Saatananpalvontapaniikki (,de Young 2003, s. 19–20. myös Satanic ritual abuse eli SRA,de Young 2003, s. 194. suom. ’saatanallinen rituaalinen hyväksikäyttö’) on moraalipaniikki ja salaliittoteoria, joka väittää saatananpalvojien soluttautuneen yhteiskuntaan ja harjoittavan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja ihmisten uhraamista. Yhdysvalloissa paniikki oli kiihkeimmillään 1980-luvun lopulla. Vuoteen 1994 mennessä SRA-syytöksiä oli ilmennyt yli 12 000 tapausta. Yhdessäkään niistä ei löytynyt näyttöä laajan kultin tai salaliiton toiminnasta. Yhtäkään syytöksistä ei voitu todentaa minkäänlaisella konkreettisella todisteella.

Saatananpalvontapaniikki syntyi vastareaktiona 1960–1970-lukujen taitteen uushenkisyydelle. Tieto vuonna 1966 perustetun Saatanan kirkon olemassaolosta vaikutti huhujen syntyyn, vaikka kirkko ei palvonutkaan Saatanaa jumalana ja kielsi muiden ihmisten vahingoittamisen. Vuonna 1980 julkaistu kirja Michelle Remembers väitti, että ”Saatanan kirkko” oli maailmanlaajuinen, kristillistä kirkkoa vanhempi järjestö, joka järjestelmällisesti kaappasi ja kidutti lapsia. Kirjaa markkinoitiin Michelle Smithin kokemuksiin perustuvana tositarinana, ja sen myötä SRA:ta alettiin pitää vakavana yhteiskunnallisena ongelmana. Kohun kiihkeimmässä vaiheessa saatananpalvonnasta epäiltiin muun muassa esikouluopettajia, okkultisteja, nuorisojengejä, rock-muusikoita ja roolipelaajia.

Suomeen moraalipaniikki levisi 1990-luvulla. Kohu nousi huippuunsa vuonna 1998 tapahtuneen Hyvinkään paloittelusurman myötä. Julkisuudessa väitettiin surman motiivia satanistiseksi, mistä ei kuitenkaan ollut näyttöä. Myös hautakivien kaataminen ja muu ilkivalta puhutti. Useimmiten rikosten takana oli kuitenkin vain alkoholinkäyttöä tai psyykkisesti oireilleita nuoria. Uskontotieteilijä J. Gordon Melton on sanonut, että saatananpalvonta on ”maailman suurin uskonto, jota ei ole ikinä ollut olemassa.”

Moraalipaniikki

Salaliittoteoria

Saatanapaniikin keskiössä on tarina yhteiskuntaa uhkaavista eliiteistä ja rikkaista saatananpalvojista, jotka kaappaavat pikkulapsia raiskaten ja kiduttaen näitä okkulttisissa seremonioissa. Rituaaleihin väitetään kuuluvan myös kannibalismia, veren juomista, pikkuvauvojen uhraamista Saatanalle ja elävältä hautaamisia. Naispuolisia uhreja pakotetaan synnyttämään lapsia raiskaajilleen. Erikoisempiin syytöksiin kuuluvat uhrien vangitseminen eläinten ruumiiden sisään sekä parodiset ristiinnaulitsemiset, joissa uhria roikotetaan pää alaspäin. Toiminnasta käytetään nimeä ”saatanallinen rituaalinen hyväksikäyttö” (, SRA).

Saatananpalvonta kuvataan salaliitoksi, johon kuuluu virkamiehiä ja muita vaikutusvaltaisia henkilöitä kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta. Salaliiton oletetaan järjestäytyneen maailmanlaajuisesti niin, että sillä on kansallisia soluja, jotka edelleen jakautuvat pienempiin paikallistason yksiköihin. Joidenkin mukaan salaliitolla on yhteyksiä tiedustelupalveluihin, asevoimiin, mafiaan sekä suuryritysten ja viihdeteollisuuden johtohahmoihin. Rituaalien lisäksi salaliitto harjoittaa aivopesua, prostituutiota, aseiden salakuljetusta ja huumekauppaa, tuottaa snuff-elokuvia ja kaavailee uuden saatanallisen maailmanjärjestyksen luomista.

Hyväksikäytön väitetään ilmenevän erilaisina oireina, joita ovat esimerkiksi ylivilkkaus, syömishäiriöt, persoonallisuuden jakautuminen, itsetuhoisuus, dissosiaatio, traumaperäinen stressihäiriö, tyytymättömyys omaan ulkonäköön, eristäytyminen muista ihmisistä sekä erilaiset psykosomaattiset sairaudet. Toisinaan SRA:n uhri on tunnistettu siitä, ettei tämä pidä mustasta väristä, puhuu haamuista ja muista yliluonnollisista olennoista tai on kiinnostunut pieruista. Osa salaliittoteoreetikoista katsoo, etteivät saatananpalvojat ole syntyjään pahoja vaan harjoittavat rituaaleja, koska ovat itsec traumatisoituneet vaikean lapsuuden seurauksena.

Rituaalien olemassaoloon uskovat ovat esittäneet vaihtelevia arvioita ilmiön alkuperästä. Joidenkin mukaan rituaalien historia palautuu esihistoriaan ja niistä on nähtävissä merkkejä kivikautisissa kalliomaalauksissa. Toisten mukaan rituaalien alkuperä on myöhäisantiikin kulteissa, keskiajan noitasapateissa, Afrikan perinteisissä uskonnoissa, vapaamuurarien seremonioissa, mormonismissa, okkultismissa tai pakanuudessa.De Young 2003, s. 6–7. Joidenkin mukaan syylliset eivät oikeasti palvo Saatanaa, vaan rituaalien tarkoituksena on herättää pelkoa ja uhkailla uhrit hiljaisiksi. Yksimielisiä SRA:han uskovat ovat siitä, että ilmiö on vakava uhka yhteiskunnalle.

Arviot salaliiton koosta vaihtelevat. Yksinomaan Yhdysvalloissa väitettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa toimineen 500 – 8 000 saatanallista kulttia, joilla oli vähintään 100 000 mutta suurimpien arvioiden mukaan jopa miljoonia jäseniä. Saatananpalvojien väitettiin hyväksikäyttävän joka vuosi yli 10 000 lasta, ja ihmisuhreja toimitettiin vuosittain 50 000. Saatananpalvojien kalenterissa oli yli 100 rituaaleille omistettua päivää. Uhrit kaapattiin päiväkodeista, orpokodeista, sairaaloiden synnytysosastoilta ja aborttiklinikoilta. Toisinaan lapsia houkuteltiin uhrattavaksi julkisten ilmoitusten avulla. Lisäksi saatananpalvojien väitettiin kaappaavan naisia, jotta nämä voisivat synnyttää lapsia uhreiksi. Varhaiskasvatukseen soluttautuneiden satanistien oletettiin olevan keskeisessä roolissa sopivien uhrien löytämisessä.

Tutkijoiden näkemyksiä

pienois|Rosie Waterhouse luennoi saatananpalvontapaniikista Euroopan skeptikoiden kongressissa 2015. Mary de Youngin mukaan ”rituaalinen hyväksikäyttö” on moraalipaniikki, josta sosiaalityöntekijät, mielenterveyden ammattilaiset, selviytyjien tukiryhmät, uskonnolliset fundamentalistit, feministit ja poliisit löysivät yhteisen asian. Huomionarvoista on, että miltei kaikkien syytösten taustalla oli vilpitön usko ilmiön olemassaoloon. Syytöksiä eivät esittäneet pelkästään huolestuneet kansalaiset vaan myös koulutetut virkamiehet. ”Saatananpalvonnan asiantuntijat” olivat usein pappeja tai fundamentalistikristittyjä, vaikka he julkisuudessa esiintyivätkin ei-uskonnollisina asiantuntijoina.Victor 1993, s. 9–10, 18–19, 22–23, 34, 68, 91–92, 119–120, 302. Myös poliisin asiantuntijat olivat enimmäkseen itseoppineita, ja osalle heistä kyse oli moraalisesta kampanjasta. Pienillä paikkakunnilla heidät oli helpompi tavoittaa kuin tieteellistä tutkimusta tehneet asiantuntijat, mikä lietsoi huhuja.Victor 1993, s. 13, 68, 232–235. Suurin osa poliiseista tosin suhtautui huhuihin epäillen, jos muita todisteita ei ilmennyt. Lehdistöä ilmiö kiinnosti, koska huhuista sai jännittäviä human interest -juttuja.

Jeffrey S. Victor pitää erityisen yllättävänä sitä, että kristityt konservatiivit, sekulaarit lapsityöntekijät ja ”jotkut feministit” asettuivat kiistassa samalle puolelle. Perinteisesti konservatiivikristityt ja feministit olivat olleet riidoissa siitä, kuinka lapsia tulisi kasvattaa. Saatanapaniikin myötä nousi esiin yhteinen huoli laajalle levinneestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jonka miesvaltainen eliitti halusi pitää salassa. Molempia yhdisti myös vakaumus siitä, että yhteiskunnassa oli syvällinen ongelma, jonka ratkaiseminen edellytti toimintatapojen pysyvää muutosta. Feminismistä poiketen saatananpalvontapaniikki ei kuitenkaan esittänyt johdonmukaista yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvaa kritiikkiä, vaan huoli kohdistui epämääräisiin pahuuden voimiin.Victor 1993, s. 24, 208–209, 223–224, 239.

Victorin mukaan ”saatanallinen kultti” on merkitykseltään löyhä kattotermi, joka liitetään monenlaisiin poikkeavina pidettyihin ilmiöihin: lasten hyväksikäyttöön, nuorisojengeihin, sarjamurhaajiin, teinien kotikutoiseen okkultismiin ja epätavallisiin mutta sinänsä harmittomiin uskonnollisiin liikkeisiin. Victorin mukaan syntipukeille nousee tarve erityisesti nopean yhteiskunnallisen muutoksen aikana. Syntipukkia syyttäessään ihmiset voivat tuntea yhtenäisyyttä ja purkaa omaa turhautumistaan, pelkoaan ja vihaansa selkeästi yksilöityyn kohteeseen. Jos sopivaa kohdetta ei ole muuten saatavilla, sellainen keksitään, mikä tarjoaa helpon ratkaisun pahan ongelmaan.Victor 1993, s. 195–202.

De Youngin mukaan saatananpalvontapaniikki yhdistää monia voimakkaita mielikuvia: vaaraan joutuneen lapsen, uhkaavan paholaisen sekä psykologisen trauman, joka ”toimi sijaisena nykyaikaisen yhteiskunnan syvemmille ja monimutkaisemmille yhteiskunnallisille ongelmille ja jännitteille”. Todellisten ongelmien ja niitä edustavien voimakkaiden mielikuvien lisäksi moraalipaniikkiin tarvitaan kuitenkin myös voimakas tarina. Saatananpalvontapaniikki yhdisti ”arkkityyppiseen moraaliseen draamaan” uuden ja ahdistavan ajatuksen ”rituaalisesta hyväksikäytöstä”.

Psykologian historiaan erikoistuneen Luis A. Cordónin mukaan SRA-syytösten taustalla ovat hypnoosin ja muiden suggestiivisten terapiamenetelmien synnyttämät valemuistot. Cordónin mukaan ei ole pitävää tieteellistä näyttöä siitä, että lapsuuden traumat unohtuisivat ja ne voisi psykoterapian avulla palauttaa mieleen. Traumaattisten tai tuskallisten muistojen torjunta on Cordónin mukaan äärimmäisen harvinaista, ja on mahdollista, ettei sitä todellisuudessa esiinny lainkaan. Tämän esiin tuominen johtaa kuitenkin helposti syytöksiin siitä, ettei epäilijä ota hyväksikäytettyjen lasten ahdinkoa vakavasti.

Historia

Tausta

pienois|Keskiajalla juutalaisten väitettiin murhaavan kristittyjä lapsia salaisissa uskonnollisissa rituaaleissa. (Hartmann Schedel: ”Simon Trentiläisen marttyyrikuolema.” Nürnbergin kronikan kuvitusta vuodelta 1493.) Saatanaa palvovista noidista ja kulteista on kerrottu tarinoita vuosisatojen ajan. Usein saatananpalvonta kuvataan salaliitoksi, joka harjoittaa ihmisuhreja, mustaa magiaa ja orgioita. Todennäköisesti tällaista uskontoa ei ole koskaan ollut olemassa. Yksittäiset ihmiset ovat tosin jäljitelleet kertomuksia, mutta näissäkin tapauksissa myytti oli ensin. Saatananpalvontapaniikki oli ja on näiden tarinoiden moderni ilmenemismuoto.Salmenpohja 2000, s. 6–34. Siinä saatananpalvojat saivat kristittyjen välistä yhteisöllisyyttä ylläpitävän syntipukin roolin, joka perinteisesti oli kuulunut juutalaisille. Saatananpalvojia, kuten juutalaisia aiemmin, syytettiin kristittyjen lapsien verisistä rituaalimurhista. Vastaavia syytöksiä oli keskiajalla esitetty myös kataareita ja temppeliritareita kohtaan.

Myös valkoisesta orjakaupasta kertovat huhut muistuttivat myöhempää saatananpalvontapaniikkia. Saatanapaniikin tavoin orjakauppiaiden väitettiin kaappaavan nuoria tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Usein valkoisesta orjakaupasta syytettiin nimenomaan juutalaisia.Victor 1993, s. 73–75, 208, 213, 284.

Jeffrey S. Victorin mukaan saatananpalvontapaniikin ilmeisin edeltäjä oli punakammo, 1950-luvun moraalipaniikki, jossa jahdattiin kommunisteja ja muita kumouksellisia aineksia. Victor kuvailee sekä valkoisen orjakaupan vastustusta, punaista vaaraa että saatananpalvontapaniikki ”moraalisiksi ristiretkiksi”. Kaikkia kolmea ilmiötä lietsoivat luotettavuudeltaan kyseenalaiset todistajat, jotka väittivät olevansa joko uhreja tai sitten itse entisiä kommunisteja tai saatananpalvojia. Sekä punakammon että saatananpalvontapaniikin taustalla oli vanhempien huoli uudesta ja pelottavasta aatejärjestelmästä, joka uhkasi turmella nuorison, ja kummassakin tapauksessa pelkojen alkuperä löytyi konservatiivisesta maailmankatsomuksesta. Ilmiöitä yhdisti myös uhkan liioitteleminen: punakammon vuosina Yhdysvaltain liittovaltion poliisin johtaja J. Edgar Hoover arvioi joka sadannen yhdysvaltalaisen olevan kommunistivakooja, ja senaattori Joseph McCarthy väitti liittovaltion hallinnon olevan täynnä kommunisteja. Kommunistivainoihin verrattuna saatananpalvontapaniikki jäi lopulta selvästi pienemmäksi ilmiöksi.Victor 1993, s. 196, 213–216, 270, 303.

Huhujen alkuperä (1960–1970-luvut)