thumb|Joosef II:n patsas Uničověssa, Tšekissä Joosef II, syntyjään Josef Benedikt Anton Michel Adam (saks. Joseph II); (13. maaliskuuta 1741 Schönbrunnin linna, Wien, Itävallan arkkiherttuakunta – 20. helmikuuta 1790 Wien) oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari ja Itävallan arkkiherttua vuodesta 1765. Hän oli keisarinna Maria Teresian ja keisari Frans I:n vanhin poika. Hän oli yksi 1700-luvun lopun valistuneista itsevaltiasta.
vasen|pienoiskuva|207x207px|Arkkiherttua Joosef lapsena, Martin van Meytens vanhempi, n. 1747-1749
Suku, nuoruus ja kasvatus
Josef Benedikt Anton Michel Adam syntyi 13. maaliskuuta 1741 kesken Itävallan perimyssodan. Hänen syntymänsä hetkellä, jolloin valtakunnan olemassaolo oli uhattuna, lisäsi hallitsijaparin kansansuosiota. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 156 Hänen äitinsä Maria Teresia hallitsi Habsburgien perintömaita ja hänen isänsä, keisarinarvon saanut Frans I hallitsi Toscanan suurherttuakuntaa ja hoiti perheen talouden. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 173–181 Joosef oli vanhempiensa esikoinen ja hänellä oli 15 sisarusta, joista yksi oli Marie-Antoinette, Ranskan kuningatar. Hänen nuorempi veljensä Peter Leopold seurasi häntä valtaistuimelle keisari Leopold II:na.
Joosefin ensimmäisestä julkisesta esiintymisestä kerrotaan Unkarissa tarinaa, joka ilmeisesti ei vastaa totuutta: Maria Teresia joutui Itävallan perimyssodassa pyytämään sotilaallista apua Unkarin säädyiltä ja saapui Pozsonyn valtiopäiville pieni Joosef sylissään. Nuoren äidin kruununperillinen käsivarrellaan pitämä puhe teki Unkarin herroihin niin suuren vaikutuksen, että nämä lupasivat antaa hallitsijansa puolesta ”henkensä ja verensä”.
Preussin suurlähettiläs kirjoitti hallitsijalleen kuvauksen Joosef-prinssistä: Erittäin ylpeä pikku herra, röyhkeä, kärsii mieluummin turhaan rangaistuksen kuin myöntää olleensa väärässä. Poika osoittautui kuitenkin älykkääksi, ahkeraksi ja taitavaksi. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 262
Tullessaan valtaistuimelle Maria Teresia oli huomannut kuinka vaikeaa on tulla hallitsijaksi ilman koulutusta ja perehdytystä. Joosefille annettiin tietopuolista koulutusta ja hänet laitettiin käytännön työhön valtion virastoissa. Hänestä tuli myös vasta jälleenperustetun valtioneuvoston jäsen. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 262–263
Joosef oli ahkera lukija. Häntä kiinnostivat erityisesti politiikka ja kansantaloustiede. Historiantutkimus on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa miettiäkseen mistä hän sai eniten vaikutteita. Selvää on kuitenkin, että luettuaan paavin asemaa kritisoineita katolisia teologeja hän päätyi kannattamaan uskonnonvapautta. Hallitsijan tehtävänä oli hänen mukaansa tuottaa mahdollisimman suurta onnea mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Hän uskoi vakaasti, että suurten kansalaisryhmien hyvinvointi lujittaa valtiota. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 263
Hallituskausi vasen|pienoiskuva|280x280px|Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II kruunajaisasussaan, Joseph Hickel 1764
Äidin kanssahallitsijana 1765–1780 Keisari Frans I:n kuoleman jälkeen vuonna 1765 Joosefista tuli keisari, jolloin Maria Teresia teki pojastaan kanssahallitsijansa. Todellisena hallitsijana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit toimivat tuohon aikaan ainoastaan Itävallassa ja siihen liitetyissä maissa, kuten Böömissä ja Unkarissa. Äidin kanssa tuli pian paljon mielipide-eroavaisuuksia hallitusasioissa. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 183
Yhteiskunnallisia uudistuksia Ensiksi keisariperheen yksityisomaisuutena ollut Praterin puisto lahjoitettiin kansalle. Nyt voitiin nähdä keisari päiväkävelyllä tavallisten wieniläisten porvareiden ja alemman rahvaan parissa. Isältään perimänsä valtavan omaisuuden hän tilitti valtion kassaan. Maria Teresia oli ollut pohjimmiltaan konservatiivi ja ajatellut, että varovainen uudistaminen olisi paras tapa johtaa valtiota. Poika oli toista mieltä: koko vanha yhteiskuntarakenne piti hävittää, jos se oli välttämätöntä. Häntä alettiin kutsua vallankumoukselliseksi valtaistuimella. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 263–264
Puolan jako Kanssahallitsijana Joosef osallistui ensimmäiseen Puolan jakoon vuonna 1772. Katariina Suuri oli pitkään haaveillut mahdollisimman suuren Puolan alueen liittämisestä Venäjään. Hän kävi sotaa Turkkia vastaan ja Valakian ja Moldovan mahdollinen joutuminen osaksi Venäjää huolestutti Joosefia. Katariina totesi, että hän voi hyvin niistä luopua, jos saa osia Puolasta. Lisäksi Itävalta voisi hänen mukaansa ottaa yhdessä Preussin kanssa alueita Puolasta. Puola oli parhaillaan sisäpoliittisen hajaannuksen tilassa eikä siitä olisi naapurivalloille vastusta sodassa. Fredrik Suuri myöntyi tuumaan. Maria Teresia piti asiaa loukkauksena puolalaisia kohtaan, mitä pidettiin tekopyhyytenä. Joosef II sai liitettyä Itävaltaan Galitsian. Galitsiassa oli merkittäviä suolakaivoksia, joiden hyödyntämisestä Itävallan talous sai piristysruiskeen. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 474–475 Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 339
Baijerin perimyssota Baijerin hallitsija vaaliruhtinas Maksimilian III Joosef kuoli yllättäen vuonna 1777. Tilanne johti Baijerin perimyssotaan ja Joosef näki siinä tilaisuuden liittää osia Baijerista Itävaltaan. Maria Teresian mielestä asiasta ei kannattaisi sotia, mutta Joosef teki päätöksen ryhtyä sotimaan. Sota päättyi elokuussa 1778 ja maksoi Itävallalle 10 000 miehen hengen. Sillä ei saavutettu juuri mitään, vain pieni maa-alue liitettiin rauhansopimuksessa Itävaltaan. Itse asiassa Maria Teresia nöyryytti rauhansopimuksella poikaansa, sillä hän solmi rauhan puhumatta asiasta mitään Joosefille. Kansa kutsui sotaa myöhemmin "perunasodaksi". runeberg.org/nfbb/0383.html Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 333
Joosef uhkasi välillä jopa erota virastaan kun äiti Maria Teresia ei suostunut hänen hankkeisiinsa uskonnonvapaudesta. Joosefilla oli myös aikaa matkustella, ja hän tapasi Fredrik II Suuren Neissessa vuonna 1769 ja 1770, vuonna 1770 sisarensa Marie-Antoinetten Ranskassa ja Katariina Suuren Venäjällä vuonna 1780.
Yksin vallassa 1780–1790 Maria Teresian kuoltua vuonna 1780, Joosef II hallitsi yksin kuolemaansa vuoteen 1790 asti. Päästyään yksin valtaan hän otti Itävallassa heti ohjat ja toteutti maaorjien vapautuksen, laajensi koulutusta, alisti kirkon valtiolle, toteutti rajoitetun uskonnonvapauden ja määräsi saksan kielen käyttöön kaikkialla. Tätä pidettiin uhkana omalle kulttuurille erityisesti Unkarissa ja Tšekissä. Kymmenvuotisen valtakautensa aikana Joosef julkaisi 17 000 uutta lakia, jotka käsittelevät lähes kaikkea kuviteltavissa olevaa. Hänen työpäivänsä venyivät usein 16-tuntisiksi. Uudistusten tuottaminen liukuhihnalta vei virkamieskunnan vaikeuksiin. Virkamiehet eivät enää tienneet mitä kiertokirjettä, asetusta tai lakia piti noudattaa, sillä ne olivat keskenään usein ristiriitaisia tai toinen toisensa kumoavia. Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 335
Yhteiskunnalliset uudistukset Joosef II pyrki yhdenmukaistamaan valtakuntaansa. Myös luokkaerot piti poistaa. Hänelle oli samantekevää oliko hänen alamaisensa saksankielinen tai tšekki. Kaikkien tuli työskennellä yhteishyvän eteen. Niille jotka vastustivat, oli luvassa kurinpitoa. Unkarin ja Itävallan Alankomaiden valtiosäännöt julistettiin merkityksettömiksi historiallisiksi dokumenteiksi. Niiden tilalle tulivat keisarilliset käskykirjeet. Yhtenäistämisen symbolina Unkarin Pyhän Tapanin kruunu vietiin Wieniin valtion rahakamariin. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 264 Jotta ei joutuisi vannomaan uskollisuutta Unkarin laeille, Joosef II ei koskaan kruunauttanut itseään Unkarin kuninkaaksi. Unkarilainen pappi ja runoilija Pál Ányos antoi hänelle tästä runossaan kuuluisaksi tulleen pilkkanimen kalapos király ’hattupäinen kuningas’. pienoiskuva|Keisari Joosef II kyntämässä peltoa lähellä Slavíkovicea Etelä-Määrissä 19. elokuuta 1769 vasen|pienoiskuva|263x263px|Joosef II äitinsä kanssahallitsijana, Joseph Hickel (attr) Erityisesti aatelisto asettui vastustamaan uudistuksia, sillä se pelkäsi historiallisten etuoikeuksiensa menetystä. Joosef vastasi aatelin oppositiohenkisyyteen värikkäällä kielenkäytöllä ja alkoi suosia tavallisia virkamiehiä valtiopäivien valitsemien asemasta. Virkamiehiltä hän vaati ympäripyöreitä työpäiviä ja maksoi heille huonoa palkkaa. Virkamiehistön taso parani heille asetettujen pätevyysvaatimusten johdosta. Heidän työteliäisyyttään valvoivat keisarin lähettämät urkkijat. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 264–266
Monia yhteiskuntaluokkia Joosef II piti laiskureina ja loiseläjinä. Oikeastaan vain talonpoikia hän arvosti. Hän ryhtyi parantamaan maaorjien asemaa yrittäen tehdä heistä maanvuokraajia. Maaorjuus käytännössä hävisi Itävallasta hänen valtakaudellaan. Päivätyövelvollisuutta rajoitettiin ja se muutettiin lopulta rahalla maksettavaksi vuokraksi. Hän antoi myös julistuksia jotka koskivat kukkien kasvattamista, tiineiden lehmien kohtelua ja peltojen kyntämistä. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 267–268 pienoiskuva|Joosef II:n valtakauden kultadukaatti 1787
Talouden ja oikeuslaitokset uudistukset, sananvapauden asema Talouselämässä pyrittiin suojelemaan omaa tuotantoa asettamalla ulkomaisille tuotteille korkeat tuontitullit. Toisaalta vientitulot vähenivät kun kiellettiin viemästä raaka-aineita ulkomaille. Pyrkimyksenä oli alamaisten verorasituksen alentaminen, mutta tässä ei onnistuttu. Lopulta verorasitus oli korkeampi kuin Maria Teresian aikana. Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 332
Seuraavaksi huomio kiinnitettiin rikollisten kohteluun. Joosef II kielsi kidutuksen ja hänen aikanaan toimeenpantiin vain yksi kuolemantuomio. Vankiloista piti tehdä siistejä ja terveellisiä ja paatuneet vanhat rikolliset erotettiin nuorista ensikertalaisista. Toisaalta vankiloihin tuli ehdoton vierailukielto. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 268
Joosef II ei kannattanut sananvapautta. Itävallassa ei saanut esittää Schillerin "Rosvot"-näytelmää. Sanomalehdistä sallittiin ainoastaan Wiener Zeitung, joka sisälsi ainoastaan hallinnon antamia virallisia tiedotteita ja sen tilaamia artikkeleita. Keisarista sai kuitenkin kirjoittaa melko vapaasti. Sensuuri johti myös merkilliseen tilanteeseen, kun Joosef II kielsi paavin ylläpitämän kiellettyjen kirjojen luettelon, Indexin. Tätä perusteltiin sillä, että Indexiä lukemalla kansa saa tietää, mitä kaikkia kirjoja siltä on kielletty. Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 329 Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 272 pienoiskuva|Così fan tutte oopperan kantaesityksen mainosjuliste, Burgtheater Wien 26. tammikuuta 1790
Tieteiden, koulutuksen ja taiteiden uudistukset vasen|pienoiskuva|Wienin Allgemeines Krankenhaus valmistumisvuonna, kaiverrus Josef ja Peter Schaffer 1784 Lääketiede oli alkanut kehittyä Itävallassa harppauksin Maria Teresian aikoina. Joosef II:n aikana kehitys jatkui suotuisana, sillä hallitus halusi päästä eroon hintavista karanteeneista ja tuhoisista epidemioista. Paremmin koulutetut lääkärit alkoivat vaatia, että kaupunkeihin perustetaan kunnollisia sairaaloita. Kaupungeilla ei niihin kuitenkaan ollut varaa. Joosef keksi, että sairaat keskitettäisiin yhteen suureen sairaalaan. Kuuluisa Allgemeines Krankenhaus (julkinen sairaala) avasi ovensa Wienissä vuonna 1784. Puhtautta ei tuolloin vielä osattu hoitaa kunnolla ja kuolleisuus sairaalassa oli jopa 20 %. https://www.jstor.org/stable/2737597?seq=1