Suuren Pohjan sodan aikainen rutto oli ruttoepidemia, joka vuosina 1708–1712 levisi laajalle alueelle ja moniin kaupunkeihin Itämeren ympärillä ja itäisessä Keski-Euroopassa. Suomeen rutto levisi vuonna 1710.

Tämä epidemia oli toden­näköisesti osa pandemiaa, joka oli levinnyt Keski-Aasiasta Välimereen saakka ulottuvalle alueelle. Toden­näköisesti se levisi Istanbulin kautta Pińczówiin Etelä-Puolaan, jossa ensimmäiset maininnat siitä ovat ruotsalaisessa sotilassairaalassa vuodelta 1702. Sen jälkeen rutto levisi kauppiaiden, matkustajien ja sotilaiden mukana ja saavutti Itämeren rannikon Preussissa vuonna 1709, levisi vuonna 1711 kaikille Itämerta ympäröiville alueille ja vuonna 1712 myös Hampuriin. Tämän vuoksi sota­tapahtumat ja rutto vaikuttivat molemmat toisiinsa: toisaalta sotilaat ja pakolaiset usein levittivät ruttoa, toisaalta ruton aiheuttama kuolleisuus sotilaiden keskuudessa sekä siitä aiheutunut kaupunkien ja maaseutu­alueiden autioituminen toisinaan vaikeutti suuresti sotajoukkojen vahvuuteen ja mahdollisuuksia puolustautua vihollista vastaan.

Tämä rutto­epidemia oli viimeinen monista, jotka olivat raivonneet Itämeren alueella 1300-luvun mustasta surmasta lähtien. Joillakin alueilla se kuitenkin oli myös tuhoisin. Monet ihmiset kuolivat muutaman päivän kuluessa ensimmäisten oireiden ilmaantumisesta. Varsinkin itärannikolla Preussista Viroon saakka keski­määräinen kuolleisuus laajoilla alueilla oli kahdesta kolmas­osasta kolmeen neljäs­osaan väestöstä, ja monet maatilat ja kylät autioituivat täysin. Kaikissa tapauksissa ei kuitenkaan ole selvää, ketkä kuolivat ruttotartuntaan, ketkä taas nälkään tai muihin ruton mukana levinneisiin tauteihin. Useissa tapauksissa taudin oireisiin mainitaan kuuluneen paiserutolle tyypillisiä paiseita, mutta siihen aikaan keinot diagnoosin tekemiseksi olivat vielä heikosti kehittyneet, jota paitsi henkilöiden kuolinsyytä käsittelevät asiakirjat olivat usein epätarkkoja tai epätäydellisiä tai ne ovat kadonneet. Joissakin kaupungeissa ja joillakin seuduilla tautia esiintyi vain yhtenä vuotena, kun taas toisaalla se toistui joka vuosi useiden vuosien ajan. Joillakin alueilla suhteettoman suuri osa kuolleista oli naisia ja lapsia, mikä saattaa johtua vuosien 1695–1697 suuresta nälän­hädästä ja siitä, että miehet oli kutsuttu sota­palvelukseen.

Koska ruton aiheuttajaa ei siihen aikaan tunnettu, sitä selitettiin milloin uskonnollisin käsittein, milloin taas miasmateorian mukaisesti "pahasta ilmasta" tai saastuneista vaatteista johtuvaksi. Näin ollen ainoa keino taistella tautia vastaan oli sairaiden erottaminen terveistä. Ruton saastuttamat kaupungit kuten Stralsund ja Königsberg eristettiin ympäristöstään (Cordon sanitaire), samoin joksikin ajaksi koko Preussin herttuakunta ja Skåne sekä Juutinrauman varrella olevat Tanskan saaret, joista Saltholm oli keskeinen karanteenipaikka. Kaupunkien laidoille perustettiin "ruttotaloja", joihin sairastuneet joutuivat karanteeniin. Sellainen oli esimerkiksi Charité Berliinissä, joka välttyi rutolta.

Tausta Ruton paikalliset esiintymiset jaetaan kolmeen rutto­pandemiaan, joskin niiden alkamis- ja päättymis­ajat sekä joidenkin esiintymisten kuuluminen johonkin tiettyyn pandemiaan on yhä kiistan­alaista. Joseph P. Byrnen mukaan nämä pandemiat olivat:

ensimmäinen ruttopandemia noin vuosina 541–750, joka levisi Egyptistä muihin Välimeren maihin ja Luoteis-Eurooppaan ja jonka ensimmäinen vaihe oli Justinianuksen rutto toinen ruttopandemia noin 1345–1840, joka levisi Keski-Aasiasta Välimeren­maihin ja Eurooppaan, jossa sen ensimmäinen vaihe oli musta surma, sekä toden­näköisesti myös Kiinaan kolmas ruttopandemia vuodesta 1866 aina 1960-luvulle saakka leviten Kiinasta eri puolille maailmaa, erityisesti Yhdysvaltojen länsirannikolle ja Intiaan.

Joskus myöhäis­keski­ajan mustaa surmaa ei kuitenkaan pidetä toisen pandemian alkuna vaan ensimmäisen pandemian viimeisenä vaiheena, missä tapauksessa toisen pandemian olisi katsottava alkaneen vuonna 1361. Toisen pandemian ovat eri tutkijat myös katsoneet päättyneen eri aikoina noin vuosien 1840 ja 1890 välisenä aikana.

Suuren Pohjan sodan aikainen rutto oli osa toista pandemiaa, jonka viimeiset aallot Länsi-Euroopassa oli koettu 1600-luvun lopulla (esimerkiksi Lontoon suuri ruttoepidemia 1665–1666) ja joka 1700-luvulla hävisi suurimmasta osasta Itä-Eurooppaakin, joskin Venäjällä puhkesi epidemia vielä vuosina 1770–1772. Tämän jälkeen ruttoa esiintyi enää vain joissakin Osmanien valtakunnan satama­kaupungeissa 1830-luvulle saakka.

Euroopassa ruttoa oli edellisen kerran esiintynyt Pohjois-Saksassa vuosina 1682–1684. Kun se Suuren Pohjan sodan aikana palasi Eurooppaan, se oli todennäköisesti lähtenyt Keski-Aasiasta ja levinnyt länteen Anatolian ja Istanbulin kautta. Georg Sticker numeroi tämän kauden ruttoepidemioiden 12. jaksoksi, joka oli alkanut Ahmedabadissa vuonna 1683 ja joka vuoteen 1724 mennessä oli levinnyt alueelle, joka ulottui Intiasta Persian, Vähän-Aasian, Levantin ja Egyptin kautta toisaalta Nubiaan, Etiopiaan, Marokkoon ja Etelä-Ranskaan, toisaalta itäisen Keski-Euroopan kautta Skandinaviaan. Istanbuliin rutto saapui vuonna 1685, ja siellä tartuntoja esiintyi useiden vuosien ajan. Ajoittain vuodesta 1697 lähtien se levisi myös Puolaan ja Liettuaan, ja Suuren Pohjan sotaan osallistuneissa sotajoukoissa ensimmäiset tapaukset kirjattiin Puolassa vuonna 1702.

Ruton lisäksi sodan aikana levisivät muutkin tartuntataudit kuten punatauti, isorokko ja pilkkukuume, ja ainakin joillakin seuduilla, joihin ne levisivät, nähtiin jo sitä ennen nälkää. Jo vuosina 1695–1697 oli laajaa aluetta Pohjois-Euroopassa koetellut ankara nälän­hätä, johon Suomessa oli kuollut ainakin neljäs­osa, ehkä jopa kolmas­osa väestöstä, Virossa noin viidesosa, ja nälkää nähtiin myös Liivinmaalla ja Liettuassa. Vuosien 1648 ja 1697 välillä yli puolet Liettuan suuri­ruhtinas­kunnan väestöstä olikin menehtynyt nälän­hätien, kulkutautien ja sotien vuoksi. Lisäksi talvi 1708–1709 oli poikkeuksellisen pitkä ja ankara, mahdollisesti kylmin Keski-Euroopassa tähän mennessä koettu, minkä seurauksena Tanskassa ja Preussissa syysvilja paleltui kuoliaaksi ja maa oli keväällä kynnettävä uudestaan.

1702–1706: Etelä-Puola

Heinäkuussa 1702 Kaarle XII:n hallitseman Ruotsin sotajoukot olivat torjuneet Saksia, Puolaa ja Liettuaa hallinneen August II Väkevän joukkojen hyökkäykset ja voittivat ne Klissowin taistelussa Kielcen lähellä. Danzigilainen lääkäri Johann Christoph Gottwald raportoi "luotettavilta paikallisilta asukkailta" saamiensa tietojen mukaisesti, että Ruotsin sotilaisiin rutto­tartunnat levisivät ensimmäisinä läheiseen Pińczówiin perustetussa sotilas­sairaalassa. Puolassa ruttoa esiintyi eri paikkakunnilla vuoteen 1714 saakka.

Seuraavien kahden vuoden aikana rutto levisi Podoliaan ja Volhyniaan. Esimerkiksi se tappoi vuosina 1704–1705 noin 10 000 henkeä, mikä oli noin 40 prosenttia kaupungin asukkaista. Vuosina 1705–1706 ruttoa mainitaan Puola-Liettuan alueella esiintyneen myös Kolomyjassa, Stanyslavissa (nyk. Ivano-Frankivsk), Stryissä, Sambirissa, Przemyślissä ja Jarosławissa.

Leviäminen Puolaan ja Liettuaan vuoden 1706 jälkeen

Ruotsalaisten maahan­hyökkäyksen jälkeen Puola-Liettuassa vallitsi sisällissota, jonka osapuolina olivat Ruotsin tukemaa kuningas Stanisław Leszczyńskiä tukenut Varsovan konfederaatio sekä Ruotsia vastustanut Sandomierzin konferaatio, joka kannatti Venäjän tsaari Pietari Suurta ja Puolan kuningas August Väkevää, jonka Kaarle XII vuonna 1706 pakotti luopumaan vallasta.

Vuonna 1707 rutto saapui Krakovaan, jossa kolmen vuoden kuluessa kuoli eri arvioiden mukaan vähintään 12 000, mahdollisesti jopa 20 000 ihmistä Krakovasta rutto levisi sitä ympäröivään Vähään-Puolaan, Mazoviaan Varsova mukaan luettuna sekä Suur-Puolaan ja siellä Ostrówin, Kaliszin ja Poznańin kaupunkeihin. Varsovassa vuosittaisiin epidemioihin kuoli vuosina 1707–1710 kaikkiaan 30 000 henkilöä ja Poznańissa 9 000 kaupungin silloisista 14 000 asukkaasta. Vuonna 1708 epidemia levisi myös Preussiin, sodan raatelemaan Toruńin (Thornin) kaupunkiin, jossa se tappoi 40 000 henkeä.

Kun Puolan ruttoa koskeneet uutiset saapuivat Preussin kuningaskuntaan, joka vielä silloin oli sodassa puolueeton, siellä ryhdyttiin varotoimiin, jotta tauti ei leviäisi rajan yli. Vuodesta 1704 lähtien Puolasta maahan saapuvilta vaadittiin terveys­todistus. Vuodesta 1707 lähtien entisen Preussin herttua­kunnan rajalla oli cordon sanitaire, ja rajan ylittäjät joutuivat karanteeniin. Maiden raja oli kuitenkin pitkä ja metsäinen eikä kaikkia kulkuteitä kyetty vartioimaan; niinpä sillat purettiin, pienet tiet suljettiin ja määrättiin, että henkilöt, jotka ylittivät rajan muualla kuin vartioiduilla rajan­ylitys­paikoilla, oli hirtettävä ja kaikki heidän tuomansa tavarat poltettava tai savustettava. Tästä sallittiin kuitenkin poikkeuksia monille henkilöille, jotka omistivat maata rajan molemmilla puolilla tai jotka työnsä vuoksi joutuivat ylittämään rajan.

Leviäminen Itämerta ympäröiviin maihin 1708–1713

Preussi pienoiskuva|Samuel Donnet: Kuva suuresta rutosta Danzigissa 1709, aikalaisen puupiirros, johon liittyy huomautus suuresta kuolleisuudesta

Muuan Soldaussa, lähellä Puolan rajaa toiminut preussilainen upseeri välitti tiedon, että 18. elokuuta 1708 rutto oli saapunut läheiseen, Puolan puolella sijainneseen Piekiełkoon. Vain muutamaa päivää myöhemmin epidemia levisi Preussin puolelle Bialutteniin (), ja seuraavan kuukauden kuluessa suurin osa sen asukkaista sai surmansa. Preussin viran­omaiset päättivät eristää kylän, mutta silloin eloon jääneet olivat jo paikallisen pastorin johdolla paenneet läheisiin metsiin. Eräs preussilainen upseeri Hohensteinista raportoi 13. syyskuuta 1708, että ruton oli tuonut tähän pieneen rajakylään paikallinen hatuntekijä, joka palasi kotiin oltuaan Puolan palveluksessa. Joulukuuhun mennessä Hohensteinissa oli kuollut 400 henkilöä. Ankaran talven aikana epidemia hiipui, mutta elin­tarvikkeista tuli sotaverojen ja pakko-ottojen vuoksi pulaa. Cordon sanitaire ja muut vastaavat rajoitukset pysyivät voimassa, kunnes ne kumottiin 12. heinäkuut 1709 annetulla asetuksella.