Mäntyharjun rintama oli Suomen sisällissodan Savon rintaman rintamalohko, jonka taistelut käytiin Savon radan varrella Mäntyharjun, Jaalan ja Valkealan kuntien alueella. Mäntyharjun rintama muodosti Savon rintaman keskilohkon, joka oli sen pääpainopiste ja merkittävimpien taistelujen näyttämö. Mäntyharjun taisteluilla oli suuri merkitys myös sodan kokonaiskuvan kannalta. Rintamalinjan pysähtyessä punaiset eivät pystyneet etenemään valkoisten selustaan, eivätkä valkoiset katkaisemaan punaisille elintärkeää Pietarin rataa. Joidenkin tulkintojen mukaan rintaman alkuvaiheen tapahtumat ratkaisivat jopa sodan lopputuloksen, kun punaiset päättivät pohjoiseen etenemisen sijasta keskittyä rautatieyhteytensä turvaamiseen.
Mäntyharju oli Savon ja Kymenlaakson välisen liikenteen solmukohta, jossa yhtyivät rautatie ja kaksi maantietä. Lisäksi Mäntyharjulle oli maantieyhteys punaisten hallitsemasta Lappeenrannasta.Svedlin 1939, s. 53–55. Punaisten tavoitteena oli vallata strategisesti tärkeä Pieksämäen risteysasema, mikä olisi katkaissut valkoisten huoltoyhteyden Pohjanmaan ja Karjalan välillä sekä uhannut heidän selustaansa Pohjois-Hämeessä. Punaisten eteneminen kuitenkin pysähtyi Mäntyharjun eteläpuolelle Mouhun ja Hillosensalmen asemille, joiden hallinnasta käytiin maaliskuun alussa veriset taistelut. Rintamalinjan jäätyä paikoilleen punaiset keskittyivät turvaamaan itään johtavan rautatieyhteytensä suojaamalla Kouvolan risteysasemaa. Yhteenotot päättyivät toukokuun alkupäivinä punaisten vetäytyessä Mäntyharjulta, minkä jälkeen viimeiset punakaartilaiset antautuivat Kymenlaaksossa 5. toukokuuta.
Joukot Valkoiset
Sodan käynnistyessä Etelä-Savossa oli noin 200 suojeluskuntalaista, joita komensi everstiluutnantti Hjalmar von Bonsdorff komppanianpäällikköinään varatuomari Martti Eklund ja agronomi William Spåre. Helmikuun alussa komentajaksi tuli everstiluutnantti Lars W. Lundahl, kunnes ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim määräsi kenraalimajuri Ernst Löfströmin Savon rintaman päälliköksi 12. helmikuuta alkaen. Samalla suojeluskuntalaisten avuksi lähetettiin Pohjanmaalta, Pohjois-Savosta ja Karjalasta koottuja joukkoja. Maaliskuun alussa niistä muodostettiin Savon ryhmä, jonka 1 000 miehen pääjoukko asettui Mäntyharjulle. Kuun vaihteessa rintamalle keskitettiin noin 2 000 miestä, joita huhtikuun alusta lähtien komensi eversti Ernst Linder.Svedlin 1939, s. 160–163. 27. huhtikuuta Mäntyharjulle siirrettiin vielä 2 000 miehen vahvuinen Pohjois-Pohjanmaan rykmentti, josta yhdessä Savon ryhmän kanssa muodostettiin erillinen Linderin komentama sotatoimiryhmä.Svedlin 1939, s. 237–239.
Mäntyharjun rintaman taisteluihin osallistui myös Kajaanin sissirykmentin sotamies Urho Kekkonen, joka raportoi tapahtumista Kajaanin Lehteen.
Punaiset Savon rintama muodosti punaisten keskisen rintaman, jonka ylipäällikkö oli Vihtori Hasu. Mäntyharjun rintaman ylipäällikkönä toimi aluksi kotkalainen työmies Heikki Kröger, joka erotettiin juopottelun vuoksi 22. helmikuuta. Tilalle tuli Munsaaren punakaartin komppanianpäällikkö Vihtori Teikari, jonka apulaisena toimi Oskar Sundman.Lappalainen 1981, s. 30–32. 6. maaliskuuta Hasu määräsi rintamapäälliköksi Aleksei Osipovin ja hänen apulaisekseen kotkalaisen Erkki Venholan. Jaalan rintamalohkosta vastasi Kymin punakaartiin kuulunut August Vartiainen. Viisimiehiseen rintamaesikuntaan kuuluivat myös pataljoonanpäällikkö A. Forsström Kuusankoskelta ja komppanianpäällikkö Enok Kärkkäinen Kotkasta.Lappalainen 1981, s. 33–35.
Mäntyharjun rintamalla oli aluksi noin 1 600 punakaartilaista, mutta maaliskuun puoliväliin mennessä vahvuus kasvoi noin 2 500 mieheen. Pääosa joukoista oli Kymenlaaksosta, jonka lisäksi rintamalla taisteli muun muassa Helsingin punakaartin osastoja.Lappalainen 1981, s. 13–17. Punaisten päätukikohtana oli aluksi Mouhu ja maaliskuun alusta lähtien Voikoski.
Taistelujen alkuvaiheessa punaisten vahvistuksena oli Aleksei Osipovin värväämä 200 miehen komppania latvialaisia Tuckumin rykmentin ammattisotilaita. Latvialaiset kuitenkin poistuivat rintamalta jo paein viikon jälkeen 14. helmikuuta. Emil Saarisen Suomen punakaarti -teoksen mukaan he saivat käskyn palata Pietariin, kun taas Aatos Tanskanen kertoo väitöskirjassaan, miten eliittijoukkoihin kuuluneet sotilaat suivaantuivat osapuolten raakalaismaisuuteen ja piittaamattomuuteen sodankäynnin säännöistä.
Taistelut Ensimmäiset yhteenotot Sodan käynnistyessä 27. tammikuuta Mäntyharjun suojeluskunta riisui seudun venäläiset sotilaat aseista ja vangitsi paikallisen työväenyhdistyksen johtohahmot. Seuraavana päivänä suojeluskuntalaiset räjäyttivät punaisten etenemistä hidastaakseen Mäntyharjun eteläpuolella sijaitsevat Hillosensalmen ja Torasjoen rautatiesillat. 29. tammikuuta valkoiset ottivat haltuunsa Mikkelin, jolloin Kuopion ja Varkauden punakaartit jäivät lopullisesti eristyksiin vailla yhteyttä muihin punaisiin. Kymenlaaksosta saapuneet punakaartilaiset puolestaan asettuivat helmikuun alkupäivinä parikymmentä kilometriä Mäntyharjun eteläpuolelle Mouhun asemalle. Heidän liikkeellelähtönsä Savon radalla oli viivästynyt, kun Pietarista saapunut asejuna ei tullut ajoissa Kouvolaan valkoisten räjäytettyä Korian rautatiesillan.
Ensimmäisten kahakoiden jälkeen valkoiset totesivat parinkymmenen kilometrin levyisen rintaman puolustamisen mahdottomaksi vain sadan miehen vahvuisella osastolla, joten 4. helmikuuta he päättivät katkaista radan ja palata Mikkeliin. Mäntyharju kuitenkin miehitettiin uudelleen jo vuorokautta myöhemmin. Tällä kertaa valkoiset pitivät asemansa vain parin päivän ajan, sillä latvialaisten avustamina punaiset valtasivat Mäntyharjun 7. helmikuuta. Kylästä poistuessaan valkoiset räjäyttivät Kiepin rautatiesillan. 11. helmikuuta latvialaiset hyökkäsivät viisi kilometriä Mäntyharjun pohjoispuolella sijaitsevaan Papinpohjan taloon, jota valkoiset pitivät päämajanaan. Taisteluita käytiin myös Mäntyharjun kirkon ympäristössä.Roselius 2006, s. 76–77.
Valkoisten vastahyökkäys käynnistyi 14. helmikuuta ratsumestari Carl Wilhelm Malmin johtaman 1 400 miehen osaston voimin. Saartoyrityksen epäonnistumisesta huolimatta valkoiset saivat Mäntyharjun haltuunsa punaisten vetäydyttyä kylästä. 18. helmikuuta valkoiset hyökkäsivät Sarkaveden yli Mouhuun, mutta joutuivat lopulta kääntymään takaisin punaisten miesylivoiman ja panssarijunan edessä. Seuraavaksi valkoiset valtasivat Varkauden 19.–21. helmikuuta, jonka jälkeen joukot keskitettiin jälleen Mäntyharjulle.Svedlin 1939, s. 83–86. Punaiset saivat samaan aikaan käskyn vallata Päijänteeltä Saimaalle ulottuva kaistale, jonka kautta oli mahdollisuus hyökätä edemmäs pohjoiseen. Kouvolan esikunnassa laadittiin suunnitelma 14 kilometrin levyisellä rintamalla tehtävästä hyökkäyksestä, mutta eteneminen pysähtyi kuun loppuun mennessä linjalle Paljakka–Mouhu–Tuohikotti.
Hyökkäysvaihe
Pari viikkoa kestäneen rauhallisemman vaiheen jälkeen sotatoimet jatkuivat 3. maaliskuuta valkoisten hyökkäyksellä. Aamuvarhaisella 30 asteen pakkasessa käynnistynyt päähyökkäys suuntautui Mouhuun toisen osaston koukatessa Hillosensalmelle tarkoituksenaan katkaista punaisten perääntymistie. Punaiset olivat samanaikaisesti käynnistämässä omaa hyökkäystään viisi kilometriä Mouhun koillispuolella sijaitsevaan Kinniin, mutta törmäsivät valkoisiin heti liikkeelle lähdettyään ja palasivat asemiinsa. Hillosensalmella olleet Kotkan punakaartin osastot puolustautuivat hyökkääjää vastaan kolmen tunnin ajan, kunnes patruunapulan uhatessa vetäytyivät yhdeksältä Kirjokiven asemalle. Mouhusta lähetettiin paikalle osasto, joka neljän tunnin taistelun jälkeen pakotti valkoiset perääntymään radalta. Kun kotkalaiset saivat vielä avukseen Helsingistä saapuneen panssarijunan, joutui hyökkääjä kahden tulen väliin ja vetäytyi kolmelta iltapäivällä.
Mouhussa tilanne ratkesi iltapäivällä valkoisten kannalta onnekkaasti. Vihtori Teikarin määrättyä punaisten ampumatarvikkeet siirrettäviksi suojaan käsitti miehistö junan lähtövalmistelut perääntymiseksi ja nousi väkisin vaunuihin. Aseman jäätyä tyhjäksi oli Teikarin kuuden aikaan pakko vetää myös radan sivustoilla olleet joukot pois. Punaiset vetäytyivät neljän kilometrin päähän Voikoskelle, jonne Aleksei Osipovin johdolla perustettiin uudet puolustusasemat. Valkoisten päivän aikana kärsimät tappiot nousivat 38 kaatuneeseen. Joukossa olivat muun muassa jääkäriluutnantit Arvo Thauvón ja Bror Larsson. Perääntymisvaiheessa noin 15 miestä menetti henkensä osuman saaneen pyroksilliinilastin räjähtäessä Vuohijärven Paljakanlahdella, jolloin kuormasto vajosi jäihin.Roselius 2006, s. 77–78. Taisteluun osallistuneen Wäinö Solan mukaan tapahtuma aiheutti sotaan tottumattomissa miehissä pakokauhun, jonka seurauksena osa miehistä harhaili metsissä parin vuorokauden ajan.
Saatuaan vahvistuksia Kouvolasta ja Helsingistä punaiset yrittivät vallata Mouhun takaisin 5. maaliskuuta. Helsingin punakaartin komppania eteni panssarijunalla valkoisten asemien tuntumaan, mutta joutui heti vaunuista noustessaan ankaraan tulitukseen. Etummainen vaunu sai pian osuman kranaatista, jolloin panssarijunan päällikkönä toiminut Aleksanteri Nyholm ja useita miehistön jäseniä kuoli. Hyökkäys keskeytettiin ja helsinkiläiset palasivat Voikoskelle. Illalla punaiset aloittivat rajun tykistökeskityksen saatuaan rintamalla operoineelta lentokoneelta tiedot valkoisten asemien sijainnista.
Punaisten viimeiset hyökkäykset käynnistyivät 11. maaliskuuta, joilloin tarkoituksena oli iskeä Mäntyharjulle radan sijasta sivustojen kautta. Rintamalle keskitettiin yli 2 200 miestä, joiden lisäksi punaisilla oli neljällä tykillä ja yhdellätoista konekiväärillä varustettu panssarijuna sekä kaksi lentokonetta. Kirjokiven asemalta käynnistyneen hyökkäyksen johtoon määrättiin Kotkan punakaartiin kuulunut Erkki Venhola. Idässä punaiset onnistuivat valtaamaan Turkinkylän ja Valtolan. Kaksi päivää myöhemmin he saivat haltuunsa vielä radan länsipuolella sijaitsevan Nurmaan. Myös valkoiset olivat saaneet vahvistuksia joiden avulla he pitivät asemansa Turkikylän ja Kinnin välimaastossa. Punaisten etenemisen pysähtyessä rintamalinja asettui välille Nurmaa–Leppäniemi–Varpanen–Turkinkylä–Valtola.
6. huhtikuuta valkoiset hyökkäsivät noin tuhannen miehen voimin Turkinkylään ja Valtolaan. Suunnitelmana oli punaisten oikean siiven saartaminen ja hyökkäys idästä käsin Voikoskelle. Pääosa joukoista oli vastikään rintamalle tulleita lähes kouluttamattomia asevelvollisia, jotka punaisten ankara konekivääri- ja tykkituli pysäytti nopeasti. Lopullisesti hyökkäys tyssäsi illan hämärtyessä, kun miehiä alkoi poistumaan taistelukentältä omin nokkinensa. Valkoisten tappiot nousivat 15 kaatuneeseen. Heidän joukossaan olivat jääkärivänrikki Juho Putaansuu sekä patterinpäällikkönä toiminut ruotsalainen luutnantti Arvid Rhodin. Punaiset menettivät taistelussa ainakin 13 kaatunutta.
Punaisten perääntyminen