Arabiemiraattien historia nykyisenä poliittisena kokonaisuutena on nuori. Yhdistyneet arabiemiraatit perustettiin Ison-Britannian vetäydyttyä Persianlahden alueelta vuonna 1971. Tämän seurauksena alueen seitsemän emiraattia aloittivat neuvottelut yhteisen liittovaltion perustamisesta. Uusi liittovaltio, Yhdistyneet arabiemiraatit, perustettiin joulukuussa 1971. Alueen öljyvarantojen myötä maa oli jo itsenäistyttyään vauras. Maa on itsenäistymisensä jälkeen noussut merkittäväksi alueelliseksi ja globaaliksi voimaksi.
Varhaiset vaiheet Esihistoria
thumb|right|Vanha kivihauta Al-Ainin alueella. Persianlahden alue on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista alueista. Arkeologisten todisteiden perusteella on arvioitu, että Hormuzinsalmen alueella on ollut asutusta jo 127 000 vuotta sitten. Tuohon aikaan elinympäristö oli tyystin erilainen, sillä Persianlahti ei ollut merenlahti, vaan jokien ja järvien halkoma alanko. Jääkauden loppuminen 16 000 vuotta sitten nosti merenpintaa, jolloin alkoi muodostua nykyinen Persianlahti. Vuosina 8000-4000 eaa. alueen ilmasto oli nykyistä kosteampi ja rannikot olivat savannia. Tämä ilmasto pystyi tukemaan ihmisasutusta. Persianlahden keskuspaikaksi muodostui Dilmun, nykyisen Bahrainin alueella, joka kukoisti noin 4000-2000 eaa. Dilmunista käsin käytiin kauppaa Mesopotamian ja Indus-jokilaakson suuntaan.
Noin vuodesta 4000 eaa. lähtien ilmastonmuutos toi lisää kuivuutta Itä-Arabiaan, mikä vähensi alueen väestöä ja lisäsi muuttoliikettä Persianlahden rannikolle. Arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että lisääntyneestä kuivuudesta huolimatta nykyisen Dubain lähellä sijaitseva autiomaa oli edelleen pitkään asuttuna.
Pronssikautisesta asutuksesta Arabiemiraattien alueella on jäänteitä etenkin Umm al-Narin alueelta, missä kukoisti alueen mukaan nimetty Umm al-Narin kulttuuri vuosina 2600-2000 eaa. Tätä aikakautta seurasi Wadi-Suqin kulttuuri vuosina 2000-1300 eaa. On esitetty että tämä siirtymä oli seurausta ympäristön kuivumisesta ja Mesopotamiaan suuntautuvan kaupankäynnin vähenemisestä. Ihmiset alkoivat hylätä asutuskeskuksiaan ja oletettavasti alkoivat muodostaa pienempiä ja liikkuvampaa elämäntapaa harjoittaneita yhteisöjä. Pronssikautisten ihmisten elämästä alueella ainoat merkit ovat heidän jälkeensä jättäneet haudat. Rautakauden katsotaan vallinneen alueella noin vuosina 1200-250 eaa. Tämän aikakauden arkeologisia jäänteitä on löydetty erityisesti Al-Ainista. Al-Ainin kulttuurikohteet on hyväksytty Unescon maailmanperintöluetteloon.
Tämän aikakauden loppupuolella Persiaa hallitsi akhaimenidien kuningassuku. Näiden vaikutuksen katsotaan ulottuneen jossain määrin myös nykyisten Arabiemiraattien ja Omanin alueelle, sillä akhaimenidien intresseissä oli hallinnoida tuottoisaa suitsukekauppaa. Alkujaan persialaisia innovaatioita, jotka levisivät myös muualle Lähi-Itään olivat qanat-keinokastelujärjestelmä, sekä lämpimässä ilmastossa käytännöllinen, varhainen rakennustekninen innovaatio tuulitorni. Nämä olivat alueella hyvin yleisiä aina ilmastointilaitteiden aikaan asti. Muinaisia rakennelmia on säilynyt muun muassa Dubaissa.
Aleksanteri Suuri valloitti Persian vuonna 330 eaa. Vuonna 325 eaa. hän lähetti laivaston tutkimaan Persianlahden rannikkoa. Hänen varhaisen kuolemansa jälkeen Persia jäi seleukidien hallintaan. Arabiemiraattien alueelta arkeologisissa kaivauksissa löydetyt Kreikkalaistyyliset astiansirut ja amforat, sekä kreikkalaiset rahat, viittaavat seleukidikauden (330-150 eaa.) vaikutukseen alueella.
Islamisaatio Islam levisi Persianlahden rannikolle syntysijoiltaan Arabian niemimaan länsiosasta 600-luvulla. Esihistoriallisella ajalla alueella harjoitettiin luonnonuskontoja, joille ominaista oli animismi, eli erilaisten henkien palvonta. Ennen islamin tuloa alueella oli vahva asema juutalaisuudella, kristinuskolla ja zarathustralaisuudella. Abu Dhabin emiraatissa sijaitsevalla Sir Bani Yasin saarella on löydetty 500-luvulta peräisin olevan luostarin rauniot.
Vuoteen 634 mennessä koko Arabian niemimaa oli jäänyt profeetta Muhammadin seuraajan, kalifi Abu Bakrin valloitusten alle. Osa alueen heimoista kapinoi muslimivalloituksia, mutta kapinat kukistettiin Dibban taistelussa, nykyisten Arabiemiraattien alueella. Islamisaation alkuvuosisatoina Arabian niemimaan reunaosat olivat hyvin väljästi osa abbasidien ja umaijadien kalifaattia. Näinä aikoina alkoi niemimaan kaakkoisosissa nousta uusi islamin tulkinta kharjilaisuus. Nämä eivät sunnien ja šiiojen tavoin kokeneet, että kalifin pitäisi olla Muhammadin perheestä, vaan kalifiksi voitaisiin valita kuka tahansa, kunhan tämä eläisi oikeaoppisesti. Kharjiittien keskukseksi muodostui etenkin nykyisen Omanin alue.
900-luvulla Karmaattien aavikkoheimo valloitti suurimman osan kaakkoisesta Arabian niemimaasta. Karmaatit aiheuttivat alueella ryöstöretkillään suurta sekasortoa ja häiritsivät Persianlahden kauppaa. Vuosisadan puolivälissä šiialaiset buijidit nousivat hallitsevaan asemaan Persiassa, ja heidän vaikutusvaltansa ulottui myös Persianlahden vastarannalle. Buijidit ottivat haltuunsa aiemmin karmaattien hallitsemat alueet. Buijidien jälkeen Persiaa hallitsivat 1000-luvulla Seldžukit, jotka hallitsivat myös Persianlahden Arabian puoleista rannikkoa. Mongolivalloitukset pyyhkäisivät Persian yli 1200-luvulla ja alue jäi Il-kaanien valtaan. Mongolivalloitukset vaikuttivat Arabian niemimaan kaakkoisosaan Persianlahden kaupankäynnin pysähtymisenä ja kaupankäynnin painopiste siirtyi Punaiselle merelle. Näiden vuosisatojen aikana Persianlahden rannikkoalueiden historiasta tiedetään, että alueella oli useita pieniä kaupunkeja ja kauppapaikkoja, joiden valtasuhteet vaihtelivat.
1300-1500-luvuilla Ras al-Khaimassa sijaitseva Julfar oli merkittävä satamakaupunki. 1400-luvun puoliväliin mennessä se oli kasvanut pienestä kalastajakylästä tärkeäksi kaupungiksi, sen kasvu liittyi vahvasti Hormuzinsalmen merkittävään asemaan merikaupan keskuksena. Tänä aikana Hormuzin alueeseen kuului merkittävä osa nykyisistä Arabiemiraateista. Alueella vieraillut kiinalainen merenkävijä Zheng He vieraili alueella kahdesti 1410-luvulla. Alueen Kiinan kaupan jäljiltä on myös löydetty arkeologista aineistoa, kuten rahoja ja keramiikkaa.Julfarin taantuman jälkeen Ras al-Khaiman kaupungista tuli alueen tärkein satama.
Imperialismin aika Eurooppalaisten kauppatukikohta Historiallisesti Arabian niemimaan itärannikko oli kahden erilaisen elämäntavan risteyskohdassa. Niemimaan sisäosissa asuvat saivat elantonsa paimentolaisuudesta, kun taas rannikon kaupungeissa käytiin kauppaa Egyptin, Mesopotamiaan ja Intian suuntaan. Vaikka rannikkokaupungit kävivät kauppaa sisämaan paimentolaisten kanssa, oli niiden ensisijainen suuntaus merelle päin. Alue oli siis jo varhain kansainvälinen, jonka kautta kulki ihmisiä ja kauppatavaroita kaukaisista maista. Alueen väestö vaihtui kauppakausien myötä, jotka taas oli sidottu monsuuniin, mikä johti kausivaihteluihin satamien väestössä. Merimiehet viipyivät pitkään satamissa, kunnes oli jälleen turvallista purjehtia. Alueen väestö oli hyvin liikkuvaa, sillä alueella asukkaat eivät olleet sidottuja maahan, jolloin heidän oli helppo purjehtia pois ja asettua muualle, eikä alueen hallitsija voinut tehdä mitään tämän estääkseen.
Kauppa-alukset Espanjasta ja erityisesti Portugalista alkoivat käydä Persianlahdella säännöllisesti 1400-luvulta alkaen. Portugalilaiset valloittivat ensin Jemenille nykyisin kuuluvan Sokotran saaren, minkä jälkeen he ottivat haltuunsa strategisesti tärkeän Hormuzinsalmen. Hormuzista tuli Portugalille merkittävä Intian kaupan tukikohta lähes sadaksi vuodeksi. Portugalilaiset rakensivat alueelle linnoituksia asemaansa vahvistaakseen. Portugalilaisten saapuminen Persianlahdelle asetti heidät konfliktiin Osmanien valtakunnan kanssa, mutta Arabian etelärannikolle asti osmanivalta ei yltänyt.
Brittivallan aika Tuottoisa Intian kauppa toi myös muut eurooppalaisvallat mukaan kilpailuun alueen herruudesta. Persian safavidivaltakunnan šaahi Abbas liittoutui Englannin kanssa, ja Portugali menetti Hormuzin hallinnan Englannilta tukea saaneelle Persialle vuonna 1622. Myöhemmin omanilaiset onnistuivat karkottamaan Portugalilaiset myös Masqatista. Englantilaiset saivat 1700-luvun aikana haltuunsa merkittävän osan Persian ja Intian välisestä kaupasta.
Englannin merivoiman nousu Persianlahdella 1700-luvun puolivälissä osui samaan aikaan kahden merkittävän heimoliiton nousun kanssa Persianlahden kaakkoisrannikolla. Al Nahyan -suku, joka johti Bani Yas -heimoliittoa, perusti tukikohtansa nykyisen Abu Dhabin alueelle. Al-Qasimi -suku taas sai haltuunsa Ras al-Khaiman alueen. Sama suku hallitsee edelleenkin Ras al-Khaiman ja Sharjan emiraatteja. Bani Yasin heimoliitto hajautui vuonna 1833, kun Dubai irtaantuui Abu Dhabista omaksi emiraatikseen, kun Dubain Al-Maktoum -suku riitaantui al-Nahyan suvun kanssa.
Kun Al Nahyan ja Al Qasimi -sukujen edut asettuivat vastakkain, Al Nahyanit liittoutuivat Omanin Al Bu Said -suvun kanssa, kun taas Al Qasimit liittoutuivat Al-Saud -suvun kanssa. Al Qasimit katsoivat että omanilainen Al Bu Said -dynastia ei toiminut alueen etujen mukaisesti, sillä nämä olivat liittoutuneet brittiläisten kanssa, ja tekivät hyökkäyksiä brittiläisiä aluksia vastaan. Tämän seurauksena britit alkoivat kutsua aluetta nimellä Merirosvorannikko. thumb|right|Brittijoukkojen maihinnousu Ras al-Khaimaan vuonna 1809, John Thirtlen maalaus. 1800-luvun vaihde oli Persianlahdella levotonta aikaa, kun eurooppalaisten keskinäisen kilpailun lisäksi vallasta kilpailivat keskenään omanilaiset ja wahhabilaisten kanssa liittoutunut Al Saud -suku. Wahhabilaiset hallitsivat hetkellisesti Ras al-Khaimaa ja Sharjaa, mistä käsin he pyrkivät tekemään hyökkäyksiä Omaniin. Näiden yhteenottojen seurauksena myös brittialukset joutuivat hyökkäysten kohteeksi. Brittiläisille alueen levottomuudet olivat erityisen haitallisia Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin kärsimien häiriöiden vuoksi, sillä Intiasta oli muodostumassa brittiläisen imperiumin keskeisin osa. Britit pyrkivät rauhoittamaan tilanteen ja brittilaivasto hyökkäsi Al-Qasimien hallitsemaan Ras al-Khaimaan vuosina 1809 ja 1819. Tukea britit saivat omanilaisilta. Tämän seurauksena Ras al-Khaiman satama tuhottiin ja vuonna 1820 solmittiin yleinen rauhansopimus arabiheimojen ja Britannian kesken. Todellisuudessa britit eivät onnistuneet rauhoittamaan aluetta kokonaan, mutta heidän näkemyksensä mukaan sopimus kielsi sekä merirosvouksen että orjakaupan. Näin muodostui alueellinen rauha, Pax Britannica. Sen piiriin katsottiin kuuluneen nykyiset Arabiemiraattien ja Bahrainin alueet. Sopimukset allekirjoitettiin Bahrainin, Abu Dhabin, Dubain, Sharjan, Ajmanin ja Umm al-Qaiwainin paikallisten johtajien kanssa.
Vuonna 1953 tätä sopimusta vahvistettiin brittien ja persianlahden rannikon hallitsijoiden välillä. Sopimus tunnetaan nimellä ikuinen merellinen välirauha, jolloin syntyi samalla alueen brittiläinen nimi Välirauharannikko (Trucial coast). Sopimukseen kuuluivat kaikki nykyisen Arabiemiraattien seitsemän emiraattia, sekä Qatar ja Bahrain. Alueen asukkaat kutsuivat alueesta nimeä Omanin rannikko. Sopimus tarkoitti käytännössä sitä, että Britannia päätti tiukentaa otettaan Arabian niemimaan kaakkoisosista. Sopimuksen laatimisesta lähtien aina öljyn löytymiseen saakka, alue oli suhteellisen rauhallinen britti-imperiumin vähämerkityksinen alue. Sen asukkaat saivat elantonsa helmenkalastuksesta, tai sisämaassa beduiinit paimentolaisuudesta. Brittiläisten kanssa vuonna 1892 solmittu sopimus antoi myös alueen ulkopolitiikan brittien hoidettavaksi. Toisaalta britti-imperiumi toi pienille sheikkikunnille suojaa Saudi-Arabiaa vastaan, jolla oli halukkuutta liittää alueet omiinsa.
Musta kulta