Saksan demokraattinen tasavalta (SDT; , DDRLyhenneluettelo: B–D, Kotus.), epäviralliselta nimeltään Itä-Saksa (), oli marxismi-leninismiä virallisena ideologianaan tunnustanut valtio, joka oli olemassa vuodesta 1949 vuoteen 1990. DDR:n perustivat saksalaiset kommunistit, joista moni oli ollut 1930-luvulta asti maanpaossa Neuvostoliitossa.

Alueellisesti DDR käsitti vain Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen, koska tämä erillinen kommunistien hallitsema saksalainen valtio perustettiin Neuvostoliiton myötävaikutuksella kommunistien epäonnistuttua aikaisemmissa (1945–1949) pyrkimyksissään tulla valtaan koko Saksassa ja länsimaiden hylättyä Neuvostoliiton tarjouksen yhdistyneestä liittoutumattomasta Saksasta. DDR sai muodollisen suvereniteetin vuonna 1954, mutta Potsdamissa solmitun sopimuksen nojalla neuvostojoukot jäivät maahan. Seuraavana vuonna DDR liittyi myös Varsovan liittoon.

Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue (lyh. SED) oli Saksan demokraattisen tasavallan hallitseva kommunistipuolue valtion perustamisesta 1949 aina vuoden 1990 vaaleihin asti. Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989 Günter Schabowskin ilmoitettua televisiossa, että rajan voi vapaasti ylittää. Sen jälkeen mureni nopeasti myös koko DDR:n yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1989 SED luopui marxismi-leninismistä. Neuvotteluja käytiin Saksojen ja vanhojen toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken. Sopimus maiden yhdistymisestä tuli voimaan 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:n alue tuli osaksi Saksan liittotasavaltaa ja samalla myös Euroopan unionia sekä Natoa.

Historia

Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet sopivat 1945 Potsdamin konferenssissa, että valloitettu natsi-Saksa jaettaisiin miehitysalueisiin neljän liittoutuneiden jäsenen – Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Ranskan – kesken.Fokus, s. 3668.

Puolan rajoja siirrettiin länteen samalla, kun Neuvostoliiton rajoja Puolan toisella puolella siirrettiin. Tämä maanvaihdos tehtiin Saksan itäisten osien kustannuksella, ja rajalinjaksi tuli Oder–Neisse-linja. DDR sijaitsi siten entisen Keski-Saksan ja Preussin alueella.

Saksan jaon tapaan myös pääkaupunki Berliini oli jaettu liittoutuneiden kesken, vaikka se jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ympäröimäksi. Vuosina 1948–1949 Länsi-Berliinin asemasta käydyssä kiistassa Neuvostoliitto eristi kaupungin ja katkaisi länsimaiden huoltoyhteydet kaupunkiin. Vastaukseksi Länsi-Berliiniä tuettiin ilmasillalla Berliinin saarron aikana.

Läntisten valtojen miehittämät alueet yhdistyivät toukokuussa 1949 Saksan liittotasavallaksi (epävirallisesti Länsi-Saksa). Samaan aikaan Itä-Saksassa pidettiin vaalit, joihin saivat osallistua vain Neuvostoliiton miehityshallinnon hyväksymät puolueet yhtenäislistalla. Neuvostoliiton miehitysalueesta muodostettiin saman vuoden 7. lokakuuta Saksan demokraattinen tasavalta, DDR. Samana päivänä kokoontui ensimmäistä kertaa uusi kansanneuvosto, myöhemmin Volkskammer, jonka pariksi valittiin eri osavaltioita edustava parlamentin toinen huone Länderkammer. Wilhelm Pieckista tuli ensimmäinen presidentti, ja uutta hallitusta alkoi johtaa Otto Grotewohl. Perustuslain mukaan DDR oli parlamentaarinen demokratia, mutta käytännössä ratkaisevaa päätösvaltaa käytti SED.

Neuvostoliitto ehdotti maaliskuussa 1952 läntisille liittoutuneille neljän vallan konfenssia, Saksan rauhansopimusta ja yhteissaksalaisen hallituksen muodostamista. Uusi Saksa saisi pitää armeijaa, mutta ei kuulua mihinkään sotilasliittoon. Ehdotuksesta oli sovittu SED:n johdon kanssa. Länsivallat vastasivat Neuvostoliiton ehdotukseen omalla vastaehdotuksellaan, joka sisälsi Yhdistyneiden kansakuntien valvomat vapaat vaalit Saksassa ja Saksan vapauden päättää omista liittolaisista. Seuranneet keskustelut ajautuivat umpikujaan.

Osavaltiot, niiden hallitukset ja maapäivät lakkautettiin vuonna 1952. Valta keskitettiin Itä-Berliinissä toimineelle DDR:n hallitukselle ja SED:n johdolle.Kujala s. 442.

Kun hallituksen määräyksellä oli vaadittu kaikkien tuotantomäärien lisäämistä 10 %, työläiset osoittivat mieltään Itä-Berliinissä 17. kesäkuuta 1953 vaatien vapaita vaaleja. Myöhemmin samana päivänä neuvostojoukot kukistivat mielenosoituksen surmaten useita kymmeniä ihmisiä (niin sanottu Itä-Saksan kansannousu).

DDR peri hallintomuodokseen marxilais-leniniläisen ideologian. Neuvostoliitto lopetti vuonna 1954 vaatimasta DDR:ltä uusia sotakorvauksia ja julisti sen suvereeniksi valtioksi. DDR liittyi Varsovan liittoon 1955, kun taas sen läntinen naapuri liittyi länsiliittouma Natoon.

pienois|vasen|Neuvostoliitossa julkaistiin 10-vuotisen DDR:n olemassaolon kunniaksi postimerkki vuonna 1959. Saksan liittotasavallan kasvanut hyvinvointi ja lisääntynyt poliittinen sorto idässä sai monet itäsaksalaiset pakenemaan länteen.Junnila 1982, s. 164. Itä-Saksasta pakeni tai muutti pois vuosina 1951––1961 yhteensä 2,7 miljoonaa asukasta. Vuosi 1956 oli pahin yksittäinen muuttotappiovuosi. Sen aikana Itä-Saksasta poistui pysyvästi 364 000 asukasta.

Jatkuva pakolaisvirta sai DDR:n poliittisen johdon sulkemaan rajat piikkilanka-aidoilla, miinakentillä, vartiotorneilla ja rajavartiointia vahvistamalla. Kuuluisin näistä toimenpiteistä oli 1961 rakennettu Berliinin muuri, jonka sortuminen 1989 oli voimakas Saksojen yhdistymisen symboli. DDR:n turvallisuusministeriö tarkkaili kansalaisten elämää muun muassa värvättyjen ilmiantajien avulla. Joidenkin arvioiden mukaan sisäistä tarkkailua, seurantaa ja vakoilua harrastaneiden ihmisten osuus yhteiskunnasta oli peräti 1:6,5.Funder, Anna: Stasiland. Stories from behind the Berlin Wall. London: Granta Books, 2003. .

Kamppailua lännen kanssa käytiin myös urheilun tasolla. Itäsaksalaiset menestyivät monissa olympialajeissa armottomien harjoitusmenetelmien, järjestelmällisen lahjakkuuksien seulonnan ja laajamittaisen dopingin ansiosta.

DDR oli Saksan liittotasavaltaan nähden taloudellisesti heikko. Suunnitelmatalouteen kohdistetusta kritiikistä huolimatta DDR:ää pidettiin yleisesti taloudeltaan vahvimpana itäblokin maana, koska saksalaisten koulutustaso, työvoiman yleinen osaamistaso ja teknologia olivat parempia kuin muualla Itä-Euroopassa.

Erich Honecker otti vallan Walter Ulbrichtilta vallankaappausmaisella operaatiolla vuonna 1971.

Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan virallinen linja seurasi niin sanottua Hallsteinin doktriinia, jonka mukaan DDR:ää ei tunnustettu, eikä liittotasavalta solminut diplomaattisuhteita sellaisten valtioiden kanssa, jotka olivat tunnustaneet DDR:n, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta. Willy Brandtin uusi idänpolitiikka Ostpolitik johti kuitenkin lopulta siihen, että molemmat maat solmivat vuonna 1972 perussopimuksen, jolla ne tunnustivat toisensa.Hentilä, s. 181. Bonniin ja Itä-Berliiniin perustettiin edustustot.

Vuonna 1973 syrjäytetyn Ulbrichtin kuoleman jälkeen Honecker siirsi valtioneuvoston valtaoikeuksia ministerineuvostolle eli hallitukselle. Pääministeri Willi Stoph siirtyi valtioneuvoston puheenjohtajan paikalle eli hänestä tuli nimellinen valtionpäämies. Vuonna 1976 Honecker otti valtioneuvoston puheenjohtajuuden ja Stoph palasi pääministeriksi.Kujala s. 314.

Saksojen johtajien tapaaminen tuli mahdolliseksi vuonna 1987, kun Neuvostoliiton johtajaksi tuli uudistusmielinen Mihail Gorbatšov. Saksan liittokansleri Helmut Kohlin ja DDR:n johtajan Erich Honeckerin tapaaminen toteutui työvierailuna elokuussa 1987 Bonnissa.

Takaisin yhdeksi Saksaksi

Elokuussa 1989 Unkari poisti rajoitukset maahan tulolta ja maasta poistumiselta, jolloin monet itäsaksalaiset pääsivät pakenemaan länteen ylittämällä niin sanotun vihreän rajan Unkariin ja sieltä eteenpäin Saksan liittotasavaltaan. Syyskuussa ja lokakuussa 50 000 DDR:n kansalaista matkusti länteen Unkarin Itävallan vastaisen rajan kautta.Hoyer s. 496. Monet muut taas osoittivat rauhanomaisesti mieltään valtaa pitänyttä Sosialistista yhtenäisyyspuoluetta vastaan. Nämä mielenosoitukset johtivat lopulta Honeckerin eroon, ja hänet korvasi lyhyen aikaa hallinnut DDR:n viimeiseksi varsinaiseksi johtajaksi jäänyt Egon Krenz.

Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989 Günter Schabowskin ilmoitettua televisiossa, että rajan voi vapaasti ylittää.Kujala s. 391. Sen jälkeen mureni nopeasti myös koko DDR:n yhteiskuntajärjestelmä. Saksojen yhdistymisen ajatus voitti yritykset luoda liberaalidemokraattinen Itä-Saksa. Neuvotteluja käytiin Saksojen ja vanhojen toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken, ja yhdistymisen pelisäännöt sovittiin.

DDR:ssä pidettiin 25. maaliskuuta 1990 kansankamarin vaalit. Ne olivat vapaat monipuoluevaalit, joissa kysymys Saksojen yhdistymisestä nousi tärkeimmäksi vaaliteemaksi. Vaalit voitti kristillisdemokraattien vaaliliitto 48 prosentin ääniosuudella. Sosiaalidemokraatit tulivat toiseksi 22 prosentin ääniosuudella.Kujala s. 394. Vaaleissa valittu parlamentti hyväksyi ensin Saksojen välisen valuuttaunionin ja sitten Saksan yhdistymisen. Se päätti myös, että Saksan liittotasavallan lainsäädäntö tuli voimaan myös DDR:ssä. Sopimus maiden yhdistymisestä tuli voimaan 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:n alue tuli osaksi Saksan liittotasavaltaa.

Pitkään yhdistymisen jälkeenkin itäisten ja läntisten osien välillä on vallinnut monenlaisia eroja – elämäntyyli, poliittiset aatteet ja varallisuus ovat vieläkin erilaisia Saksan eri osissa ja yleisesti on puhuttu osseista ja wesseistä. Uusissa osavaltioissa taloudellinen eriarvoisuus on ollut vanhaa länsipuolta suurempaa. Työttömyys, köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat luoneet pohjaa ääriliikkeiden läntisiä alueita vahvemmalle jalansijalle. Lisäksi Saksojen yhdentyminen heikensi Saksan talouskasvua, koska entisen DDR:n jälleenrakennus vei niin paljon varoja. Uudelleenperustettu Treuhand-organisaatio yksityisti suurimman osan entisen DDR:n teollisuudesta ja tuotantolaitoksista, minkä jälkeen monet niistä lakkautettiin. Politiikka pienoiskuva|oikea|SED:n vaalimainos vuonna 1950. Vuonna 1946 itäisessä Saksassa yhdistyivät Saksan kommunistinen puolue ja Sosiaalidemokraattinen puolue, jotka muodostivat Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen.Junnila 1982, s. 144. Syyskuussa 1948 SED hylkäsi teesinsä erityisestä saksalaisesta tiestä sosialismiin. Sosiaalidemokraattien vaikutusvaltaa vähennettiin, ja puoluetta ryhdyttiin muuttamaan marxilais-leniniläiseksi etujoukoksi, jonka esikuvana oli Neuvostoliitto.Kujala s. 87–88. Puolue päätti 8. tammikuuta 1950 yhdessä muiden puolueiden kanssa muodostaa Demokraattisen Saksan kansanrintaman. Saksojen yhdistyttyä SED nimettiin uudelleen Demokraattisen sosialismin puolueeksi.

Muut puolueet, sosiaalidemokraattinen SPD, liberaali LPD ja kristillisdemokraattinen CDU, toimivat parlamentissa SED:n hallitseman kansanrintaman alla. Vuonna 1948 Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä perustettiin Stalinin aloitteesta kaksi uutta puoluetta, demokraattinen talonpoikaispuolue ja kansallisdemokraattinen puolue. Uusien puolueiden tehtävänä oli toimia SED:n tukena ja heikentää kristillisdemokraattista unionia ja liberaalidemokraattista puoluetta. Puolueiden lisäksi parlamentissa oli myös edustajia joukko-organisaatioista kuten Saksan vapaa nuoriso, Vapaa Saksan ammattiyhdistysten liitto ja Saksan demokraattinen naisliitto. Nämä kolme olivat kuitenkin vain SED:n alaisia lähijärjestöjä.

DDR:n ensimmäiset vaalit järjestettiin 15. lokakuuta 1950. Niissä valittiin parlamenttiedustajat eli edustajat kansankamariin. Puolueiden paikkamäärät oli päätetty ennalta, joten äänestämällä täytettiin vain paikat ehdokkailla. Äänestäjä sai äänestyspaikalla ennalta määrätyn listan, jossa oli hänen vaalipiirinsä ehdokkaiden nimet. Hän saattoi joko hyväksyä tai hylätä saamansa ehdokaslistan. Äänet laskettiin yksinkertaisesti ennalta määrätyn listan hyväksyneiden prosenttiosuutena. Vuoden 1950 vaaleissa 99,7 prosenttia äänestäjistä kannatti tarjolla ollutta ehdokaslistaa. Järjestelmä perustui demokraattiseen sentralismiin. Tuolloin luotua järjestelmää noudatettiin kaikissa vaaleissa vuoteen 1990 asti.