Toinen sortokausi oli Suomen historiassa sortokausiksi kutsutun ajanjakson jälkimmäinen vaihe vuosina 1908–1917, jolloin Venäjä pyrki merkittävästi kaventamaan Suomen autonomiaa.
Toinen sortokausi alkoi Pjotr Stolypinin tultua Venäjän pääministeriksi ja hänen toteuttaessaan vuoden 1908 uuden Suomen asiain esittelyjärjestyksen, jonka jälkeen Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta. Aikaisemman käytännön mukaan suomalainen ministerivaltiosihteeri oli esitellyt Venäjän keisarille ne Suomea koskevat lakiasiat, jotka tulkittiin kuuluviksi yleisvaltakunnallisiin asioihin. Uuden esittelyjärjestyksen jälkeen tämä valta oli Venäjän ministerineuvostolla. Vuonna 1910 annettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, joka käytännössä riisti Suomen senaatilta ja eduskunnalta lähes kaiken lainsäädäntövallan. Sen turvin säädettiin vuonna 1912 myös yhdenvertaisuuslaki, joka antoi Venäjän kansalaisille Suomessa samat oikeudet kuin Suomen alamaisilla oli, äänioikeutta lukuun ottamatta. Tämä mahdollisti venäläisten nimittämisen korkeisiin virkoihin Suomessa.
Ensimmäisen sortokauden aikana merkittävässä roolissa olleen myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat menettivät toisen sortokauden kuluessa uskonsa myöntyväisyyden hyödyllisyyteen ja lähentyivät passiivisen vastarinnan kannattajia. Toisen sortokauden loppuvaiheiden aikana Suomessa syntyi sotilaalliseen vastarintaan valmistautunut jääkäriliike. Ensimmäinen maailmansota esti suureksi venäläistämisohjelmaksi nimitetyn ohjelman toteuttamisen. Toinen sortokausi päättyi Pietarissa maaliskuussa 1917 tapahtuneeseen helmikuun vallankumoukseen, jonka jälkeen Venäjän uudet vallanpitäjät palauttivat Suomen autonomian vuotta 1899 edeltäneessä laajuudessaan.
Suomen asema Nikolai II:n hallitsijakauden aikana 1894–1917 thumb|upright|Nikolai II 1898 Nikolai II:n hallitsijakauden aikana Suomen erityisasema ja autonomia joutuivat monien sortotoimenpiteiden kohteiksi.
Toisen sortokauden alkaessa Venäjällä olivat päässeet johtoasemaan kiihkokansalliset ja taantumukselliset piirit, duumassa valtaa pitivät nationalistiset puolueet, jonka johdosta sortotoimenpiteet varsinkin Suomea kohtaan olivat entistä voimakkaampia.Tommila, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 32, 194–201Hedenström, s. 258–259Kansakunnan historia 2, s. 524
Venäjän valtakunnanduumassa Stolypin piti 18. toukokuuta 1908 kiihkoisan puheen, jossa hän hahmotteli ohjelmansa Suomea varten. Puheessaan hän korosti halituksensa pyrkimystä kukistaa kaikki vallankumoukselliset pyrkimykset ja totesi ettei yhteisvaltakunnallisen lainsäädännön voimaansaattaminen Suomessa edellytä maan oman eduskunnan hyväksymistä.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1, s. 131Paasivirta, s. 377–378
Ensimmäisen sortokauden aikana noussut epäluulo ja katkeruus myöntyväisyyssuunnan ja passiivisen vastarinnan puolueiden välillä jatkui melkein heikentymättömänä. Työväestö alkoi kulkea omaa tietään. Epäsopua työväestön ja porvarillisen tahon välille toivat perättömät huhut, jotka pelottelivat vuoden 1905 suurlakon aikana saatujen myönnytyksien heikentämisellä.Suomi – Maa kansa valtakunta 2, s. 38Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 121
Suomen asiain esittelyjärjestys 2.6.1908 1. elokuuta 1891 annetun asetuksen mukaan suomalaisen ministerivaltiosihteerin oli asianomaisten venäläisten ministerien kanssa keskusteltava Venäjän etuja koskevista asioista, ennen kuin asiat oli lopullisesti esitetty keisarille. Vain kenraalikuvernöörillä oli oikeus esitellä Suomen asiat suoraan keisarille. Suomalainen ministerivaltiosihteeri sai ratkaista mitkä asiat olivat yleisvaltakunnallista laatua. Stolypin tahtoi saada Suomen asiain valvonnan Venäjän ministerineuvoston alaisuuteen perustellen, että siten estettäisiin suomalaisella taholla tapahtuvat Venäjän etujen loukkaukset. Venäjän finanssiministeri Kokovtsov oli eri mieltä asiasta.Juva, 9, s. 495
Uusi esittelyjärjestys vahvistettiin 2. kesäkuuta 1908. Se tuotti Suomelle suuria vaikeuksia. Muodostettiin Suomen komitea, jossa jäseninä olivat Suomen autonomista asemaa vastustavat virkamiehet. Asetus sai aikaan sen, että Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta, kun aikaisemmin keisari oli hallinnut suoraan. Käytännössä melkein kaikki Suomea koskevat lakiasiat tulkittiin kuuluviksi yleisvaltakunnallisiin asioihin, jotka piti alistaa neuvoston kontrolliin. Venäjän ministerineuvosto tuli tosiasiassa Suomen korkeimman hallituselimen asemaan.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 43–46Suomen poliittinen historia 1809–1995, s. 85Paasivirta, s. 278 Tämä järjestys hidasti valtiollista toimintaa Suomessa. Asiat ruuhkautuivat ministerineuvostoon, ja Suomen valtiokoneisto uhkasi pysähtyä. Muutos oli toimeenpantu ilman eduskunnan suostumusta ja sitä kuulematta.
19. kesäkuuta 1908 senaatti lähetti hallitsijalle lausunnon, jossa tuotiin esille suomalaisten näkökohdat. Siinä mainittiin että Suomen autonomisen aseman eräs keskeinen kohta on Suomen viranomaisten suora suhde hallitsijaan.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 45
Asevelvollisuutta koskeva julistuskirja 7.10.1909 ja sotilasmiljoonat Julistuskirjassa käsiteltiin asevelvollisuuspalveluksen korvauksena maksettavaa 10 miljoonan markan vuosittaista summaa, joka määrättiin nousemaan vuosittain miljoonalla, aina 20 miljoonaan summaan asti.Juva, 9, s. 503
Vanhasuomalainen tynkäsenaatti erosi sotilasmiljoona-asian tähden. Sen jälkeen nimitettiin Venäjällä palvelleita suomalaisia upseereja senaattiin, tätä uutta senaattia kutsuttiin amiraalisenaatiksi ja sapelisenaatiksi.Suomi ja Eurooppa, s. 380
Nevan miljoonat 30.10.1908
Heinäkuussa 1904 Nikolai II oli määrännyt että Suomesta Pietariin menevä rata piti yhdistää Venäjän rataverkkoon. Sen vuoksi suomalaisten piti maksaa neljäsosa tarvittavista yhdistämiskustannuksista, 6 670 000 markkaa.
Suomen kenraalikuvernööri Böckmann odotti hermostuneena senaatin päätöstä asiasta.
Stolypin ja hänen ystävänsä olettivat kyseessä olevan vaarallisen kapinahankkeen, jonka johdosta Pietarissa oli pidetty sotilaallinen neuvottelu, jossa läsnä olivat Helsingin ja Viaporin korkeimmat sotapäälliköt, joita valmisteltiin sotatoimia varten. Viaporista Helsinkiin suunnattua järeätä tykistöä piti lisätä ja Helsingin pommittamista suunnitella. Samaten korkea-arvoisia venäläisiä suunniteltiin evakuoitavaksi Viaporiin.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 48
Senaatti kuitenkin hyväksyi 10. lokakuuta 1908 Nevan miljoonien maksamisen, ja Stolypin sai huomata, että hänen suomalaiset tiedottajansa olivat johtaneet hänet harhaan.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 49–51Kansakunnan historia 2, s. 526–528 Suomen eduskunnan suostumusta maksuun ei hankittu.
Yhtenäistämistoimenpiteet Franz Albert Seynin aikana 1909
Yhtenäistämistoimenpiteet aloitettiin jälleen 1909, nyt Franz Albert Seynin alaisuudessa. Uusi sortokausi alkoi keisarin alistaessa Suomen asiat valtakunnan ministerineuvostolle. Tänä aikana venäläiset pyrkivät erottamaan Viipurin läänin Suomen yhteydestä perustellen aiettaan Pietarin turvallisuuden vaatimuksilla.Juva, 9, s. 506 Venäjän kansallinen duuma otti Suomen asiat alaisuuteensa vuonna 1910.
Uusi esittelyjärjestys ja sen soveltaminen maanvuokralain toimenpanoon vaikeutti perustuslaillisten senaattorien toimintaa, jonka tähden he erosivat vuonna 1909. Senaatin oikeusosasto erosi kokonaisuudessaan. Jäljelle jäi vain vanhasuomalaisista muodostunut tynkäsenaatti.
thumb|left|upright|Venäläinen valtiomies Pavel Miljukov.
Seynin harjoittamaa Suomen oikeuksien sortamista vastustivat vuonna 1910 venäläiset Mihail Stahovitš, joka kuului valtakunnanneuvostoon ja josta sittemmin tuli Suomen kenraalikuvernööri, sekä valtakunnan duumassa pitämässään puheessaan kadettipuolueen johtaja, professori Pavel Miljukov.Laati, Suomen historia Radiossa 3, s. 126
Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntäjärjestys 30.6.1910
Nikolai II nimitti 1908 Venäjän ministerineuvoston esityksestä erityisen Stolypinin johtaman konferenssin Suomen asioita varten. Huhtikuussa 1909 konferenssin esityksen johdosta perustettiin venäläis-suomalainen komitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin valtakunnan kontrollööri P. A. Haritonov. Suomalaisia jäseniä olivat Johansson, E. N. Setälä, August Nybergh, Robert Hermanson sekä Ernst Gustaf Palmén. Venäläisten mielipide tuli komitean päätökseksi. Eduskunnalle annettiin vuoden 1910 valtiopäiville lausunnon antamista varten Stolypinin allekirjoittama ”Ministerineuvoston puheenjohtajan ehdotus, niiden Suomea koskevien lakien ja asetuksien säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys”. Se perustui Haritonovin komitean venäläisten osallistujien lausuntoihin.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 166–167Kansakunnan historia 2, s. 534–536Keisarillinen Suomen Senaatti 2, s. 544–445
Vuonna 1910 säädetty laki valtakunnanlainsäädännöstä sai Paasikiven toteamaan, että laki hävitti Suomen valtiollisen oikeusjärjestyksen.
Kun duumassa käsiteltiin Suomen asiaa, Stolypin sanoi pitämässään puheessa:
Oikeistolainen Vladimir Puriškevitš huusi kokouksessa ”Finis Finlandiae” eli ”Suomen loppu”Juva, 9, s. 518Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 169Suomen poliittinen historia 1809–1955, s. 95
Mikael Stahovitš piti kokouksessa puheen Suomen puolesta ja luki Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n allekirjoittamia asiakirjoja ja lausuntoja todeten Suomella olevan valtiosäännön ja konstituution ja hallitsijan antaman valan Suomen asemasta.
Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin haavoittui 17.9.1911 Mordka Bogrovin ampuessa häntä revolverilla kahdesti rintaan, kun hän oli Kiovassa keisarin seurueessa katsomassa Rimski-Korsakovin säveltämää oopperaa. Hän kuoli viiden päivän päästä. Hänen kuolemansa katsotaan estäneen venäläisten panslavistien hankkeen Viipurin läänin Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien liitosaikeista Pietarin kuvernementtiin.Kansakunnan historia 2, s. 537
Yhdenvertaisuuslaki 2.2.1912
Jälleen lehtiä sensuroitiin ja perustuslaillisia karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1912 vahvistettiin yhdenvertaisuuslaki, jolla Venäjän kansalaisille taattiin samat oikeudet kuin suomalaisilla Suomessa.Suomi – Maa kansa valtakunta 2, s. 55–56Klinge, Keisarin Suomi, s. 378Kansakunnan historia 2, s. 538
Viipurin hovioikeuden ja maistraatin jäsenet vietiin vankeuteen ja tuomittiin Pietarin piirioikeudessa.Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 183, 523–524
Senaattiin nimitettiin venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia senaattoreiksi. Senaatin talousosaston puheenjohtajaksi nimitettiin todellinen valtioneuvos M. Borovitinov ja prokuraattoriksi K. Kazanski.Juva, 9, s. 535Paasikiven muistelmia sortovuosilta 2, s. 534Suomalaisuuden historia, s. 194
Suuri venäläistämisohjelma 1914
Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitean laatima ja Nikolai II:n syyskuussa 1914 vahvistama ohjelma, jonka ensimmäisessä osassa määrättiin venäläisen valtiovallan lujittamista Suomessa ja lakien täyttämisen turvaamista. Toisessa osassa valtiollisen ja taloudellisen lähentymisen aikaansaamista. Suureksi venäläistämisohjelmaksi nimetyn ohjelman lukuisat yksityiskohdat toivat selvästi esille, että tarkoituksena oli Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittäminen ja Suomen tekeminen venäläiseksi maaksi. Tämä ohjelma luovutettiin Suomen lehdistölle, joka julkaisi sen 17.11.1914. Tämän ohjelman mukaan Suomen autonomia piti lopettaa täydellisesti ja Suomesta tehdä keskusvallan alainen maakunta, mutta maailmansodan vuoksi ohjelmaa ei pantu täytäntöön.Juva, 9, s. 557, 561Suomi – Maa kansa valtakunta 2, s. 62–63Hedenström, s. 176Korhonen, Suomen historian käsikirja 2, s. 420–421Suomen poliittinen historia 1809–1955, s. 87, 96Suomen poliittinen historia 1809–1995, s. 84Suomen taloushistoria 2, s. 131
Tämä toimenpide vahvisti aktiivista vastarintaa ja vaikutti Jääkäriliikkeen syntymiseen 27. lokakuuta 1914. Tämän jälkeen vain teollisuuspiirit suhtautuivat myötämielisesti Venäjän vallan alaisuuteen.Juva, 9, s. 565Suomen poliittinen historia 1809–1955, s. 96–97