Vasknarva on kylä Peipsin suurjärvestä alkavan Narvanjoen yläjuoksun vasemmalla rannalla Itä-Virumaan maakunnassa, Virossa.
Vasknarva historiallisine rajalinnoituksineen sijaitsee lähellä Viron ja Venäjän välistä rajaa, joka kulkee joen keskellä. Kylä kuului Alajõen kuntaan vuoteen 2017, jolloin se Viron kuntauudistuksien yhteydessä liitettiin Alutagusen kuntaan.
Joidenkin lähteiden mukaan Pietari I:n hallituskautena tämä oli ujesti- eli kihlakunnan kaupunki ja jossain vaiheessa Viron ensimmäisen tasavallan aikana Vasknarva oli sen verran iso taajama, että se oli saada kaupunginoikeudet takaisin. Venäläisamerikkalainen kirjallisuustieteilijä Temira Pachmuss on syntynyt Vasknarvassa.
Nykyisin kylässä on arvioltaan 100 taloutta ja paikallisten ihmisten elinkeino on suurelta osin riippuvainen kalastuksesta. Säilynyt on noin 100 yksikerroksista taloa, jotka talvisin ovat tyhjillään. Kesäisin kylän asukasmäärä nousee yli kahteensataan, koska silloin Vasknarvassa asuu paljon Itä-Virumaan kaupungeista saapuneita asukkaita, jotka jossain vaiheessa ovat joutuneet lähtemään töihin muille paikkakunnille. Nähtävyyksistä kylässä on vielä pyhän profeetan Elia Tisbeläisen muistolle pyhitetty ortodoksinen skiitta, joka kuuluu Kuremäellä sijaitsevaan Pühtitsan nunnaluostariin, monumentti-muistomerkki suuren isänmaallisen sodan sankareille, teutonien ritarikunnan linnoituksen eli Neuschlossin rauniot, rajavartiosto, kauppa ja kätevä venelaituri.
Pinta-alaltaan joko 17,47 tai 54 km²:n kokoinen Vasknarva sijaitsee Alutagusen kansallispuistoon kuuluvien Agusalun luonnon-, Smolnitsan ja Struugan maisema- ja Narvanjoen yläjuoksun suojelualueilla. Kylän synty Asukkaiden lukumäärätv. 1782tai v. 1783 400v. 1858 570v. 1873870v. 1913 980v. 1930 1400v. 1934830v. 199520v. 200069v. 201140v. 201334v. 201950 t. 99v. 202086v. 2021 44 tai 70 Pyhän Yrjön yön kansannousun jälkeen ostettuaan Tanskan kuninkaalta Valdemar IV Atterdagilta sekä Harju- että Virumaan, ritarikunnan ristiretkeläiset päättivät linnoittaa siirtokuntansa itärajat. Ensin vuonna 1345 Liivinmaan ritarikunta teki Narvan vähälinnan pienestä kastellista voimakkaan konventtirakennuksen eli esilinnan. Muutamaa vuotta sen jälkeen vuonna 1349 ritarimestari Goswin von Guericke rakennutti ensimmäisen, oletettavasti puisen linnan Liivinmaan koillisrajalle Narvanjoen yläjuoksun korkealle hiekkarannalle. Näin estettiin laivaliikenne Narvanjoella sekä meren puolelta että Peipsijärveltä. Tämän alkuperäisen linnan tuhosi samana vuonna pihkovalaisten armeija tai toisen version mukaan, sen polttivat vastarannan kalastajat. Tallinnan käsityöläisten sanottiin kunnostaneensa linnoitusta vuosisadan ajan venäläisten joukkojen ei pelkästään jatkuvasti estäessä rakennustöiden valmistumista, vaan silloin tällöin valloittaessa paikkakunnan itselleen.
Kuten käy ilmi flaamilaisen diplomaatin Guillebert de Lannoyn talvella vuonna 1413 muistiinpanoihinsa kirjoitetusta:
Vasknarvan linnoituksen ympärille syntyi 1500-luvulla Peipsijärven venäläisten asuttama tienvarsi- ja kalastajakylä, joka hallinnollisesti oli noina vuosisatoina valtion omistuksessa olevan Jaaman kartanon sivukartano. Nimellä Sõrenets tai Serenez kylää mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1416. Väestö koostui pääosin ulkopuolelta muuttaneista, jotka jäivät asumaan kylään pelastuakseen venäläisten maanomistajien orjuudesta tai he olivat venäläisiä toisinajattelijoita ja asepalveluksesta kieltäytyjiä. Täällä he piiloutuivat kutsunnoilta asepalvelukseen hyödyntäen tosiasiaa, että vuoteen 1797 asti laki vapautti Prinarovskyn eli Narvan lähialueella oleskelijat maanpuolustusvelvoitteesta. Väestö harjoitti pääasiassa maataloutta. Poikkeuksen muodostivat maattomat mm. Sõrenetsin ja Skamjan kylien asukkaat, jotka joutuivat harjoittelemaan muuta työtä: ompelemaan saappaita, kalastamaan, käymään kaupungeissa rakennustöissä ja harjoittamaan puutarhanhoitoa.
Joidenkin lähteiden mukaan vuonna 1558 alkaneen Liivinmaan sodan osana käydyn Narvan valtauksen jälkeen "Moskovan suurruhtinaan historiakirjoituksiin” merkittiin:
Kaupungissa eli tuolloin niin saksalaisia kuin latvialaisia asukkaita, jotka tunnustivat Venäjän hallituksen maan lailliseksi hallitsijaksi.
Tämän jälkeen metropoliitta Makari on kirjoittanut Venäjän kirkon historiaan:
Sõrensk kuului Moskovan suuriruhtinaalle ja Venäjän hallitsijalle Iivana Julmalle 23 vuotta. Vaikka Liivin sodan päättäneen Yam-Zapolskyn t. Jam Zapolskin aseleposopimuksen yhteydessä Venäjän tsaari omassa 29. kesäkuuta 1581 kirjoitetussa kirjeessään Puolan kuninkaalle Stefan Batorylle oli vaatinut, että neljä linnaa, sh. Neishlos (Vasknarva) jää venäläisten käsiin, silti se siirtyi ruotsalaisille. Vuonna 1656 tsaari Aleksei Mihailovitš valtasi Vasknarvan ja joulukuussa 1658 tehty Vallisaaren aselepo antoi Vasknarvan vielä kolmeksi vuodeksi venäläisille. Vuonna 1661 aselevon päätyttyään linnoitus palautui entisille omistajille. Itse Venäjän keisarin Pietari I:n väitetään pistäytyneensä Vasknarvassa vuonna 1704, jolloin hän lähti leiristä Narvassa päästäkseen Dorpatiin. Hänen päiväkirjansa (sivun 90) mukaan hän ratsasti tuolloin pitkin ns. kuivaa reittiä Sõrenskiin ja Peipsijärven yli ruotsalaisella huviveneellä, joka oli linnoituksen lähellä sijaitsevassa satamassa. Vuonna 1704 Sõrenets (Vasknarva) siirtyi Venäjälle ja Pietari I:n asetuksella se julistettiin Ingermanlandijan kuvernementin kihlakuntakaupungiksi, joka kuului jälkikirjoituksella Šlisselburgin voivodikuntaan. Kaupunkina Sõrenets pysyi vuoteen 1780 asti, jolloin Katariina Suuri toteutti Venäjän valtakunnan uuden jaon provinsseihin, Sõrenets menetti kaupunkioikeutensa ja siitä tuli kylä. Asukkaita kylässä oli 1700-luvulla mm. vuonna 1783 noin 400 ja sata vuotta myöhemmin v. 1873 noin 870. Vaivaran kihlakunnan Vasknarvan kunta (myös Sõrenetsin kunta; ) perustettiin vuonna 1892. 1800-luvun lopulla Sõrenetsissä oli noin 200 taloa, joissa asui yli 1000 ihmistä. Sotien välisenä aikana vuonna 1934 kylässä eli n. 830 asukasta ja v. 1939 kunnallisuudistuksella perustettiin uusi Vasknarvan kunta, joka pysyi vuoteen 1950 asti. Kylä oli tyypillinen Peipsirannan kylä, jossa järvi on ns. ”pääkatu”, jossa vierivieressä seisoi sata puista yksikerroksista taloa. Lähes kaikki kylän tämänhetkiset noin 40 vakituista asuntoa kuuluvat venäläisväestölle.
Sijainti ja nimi Narvanjoen yläjuoksulle jää maantieteellisesti Itä-Virumaan Struugan luhta-alue, jossa on kolme kylää, Vasknarva, Jaama ja Karoli, jossa kasvaa Vasknarvan dyynimännikköä ja esiintyy runsaasti suoaluetta. Muinaisina aikoina sanotaan "Sõrenskin kaupungin" olleen saarella. Narvanjoen yläjuoksu Peipsistä sijaitsi tuolloin nykyisestä paikasta 5 km:n verran lännempänä ja nykyisellä paikalla virtasi vain kapea puro nimeltä "Ankeriasvirta". Myöhemmin Peipsi valtasi kuitenkin osan rannasta, Narvanjoki muutti uomaansa ja alkoi virrata "Ankeriasvirran" entisellä pohjalla. Vanhan reitin tukki hiekka ja ajan myöten alue muuttui soisemmaksi. Tästä syystä Vasknarvaa ympäröivät useat suot. Narvanjoen vanhaa sänkyä voi tarkkailla vielä tänäkin päivänä. Koska lähellä Narvaa on joskus ollut Vepsküla, nimeä Vasknarva on yhdistetty myös vepsänkielisiin sanoihin ”vaśkmaińe” eli 'uusi' ja ”narva” eli putoava vesi, koski tai vesiputous. Joissakin lähteissä kerrotaan, että yhden vahvistamattoman version mukaan kylän vironkielinen nimi lienee sanasta "vastakkainen” tai "vastapäätä" tai että virolaisten historioitsijoiden tutkimuksen mukaan Syrenetsia kutsuttiin ennen vanhaan Vastne-Narvaksi, mikä tarkoitti toisessa päässä olevaa. Tämä versio johtunee siitä, että historiallisen jaon mukaan Tarton rauhan jälkeen vuosina 1920–1944 Virumaan Vaivaran pitäjälle ( ritarikunnan linnakartanon lisäksi kuului vielä vastarannan Skamjan kylä. Kylää pidetään hyvin vanhana, koska 1900-luvun alussa arkeologit löysivät jälkiä ihmisistä, jotka ovat asuneet siinä 1300-luvulta lähtien. Se oli alun perin kalastajakylä. Samanaikaisesti Vtroja-joen suun oikealle puolelle rakennettavan puisen venäläisen linnoituksen kanssa vastapäätä Syrenetsiin nousi Liivin linnoitus Neishloss (Vask-Narva). Kylien nimet eivät olleet sattumaa. Kaukaisessa menneisyydessä venekalastus kukoisti tällä järvellä ja Pihkovasta purjehti monia suuria järvialuksia-purjelaivoja, jotka jossain vaiheessa korvattiin jokilaivoilla. Venemiehet rakastivat istua ja lepäillä joen rannoilla valtavilla penkeillä ( e. skamja eli penkki), ihaillen joen kauneutta ja vastarannan Syrenetsin linnoitusta. Skamja on kuulunut myös Skarjatinan kuntaan, Narvatagusen pitäjälle ja Viron sosialistiseen neuvostotasavaltaan vuoteen 1940 saakka. Jossain vaiheessa Vasknarva kuului Itä-Virumaan Alajõen kunnan alueelle ja joen toisella puolella vastakkaisella rannalla oleva Skamjan kylä Slantsevskyn kuntaan, Leningradin alueella.
Sekä Vasknarva että Skamja olivat strategista seutua Pihkovan, Jurjevin ja Narvan välillä kulkeneelle laivaliikenteelle ja siksi oli jatkuvaa tarvetta maiden välisen rajan turvaamiseen Narvanjoen yläjuoksulla niin Vanha-Liivinmaan kuin Ruotsin kuningaskunnan aikana. Täällä saattoivat tavata saksalainen ritari ja venäläinen, joka etsi turvaa Virosta, ja saksalaisia maanomistajia paenneet virolaiset maatyöläiset, jolla ei ollut varaa ostaa hedelmällistä maata ja joutui asettumaan tulva-alueelle. Täällä löysivät suojan myös useat rikollisen menneisyyden omaavat henkilöt. Koska täällä Viron suurin järvi ja joki kohtaavat, joita pitkin kulki tuolloin huomattava määrä tavaraa, alueen asukkaat rikastuivat kaupankäynnissä. Peipsin suurimmat proomut puutavaran kuljetukseen kuuluivat Vasknarvan venäläisille. Paikkakunta siirtyikin useita kertoja Liivinmaan ritarikunnalta venäläisille ja sitten ruotsalaisille, taas venäläisille ja jälleen ruotsalaisille ja sitten taas venäläisille ja sen mukaan vaihtui myös nimi. Kun rautatien avaamisen myötä vesiliikenne alkoi vähentyä, Sõrenetsin asukkaiden piti etsiä uusia tulonlähteitä muualta.