pienoiskuva|Maurit hyökkäävät juutalaiskortteliin (Francisco Lameyer y Berenguer, 1825–1877). Antisemitismi on arabimaailmassa yleinen ja joissakin maissa melkein koko väestön jakama asenne. Jordaniassa ja Libanonissa 99 % haastatelluista kertoi vuonna 2005 suhtautuvansa kielteisesti juutalaisiin.Pew Research Center, 2005
Arabien antisemitismi liittyy siihen, että kaikissa arabimaissa islam on vallitseva ja joskus ainoa uskonto. Arabien antisemitismin perusteet löytyvät varhaisesta islamilaisesta kirjallisuudesta, kuten Koraanista, Ibn Ishaqin Muhammed-elämäkerrasta ja 800-luvun hadith-kirjallisuudesta. Silti juutalaisia enimmäkseen siedettiin arabimaailmassa. Heitä sortava dhimmi-lainsäädäntö lakkautettiin Osmanien valtakunnassa vuonna 1856. Juutalaisten maahanmuutto Palestiinaan alkoi kiristää juutalaisten ja arabien välejä 1900-luvun alussa, ja Israelin perustaminen vuonna 1948 johti juutalaisvastaisuuden voimakkaaseen nousuun arabimaissa ja muuallakin islamilaisen sivilisaation maissa, kuten Indonesiassa.
Yleistä Kun Lähi-idän arabivaltakunta syntyi 600-luvulla, sen alaisuuteen jäi suuri kristillinen, juutalainen ja zarathustralainen väestö. Islam pysyi islamilaisessa maailmassa vähemmistöuskontona ainakin 1000-luvulle saakka. Vasta arabivaltakunnan muodostuminen merkitsi samalla etnisen arabi-identiteetin syntyä. Sitä ennen "arabeista" puhuttiin satunnaisesti ja nimitys oli ulkopuolisten käyttämä.Webb, 2016 Klassiseen arabialaiseen antisemitismiin kuului juutalaisten arvostelu vääräuskoisuuden takia. He olivat monijumalaisia ja olivat vainonneet profeettojaan. Oikeaoppiset muslimit muistuttavat tästä itseään kolmetoista kertaa joka päivä lukiessaan Koraanin aloittavan Avauksen suuran. Sen sijaan arabit eivät eurooppalaiseen tapaan tehneet etnistä erottelua juutalaisten ja itsensä välillä, sillä muslimit katsoivat, että arabit ja juutalaiset olivat Abrahamin jälkeläisinä sukulaiskansoja: arabit olivat Abrahamin vanhimman pojan Ismaelin jälkeläisiä ja juutalaiset Iisakin. Keskiajan muslimivaltioissa juutalaisten asema oli järjestetty niin sanotun dhimmi-aseman pohjalta, missä juutalaisten läsnäolo suvaittiin eri tavoin syrjittyinä toisen luokan kansalaisina. Käytäntö muistutti paimentolaisheimojen tapaa, missä päällikkö saattoi ottaa "suojelukseensa" oman klaaninsa ulkopuolisia muukalaisia, jotka eivät silti päässeet yhteisön täysjäseniksi.
Arabien antisemitismin katsotaan lisääntyneen 1900-luvulta alkaen. Syitä on tarjottu useita. Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta hajosi, ja sen Lähi-idän alueet joutuivat Britannian ja Englannin valvontaan, mikä horjutti muslimiväestöjen identiteettiä. Euroopasta saatiin muslimimaiden antisemitismiin uusia sävyjä, kuten natsien edustama rasismi.Lewis, 1986, s. 132 Natsi-Saksan ja arabimaiden välisten suhteiden tärkeä ulottuvuus olikin juuri juutalaisvastaisuus.Yadlin, 2002, s. 52 1930- ja 1940-luvuilla useat arabimaailman juutalaisyhteisöt kärsivät pogromeista. Juutalaisten muutto Palestiinaan ja Israelin valtion perustaminen vuonna 1948 nostivat juutalaisten ja arabien konfliktin uudelle tasolle ja olivat polttoainetta arabinationalismin nousulle. Israelin itsenäisyyssota vuonna 1948, palestiinalaisten maastamuutto, Israelin valtion perustaminen ja Israelin voitot vuosina sodissa 1956 ja 1967 olivat vakava nöyryytys Israelin vastustajille - lähinnä Egyptille, Syyrialle ja Irakille.Lewis, 1986, s. 204 Islaminuskon merkityksen kasvu ja poliittisen islamin nousu 1980-luvulla ja sen jälkeen vahvistivat myös juutalaisvihaa. 1980-luvulle tultaessa arabimaailmassa julkaistun antisemitistisen kirjallisuuden määrä ja laatu osoittivat, että juutalaisvastaisuudesta oli tullut arabimaailmassa huomattavasti yleisempää kuin vielä 1800-luvun lopulla.Lewis, Bernard. Semites and Anti-Semites, New York/London: Norton, 1986, s. 256. Eräänä osoituksena siitä oli, että 1970-luvun puoliväliin mennessä suurin osa arabimaailman juutalaisista oli muuttanut pois, ensisijaisesti Israeliin, Ranskaan tai Yhdysvaltoihin.
Historia
Islamilainen kirjallisuus Ensimmäinen profeetta Muhammedista ja islamista kertova teos oli Ibn Ishaqin Bagdadissa kirjoittama Muhammedin elämäkerta, joka on säilynyt vain 800-luvulla ja 900-luvulla tehtyinä selostuksina.Ibn Hisham, 1999; Ibn Ishaq, 1955 Ibn Ishaqin teos oli vahvasti juutalaisvastainen. Siinä kerrotaan, miten juutalaiset yrittivät vahingoittaa Muhammedia jo tämän lapsuudessaIbn Hisham, 1999, s. 46, ja juutalaisnaisen kerrotaan lopulta myrkyttäneen profeetan kuoliaaksi.Ibn Hisham, 1999, s. 364 Juutalaisten viha johtui Ibn Ishaqin mukaan siitä, että he olivat kateellisia, koska Jumala oli lähettänyt profeettansa tällä kertaa arabeille.Ibn Hisham, 1999, s. 174 Profeetta puolestaan järjesti juutalaisten joukkomurhan MedinassaIbn Hisham, 1999, s. 320 ja hävitti juutalaiskaupunki Khaibarin,Ibn Hisham, 1999, s. 357–368 mitä edelleen juhlitaan arabien mielenosoituksissa Israelin tulevan kohtalo symbolina. Khaibarin taistelun yhteydessä tulee esille myös teema aarteitaan piilottelevasta juutalaisesta.Ibn Hisham, 1999, s. 358, 362; Jansen, 2008, s. 360
Antisemitismi näkyy Koraanin useissa kohdissa. Avauksen suurassa 1 todetaan: "Ohjaa meidät oikeata tietä, niiden tietä, joiden osana on Sinun mielisuosiosi, ei niiden tietä, jotka ovat Sinun vihasi alaisia, eikä niiden, jotka harhaan eksyvät." Koraanin eksegeettisen selityksen mukaan vihan alaisilla ja harhaan eksyvillä tarkoitetaan juutalaisia. Harras muslimi toistaa nämä sanat joka päivä kolmetoista kertaa osana rukoushetkiään. Koraani sisältää useita avoimen juutalaisvihamielisiä toteamuksia, kuten määräyksen olla ottamatta juutalaisia ystäväksi (suura 5:51) tai ilmoituksen heidän muuttamisestaan apinoiksi ja sioiksi (suura 5: 59–60).
Hadith -kertomukset sisältävät juutalaisvastaista aineistoa. Kerrotaan että Muhammed kivitti kuoliaaksi juutalaisen miehen ja naisen. Profeetta Muhammedin kerrotaan sanoneen: "Viimeinen tuomio ei tule ennen kuin taistelette juutalaisia vastaan, ja kivi, jonka taakse juutalainen piiloutuu, huutaa: Oi muslimi! Juutalainen piilottelee minun takanani. Tapa hänet!"
Keskiaika Muhammedin elämäkerta, Koraani ja hadith -kertomukset osoittavat, että juutalaisvastaisuus oli 800-luvun abbasidikalifaatissa ideologinen virtaus, josta oli tullut osa uskontoa. Juutalaisten asema dhimmeinä täsmennettiin niin sanotussa Umarin sopimuksessa, josta oli 800-luvun alussa jo useita versioita. Kristityt ja juutalaiset saivat jatkaa uskontonsa harjoittamista tietyin rajoituksin, mutta heidän piti osoittaa nöyryyttä muslimeita kohtaan. Juutalaisten piti myös kantaa keltaista tunnusta vaatteissaan.Levy-Rubin, 2011, s. 84, 171–172 Tämä osa Umarin sopimusta siirtyi myöhemmin natsien käyttöön. Sekä arabimuslimien että juutalaisten puhtausvaatimukset tekivät mahdottomaksi esimerkiksi yhteisen ruokailun, mutta näiden ryhmien suhteista menneen ajan islamilaisessa maailmassa tiedetään vain vähän.
Mark R. Cohen on korostanut muslimien ja juutalaisten hyviä suhteita 1200-luvulle ulottuneessa tutkimuksessaan Under Crescent and Cross. Cohen, 1994 Cohen toimi Khedouri A. Zilkha -säätiön professorina Princetonissa, ja hänet on palkittu hyvien suhteiden edistämisestä juutalaisten ja muslimien välillä.
Juutalaisten sorrettu asema johti luultavasti vain harvoin pogromeihin ja massamurhiin, poikkeuksena kuitenkin al-Andalusin joukkomurha 31. joulukuuta 1066, jolloin muslimit murhasivat pogromissa 5 000 juutalaista eli jokseenkin koko Granadan juutalaisväestön.Salzman, 2008, s. 154Fernández-Morera, 2016, s. 181–182 Andalusiassa almohadit karkottivatkin järjestelmällisesti maasta sekä juutalaiset että kristityt. Muslimivaltaa Andalusiasta vuonna 1160 paennut Moses Maimonides kirjoitti tunnetut sanat, jotka korostivat arabien juutalaisvastaisuutta: "Koskaan ei ole ollut kansakuntaa, joka olisi vihannut, nöyryyttänyt ja inhonnut meitä yhtä paljon kuin tämä."Moses Maimonides, 1994, s. 58
Osmanien valtakunnassa ei-muslimien vainot olivat harvinaisia, vaikka välillä painostusta esiintyi. Vakavin kohtaus sattui Mehmed IV:n (1648–1687) aikana, jolloin juutalaisista tehtiin syyllisiä Konstantinopolin paloon vuonna 1660. Heidät pakotettiin myymään omaisuutensa muslimeille ja sitten karkotettiin. Seuraavana vuonna kristittyjen että juutalaisten pukeutumiselle annettiin tunnistamista auttavia määräyksiä, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja kirkkoja ja synagogia hävitettiin. Vuosina 1663–1687 juutalaisten hovilääkärien ja muun henkilöstön oli pakko kääntyä islamiin. Juutalaiset korvattiin korkeissa viroissa kreikkalaisilla ortodokseilla.Lapidus 2022, s. 349–351
1800-luku Mark Cohenin mukaan arabien antisemitismi syntyi nykyaikaisessa maailmassa 1800-luvulla ristiriitaisten juutalaisten ja arabien nationalismin taustalla, ja juutalaisvastaisuus tuotiin arabimaailmaan pääasiassa kansallismielisesti ajattelevien kristittyjen arabien toimesta ja islamisoitiin vasta myöhemmin.The Oxford Handbook of Jewish Studies, s. 208 Rivka Yadlin katsoo samoin, että antisemitismi tuli Lähi-itään kristittyjen emissaarien toimesta ja lisääntyi natsien vaikutuksesta.
Damaskoksen tapaus vuonna 1840 oli paljon huomiota saanut pogromi ja oikeusjuttu, jossa juutalaisia mahdollisesti ensimmäisen kerran syytettiin rituaalimurhista ja veriuhreista. Tapahtumat alkoivat, kun kapusiinimunkki Thomas ja hänen kreikkalainen palvelijansa ilmoitettiin kadonneiksi. Turkin kuvernööri ja Ranskan konsuli Ratti-Menton uskoivat syytöksiin, koska katoaminen tapahtui ennen juutalaisten pääsiäistä. Tutkimus järjestettiin, ja juutalainen parturi Salomon Negrin tunnusti kidutettuna asian. Kaksi muutakin juutalaista kuoli kidutuksessa, ja yksi kääntyi islamiin pelastuakseen kidutuksesta. Lisää pidätyksiä ja julmuuksia seurasi, mikä huipentui 63 juutalaislapsen joutumiseen panttivangeiksi ja väkijoukon hyökkäyksiin juutalaisyhteisöihin kaikkialla Lähi-idässä. Kansainvälinen suuttumus johti siihen, että Ibrahim Pasha Egyptissä määräsi asian tutkittavaksi, mikä johti elossa olleiden panttivankien vapauttamiseen. Myöhemmin Konstantinopolissa Moses Montefiore, Ison-Britannian juutalaisyhteisön johtaja, suostutteli sulttaani Abdülmecid I:n antamaan käskyn, jonka tarkoituksena oli pysäyttää veriuhrisyytösten leviäminen. Ne kuitenkin levisivät Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa Bernard Lewisin listauksen mukaan seuraavasti: Aleppo (1810, 1850, 1875), Damaskos ( 1840, 1848, 1890), Beirut (1862, 1874), Dayr al-Qamar (1847), Jerusalem (1847) ), Kairo (1844, 1890, 1901–02), Mansura (1877), Aleksandria (1870, 1882, 1901–02), Port Said (1903, 1908) ja Damanhur (1871, 1873, 1877, 1892).Lewis 2014, s. 156-158
1800-luvun lopun Dreyfusin juttu vaikutti myös arabimaailmaan. Intohimoinen antisemitismin esiintulo Ranskassa sai seuraajia Ranskan vaikutusalueilla, etenkin maroniittisessa Libanonissa. Arabilehdistö kuitenkin suhtautui myötätuntoisesti väärin syytettyyn kapteeni Dreyfukseen ja kritisoi juutalaisten vainoa Ranskassa.Lewis, 1986, s. 133
20. vuosisata
Valtiota edeltävä antisemitismi Vaikka arabien juutalaisvastaisuus oli lisääntynyt arabien ja Israelin konfliktin myötä, oli pogromeja juutalaisia jo ennen Israelin valtion perustamista toukokuussa 1948, kuten natsien inspiroimia joukkovainoja Algeriassa vuonna 1930, ja hyökkäykset juutalaisia vastaan Irakissa ja Libyassa 1940-luvulla. Vuonna 1941 180 juutalaista murhattiin ja 700 loukkaantui juutalaisten vastaisissa mellakoissa, jotka tunnettiin nimellä " Farhud ". Neljäsataa juutalaista loukkaantui väkivaltaisissa mielenosoituksissa Egyptissä vuonna 1945, ja juutalaisten omaisuutta rikottiin ja ryöstettiin. Libyassa kuoli 130 juutalaista ja 266 loukkaantui. Joulukuussa 1947 Damaskoksessa tapettiin 13 juutalaista, mukaan lukien 8 lasta, ja 26 loukkaantui. Aleppossa mellakat aiheuttivat kymmeniä juutalaisuhreja, vahingoittivat 150 juutalaista kotia. 5 koulua ja 10 synagogaa poltettiin. Jemenissä 97 juutalaista murhattiin ja 120 loukkaantui.
Esitetyt syyt