksityiskohdilla. Kasvojen sivuprofiili, jossa otsa ja nenä yhdistyvät lähes suoraksi linjaksi, on idealisoidun kreikkalainen.

Ankaralla kaudella pronssia alettiin käyttää enemmän veistoksissa. Eräitä esimerkkejä varhaisista, ankaran tyylin pronssiveistoksista ovat Delfoin ajomies (n. 475 eaa.) ja Riacen pronssipatsaat (n. 470–460 eaa.). Niihin kuuluvat myös Harmodios ja Aristogeiton eli Tyranninmurhaajat (477 eaa.), jotka tunnetaan vain roomalaisaikaisina marmorikopioina. Pronssin käyttö mahdollisti uudet, vapaammat asennot, kuten ojennetut kädet, mikä näkyy muun muassa Artemisionin jumalassa (n. 460–450 eaa).

Keskinen klassinen kausi pienoiskuva|upright=0.7|Myronin Diskoboloksen (n. 440 eaa.) roomalaisaikainen kopio (100-luku jaa.). Glyptothek, München.

Keskinen eli korkea klassinen tyyli kehittyi hyvin nopeasti. Kasvoissa rauhallinen ilme korvasi ankaran tyylin tuimuuden. Veistosten anatomia tuli täsmällisemmäksi, ja asennot vieläkin luonnollisemmiksi ja rennommiksi. Aiemmat varhaisklassisen kauden veistokset alkoivat näyttää uusin verrattuna kömpelöiltä, ja arkaaisen kauden veistokset suorastaan tökeröiltä. Luonnollisuuden tavoittelu näkyi myös veistosten maalauskoristeluissa, joiden värit olivat aikaisempaa luonnollisempia ja herkeämpiä.

Feidias

Feidias (toimi n. 460–430 eaa.) nähdään usein klassisen kauden suurimpana kuvanveistäjänä. Hän valvoi kotikaupunkinsa Ateenan Parthenonin rakentamista ja veistoskoristelun toteuttamista, ja veisti monet sen veistoksista itse. Parthenonin veistoskoristelua oli hänen lisäkseen toteuttamassa lukuisia apulaisia ja oppilaita. Feidiaan alkuperäisistä teoksista ovat säilyneet vain osa Parthenonin marmoriveistoksista eli temppelin friiseistä, metoopeista ja päätykolmiokoristeluista.

Kaikki Feidiaan pystyssä seisoneet veistokset tunnetaan vain kopioiden kautta. Antiikissa Feidias tunnettiin ennen kaikkea jumalpatsaistaan. Niihin lukeutuivat Parthenonin kulttikuva Athene Parthenos, muualla Akropoliilla sijainneet Athene Lemnia ja Athene Promakhos, sekä yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä luettu Zeuksen kuvapatsas Olympian Zeuksen temppelissä. Roomalaisaikainen Tiberin Apollon, joka on kopio mahdollisesti nuoren Feidiaan veistämästä alkuperäisestä veistoksesta (n. 450 eaa.), antaa hyvän kuvan Feidiaan tyylistä.

Polykleitos ja Myron

Polykleitos (toimi n. 460–420 eaa.) pyrki veistoksissaan täydellisiin mittasuhteisiin, jotka hän kiteytti teoksessaan Kaanon. Hänen tunnetuimpiin veistoksiinsa kuuluvat keihäänkantaja eli Doryforos, joka oli mahdollisesti tarkoitettu Kaanonissa kuvattujen ihannemittojen ”ruumiillistumaksi”, sekä Diskoforos, Diadumenos ja Efesokseen tehty Haavoittunut amatsoni. Polykleitoksen teoksia ihailtiin ja kopioitiin paljon antiikin aikana. Jotkut pitivät hänen kotikaupunkiinsa tekemäänsä Argoksen Heran kuvapatsasta Olympian Zeuksen kuvapatsasta parempana.

Myron (toimi n. 450–430 eaa.) tavoitteli äärimmäistä realismia. Hänet tunnetaan ennen kaikkea kiekonheittäjää esittäneestä veistoksesta Diskobolos sekä erästä mytologista kohtausta esittäneestä veistoksesta Athene ja Marsyas.

Sekä Polykleitos että Myron tekivät veistoksensa pääasiassa pronssiin. Kummankin alkuperäiset veistokset ovat kadonneet, ja tunnetaan vain roomalaisaikaisten kopioiden kautta. Osa niistä on pronssisia ja osa marmorisia.

Muita kehityskulkuja

Naiset olivat kreikkalaisessa taiteessa pitkään toissijaisessa asemassa. Naisia esittävät veistokset lisääntyivät klassisella kaudella. Samalla naisten päällä oleva vaatetus väheni tai oheni asteittain, mikä mahdollisti yksityiskohtaisemman naisvartaloiden kuvauksen. Varhaisin tunnettu täysin alastonta naista esittävä veistostyyppi on niin kutsuttu Esquilinuksen Venus (alkuperäinen n. 450 eaa.), joka on harvinaisen varhainen poikkeus. Enemmässä määrin naisvartaloa paljastavia tai kokonaan alastomia naisveistoksia tehtiin vasta noin 420 eaa. alkaen. Niihin lukeutuvat Paionioksen Nike (n. 421 eaa.) Olympiasta sekä Sandaalinnyörejä avaava Nike (n. 420 eaa.) Ateenan Athene Niken temppelin friiseistä. Myöhemmin vastaavanlaisten veistosten kohteena oli erityisesti jumalatar Afrodite.

Myöhäinen klassinen kausi pienoiskuva|upright=0.7|Praksiteleen Knidoksen Afrodite, roomalainen kopio, noin 1. vuosisata–100-luku jaa. Museo Nazionale Romano, Rooma.

Korkean klassisen kauden ihanteet säilyivät 370-luvulle eaa. saakka. Tämän jälkeen, jo noin 360–350 eaa. alkaen, kuvanveistossa tapahtui tyylillisiä muutoksia, jotka ounastelivat siirtymistä hellenistisen kauden tyyleihin. Taiteen aiheet muuttuivat individualistisemmiksi, ja kuvanveisto otti etäisyyttä varhaisemman klassisen kauden idealisoituihin, herooisiin mutta henkilöitymättömiin hahmoihin.Rodgers 2017, s. 344–351. Samalla siirryttiin pois täydellisen naturalismin tavoittelusta. Hahmoista tuli pehmeämpiä ja sensuellimpia ja muodoista pyöreämpiä. Kasvojen yksityiskohdat ja hiukset kaiverrettiin syvemmiksi. Mittasuhteita muutettiin aiemmista ideaalimitoista niin, että pää saattoi olla aiempaa pienempi.

Praksiteles

Praksiteles (toimi n. 360–340-luvuilla eaa.) oli myöhäisen klassisen kauden merkittävin kuvanveistäjä. Hän pyrki veistoksissaan kauneuteen ja inhimillisten tunteiden esittämiseen. Hänen veistoksensa tunnetaankin tietynlaisesta sulokkuudesta, joka oli jälleen askel poispäin varhaisen klassisen kauden idealismista.

Praksiteles teki erityisesti marmoriveistoksia. Hänen tunnetuimpia veistoksiaan ovat muun muassa Knidoksen Afrodite, Apollon Sauroktonos, Dionysos-lasta kantava Hermes eli Praksiteleen Hermes, Lyykialainen Apollon sekä Viiniä kaatava satyyri. Knidoksen Afrodite oli ensimmäinen veistos, joka esitti Afroditen täysin alastomana, ja siitä tuli yksi antiikin maailman kuuluisimpia veistoksia. Plinius vanhempi kutsui sitä koko maailman hienoimmaksi veistokseksi. Praksiteleen Hermeen alkuperäiskappale löydettiin Olympian kaivauksissa. Marathonin efebiä (n. 340–330 eaa.) pidetään Praksiteleen tai ainakin tämän koulukunnan työnä. Muutoin Praksiteleenkin työt, Knidoksen Afrodite mukaan lukien, tunnetaan vain roomalaisaikaisina kopioina.

Skopas ja Timotheos

Skopas (n. 395–350 eaa.) keskittyi kuvaamaan ihmisten ja jumalten tunteita voimakkaimmillaan. Hän teki veistoskoristeluja muun muassa Efesoksen Artemiin temppeliin, Tegean Athene Alean temppeliin ja Halikarnassoksen mausoleumiin. Voimakas tunnekuvaus näkyy muun muassa amatsonomakhian ja mainadien esityksissä.

Timotheos (toimi n. 380–350 eaa.) teki Epidauroksen Asklepieionin veistoskoristelut sekä osan Halikarnassoksen mausoleumin koristeluista. Muihin hänen merkkiteoksiinsa kuuluvat muun muassa Athene sekä Leda ja joutsen.

Lysippos

Lysippos toimi klassisen kauden lopulla ja hellenistisen kauden alussa noin 360–305 eaa. Hän oli tuottelias ja toimi pitkään, ja hänen sanotaan tehneen veistosta, joista kaikki olivat pronssista. Hänen tunnetuimpiin veistoksiinsa lukeutuvat muun muassa Apoksyomenos eli Kaapija ja Farnesen Herakles. Lysippos oli myös Aleksanteri Suuren hovikuvanveistäjä, ja teki lukuisia Aleksanterin pronssisia rintakuvia.

Muita veistoksia

Eräitä esimerkkejä säilyneistä myöhemmän klassisen kauden alkuperäisistä pronssiveistoksista ovat Pireuksen Athene ja toinen kahdesta Pireuksen Artemiista, jotka ovat esillä Pireuksen arkeologisessa museossa.

Kuvanveistäjiä

Merkittävimpiä klassisen kauden kuvanveistäjiä ovat (suluissa henkilön toiminnan arvioitu ajoitus; katso myös: Luettelo antiikin kreikkalaisista kuvanveistäjistä):

Agorakritos (440–428 eaa.) Akestor (452 eaa.) Aleksis (400-luku eaa.) Alkamenes (450–400 eaa.) Alypos (405 eaa.) Anaksagoras Aiginalainen (480 eaa.) Androsthenes (440–430 eaa.) Antifanes Argoslainen (400 eaa.) Apellas (400 eaa.) Apollodoros (324 eaa.) Aristeides (388 eaa.) Asopodoros (400-luku eaa.) Athenodoros Kleitorilainen (400-luku eaa.) Bryaksis (350 eaa.) Daidalos Sikyonlainen (400/300-luku eaa.) Dameas Kleitorilainen (400-luku eaa.) Deinomenes (400 eaa.) Deinon (400-luku eaa.) Demetrios Alopekelainen (300-luku eaa.) Eufranor Isthmialainen (300-luku eaa.) Eukadmos (400-luku eaa.) Euthykrates (300-luku eaa.) Feidias (460–430 eaa.) Feidias nuorempi (400-luku eaa.) Fradmon (420 eaa.) Frynon (400-luku eaa.) Fyromakhos (415 eaa.) Glaukias Aiginalainen (400-luku eaa.) Hegias Ateenalainen (467 eaa.) Kalamis (467–429 eaa.) Kallimakhos (400-luku eaa.) Kanakhos nuorempi (400 eaa.) Kantharos Sikyonlainen (268 eaa.) Kefisodotos vanhempi (372 eaa.) Klearkhos Rhegionlainen (400-luku eaa.) Kleoitas (400-luku eaa.) Kleon (388–372 eaa.) Kolotes Paroslainen (400-luku eaa.) Ksenofon Ateenalainen (300-luku eaa.) Kresilas (450–430 eaa.) Kritios (400-luku eaa.) Leokhares (372–338 eaa.) Lykios (428 eaa.) Lysippos (350–320 eaa.) Lysistratos (324 eaa.) Mikon Ateenalainen (460 eaa.) Myron Eleutherailainen (480–440 eaa.) Naukydes (420 eaa.) Nesiotes (400-luku eaa.) Nikeratos (400-luku eaa.) Nikodamos (420 eaa.) Olympia-mestari (470–457 eaa.) Onatas (467–460 eaa.) Paionios Mendeläinen (430–420 eaa.) Pasiteles vanhempi (468 eaa.)