pienoiskuva|Neuvostojoukkojen kuorma-autojen jäännöksiä Kandaharissa vuonna 2002. Afganistanin sota käytiin Neuvostoliiton, sen tukeman Afganistanin demokraattisen tasavallan ja tätä vastustavien konservatiivisten muslimien ja heimojen välillä. Kesään 1978 mennessä Itä-Afganistanista alkanut kapina oli levinnyt maanlaajuiseksi. Loppuvuodesta Afganistan ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen. 24. joulukuuta 1979 Neuvostoliiton laskuvarjojoukot miehittivät Kabulin, tappoivat Hafizullah Aminin ja vaihtoivat pääministeriksi maanpaossa olleen Babrak Karmalin. Lopulta neuvostoliittolaisia soti maassa 120 000.
Kommunistihallintoa vastaan taistelleita muslimisissejä nimitettiin nimellä mujahidin. He saivat tukea muun muassa Pakistanista, arabimaista ja Yhdysvalloista. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen vuoksi merkittäviä talouspakotteita ja vuoden 1980 Moskovan olympialaisiin kohdistui laaja boikotti. Kylmä sota saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta 1989. Ihmisiä oli kuollut 1,3 miljoonaa ja noin kuusi miljoonaa eli pakolaisina.McCauley, s. 56. Sota aiheutti siirtolaismäärältään maailman laajimman muuttoliikkeen sitten toisen maailmansodan.Arvo Santonen (toim.) Kansainvälinen. Työväenliike Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Weilin+Göös, Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino Espoossa 1989, s. 86.
Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana. Huhtikuussa 1992 mujahidin-joukot valtasivat Kabulin.
Taustaa: Kylmä sota ja Afganistanin sekasorto Afganistanin sotaan johti pitkäaikainen kehitys, johon liittyivät Etykiin liitetyn Helsingin hengen haihtumisesta huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja Neuvostoliiton tarve osoittaa voimaansa. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti Vietnamin sodassa tappion kärsinyt Yhdysvallat vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti vahvemmalta supervallalta.Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos) Muutosten vuosisata 8. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, s. 26–27.
Afganistania pidettiin Neuvostoliittoon päin kallellaan olevana sitoutumattomana maana. Länsimaissa sen oletettiin kuitenkin olevan suurvaltojen varsinaisten hegemoniatavoitteiden ulkopuolella. Maata pidettiin yleisesti varsin vaikeasti kontrolloitavana köyhyydestä, sosiaalisesta pirstaleisuudesta ja vuoristoisuudesta johtuen. Se oli silti vahvasti Neuvostoliiton luotottama ja taloussuhteet pohjoiseen suurvaltanaapuriin olivat olleet maalle elintärkeät koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan.Griffiths 1981, s. 142–155.Isby 1987, s. 4–6.
Dauod Khanin tasavalta Afganistanin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin vuonna 1973, kun entinen pääministeri, kuningas Mohammad Zahir Shahin serkku, prinssi Mohammed Daoud Khan, kaappasi maassa vallan ja julisti sen tasavallaksi. Vallan kaapannut Dauoud Khan keskitti vallan itselleen. Hän toimi presidenttinä, pää-, puolustus- ja ulkoministerinä. Demokratiaa ei ylläpidetty edes kulissinaSergejeff 2011, s. 252..
Daoud Khanin tukena kaappauksessa oli maan kommunistisen puolueen (PDPA eli HDKA) Parcham-siipi ja uuden hallituksen ministereinä oli alkuun kuusi Parchamin tukijaa.Rasanayagam, Angelo: Afghanistan. A Modern History. I.B.Tauris, London, New York, 2003, s. 61 Lisäksi korkeiksi virkamiehiksi nimitettiin kommunisteja. Parchamin johtohahmo Babrak Karmal piti kuitenkin etäisyyttä uuteen hallintoon.
Uutta hallintoa tukivat armeija ja suurten kaupunkien väestö. Dauod Khanilla oli mielessään kunnianhimoinen ohjelma Afganistanin modernisoimiseksi. Ensiksi ryhdyttiin toteuttamaan maareformia. Maaomaisuuden suuruudelle asetettiin yläraja ja esimerkkiä näyttääkseen Dauod Khan luopui perintömaistaan. Reaalipoliitikkona hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa suurmaanomistajia, joten näiden menetykset korvattiin valtion varoista.Sergejeff 2011, s. 253..
Vuonna 1974 presidentti iski islamisteihin. Kesän tehoiskussa useimmat Kabulin islamistijohtajista joutuivat vankilaan. Heinäkuussa 1975 ”muslimiveljet” julistivat kaatavansa tasavallan ja perustavansa islamilaisen valtion.Ghulam Ahmad Waak, A new history of Afghanistan, University of Helsinki, Aleksanteri-instituutti, sivu 6– Islamistien joukot eivät kuitenkaan muodostaneet minkäänlaista vakavaa uhkaa hallituksen armeijalle, osittain siksi, että niiden johtajilla oli keskenään vakavia erimielisyyksiä siitä, millaista islamintulkintaa tulisi noudattaa. Kun neuvostojoukot tulivat viisi vuotta myöhemmin, heitä vastassa oli Pakistania tukikohtanaan pitävä jo taistelukokemusta hankkinut vastarintaliike.Sergejeff 2011, s. 254.
Vuonna 1975 kommunistit erotettiin hallituksesta ja samana vuonna Neuvostoliitossa vieraillut Mohammed Daoud Khan riitautui Leonid Brežnevin kanssa. Presidentti oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton ote maasta oli jo liian tiukka ja tämä vaarantaisi maan perinteisen puolueettomuuspolitiikan. Brežnev syytti Daoud Khania liukumisesta arabirahoituksen turvin länsileiriin, mikä oli lähestulkoon petturuutta.Sergejeff 2011, s. 255. Afganistanin hallitus solmi tämän jälkeen kauppasuhteita Iranin ja Intian kanssa.Kommunismin musta kirja, Kommunismi Afganistanissa, 787, Courtois, Werth, Panné, Paczkowski, Bartosek, Margolin, WSOY, Juva 2002 Daoud Khanin ajatuksena oli ottaa etäisyyttä kommunistiblokista, mutta olla myöskään sitomatta Afganistania länsileiriin.
Presidentti Daoud Khan pyrki patoamaan kommunismia erottamalla kommunisteja korkeiden virkamiesten paikoilta ja siirtämällä heitä provinsseihin vähämerkityksellisiin virkoihin. Kaupunkien marxilaistunutta keskiluokkaa hän kosiskeli omaksumalla näiden retoriikkaa ja omimalla heidän poliittista asialistaansa. Tammikuussa 1977 astui voimaan perustuslaki, joka puhui ”kansasta” ja ”riistäjistä” ja pyrki kansallistamaan pankit ja tuotantolaitokset. Tässä vaiheessa Daoudin hyökkäys kommunisteja vastaan ei ollut enää Afganistanin sisäinen asia. Neuvostoliitto painosti kommunistien eri ryhmittymiä jättämään vihamielisyytensä väliin ja liittoutumaan presidentin hallintoa vastaan.Sergejeff 2011, s. 254–255.
Vuoden 1977 lopulla maan tilanne kiristyi, kun hallitus oli tehnyt maasta yksipuoluevaltion ja kävi vasemmistolaisia ryhmiä vastaan. Kommunistit ja muut vasemmistolaiset olivat innolla tukeneet presidenttiä tämän hyökätessä monarkisteja ja islamisteja vastaan ja tiesivät mikä heitä häviön koittaessa odottaisi. PDPA yhdistyi virallisesti heinäkuussa 1977.
Saur-vallankumous
pienoiskuva|Neuvostoliiton hyökkäysreitit. 27. huhtikuuta 1978 kommunistinen PDPA aloitti vallankaappauksen Kabulissa armeijan tuella ja Daoud syöstiin vallasta ja maa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous tai -kaappaus on saanut nimensä tapahtumakuukauden paštunkielisestä nimestä eli saur-kuukaudesta (suom. härkä). Vallankumous oli lyhyt ja väkivaltainen. Presidentti perheineen ja lähimpine avustajineen surmattiin ja haudattiin joukkohautaan. Vallankumouksen johdossa oli paljolti samoja henkilöitä kuin vuonna 1973, jolloin kuningas syöstiin vallasta, kuten ilmavoimien kenraali Abd-a-Quadir Dagarwal.Sergejeff 2011, s. 256. Miten paljon Neuvostoliitto ohjaili Saur-vallankumousta on edelleen epäselvää. Kreml on todennäköisesti tiennyt kommunistien suunnitelmista, mutta ei ole ohjaillut niitä. Kommunistihallinnosta Neuvostoliitto sai lopulta enemmän harmia kuin omapäisestä Daoud Khanista.Sergejeff 2011, s. 263.
Virallisesti vallan otti Afganistanin demokraattisen tasavallan vallankumousneuvosto, joka koostui PDPA:n keskuskomiteasta sekä korkeista upseereista. Nur Mohammed Taraki julistettiin valtionpäämieheksi. Perinteisiä arvoja ei haluttu ärsyttää ja maata luvattiin hallita ”islamin periaatteiden nimeen”. Hallituksen tiedonannot annettiin ”Jumalan nimessä”. Suurimmalle osasta kansaa uuden hallinnon periaatteet tuntuivat vierailta ja he pitivät tapahtunutta eliitin välienselvittelynä.Sergejeff 2011, s. 246.
Kommunistien valta ei ollut kuitenkaan maassa varmistettu. Loppuvuodesta 1978 hylättiin valtaannousun jälkeiset varovaiset ja perinteitä kunnioittavat julkilausumat. Kaikki viittaukset islamiin lopetettiin ja tilalle otettiin kommunistinen retoriikka. Maan perinteinen trikolorilippu otettiin pois käytöstä ja tilalle otettiin neuvostotyylinen punalippu.Sergejeff 2011, s. 259. Kommunistit halusivat laajentaa kannatustaan kaupungeista maaseudulle aloittamalla lukutaitokampanjan sekä radikaalin maareformin. Heidän radikaalit, monia paikallisia perinteitä rikkovat marxilaiset reforminsa kohtasivat alusta alkaen kovaa vastustusta ja mujahidin-sissit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Myös armeijan yksiköitä liittyi kapinallisiin. Lisäksi kommunistit olivat sisäisesti jakautuneet kahteen ryhmittymään, jotka olivat Nur Muhammad Tarakin ja Hafizullah Aminin johtama Khalq () sekä Babrak Karmalin johtama Parcham ().Griffiths 1981, s. 185. Tilanteen monimutkaisuutta kuvastaa se, varsinkin Pakistan ja Saudi-Arabia olivat jo pitkin 1970-lukua kasvattaneet omaa vaikutusvaltaansa alueella tukemalla islamistisia ryhmiä, jotka olivat vastustaneet Neuvostoliittoa.
Sekasortoiseen tilaan ajautuneen maan uudessa kommunistijohdossa käytiin valtataistelua. Kesällä 1978 Tarakin ja Aminin Khalq-suuntaus syrjäytti parchamilaiset maan johdosta. Parchamin johtohahmo Karmal joutui suurlähettilääksi Prahaan. Samana syksynä parchamilaisia alettiin vangita vallankaappausyrityksestä syytettynä ja Babrak Karmal haki turvapaikkaa Neuvostoliitosta.
Amin vahvisti asemiaan 1979 aikana valtataistelussa Tarakin kustannuksella nousten pääministeriksi. Syyskuussa 1979 Taraki ja Karmal tapasivat salaa Moskovassa sopien Aminin syrjäyttämisestä ja Karmalin paluusta. Amin kuitenkin ehti ensimmäisenä syrjäyttämään Neuvostoliiton tukeman Tarakin ja tämän kannattajat.Rasanyagam, Angelo: Afghanistan - a modern history. s. 80–81. I.B. TAuris, New York 2003 Tarakin kohtalo oli menettää henkensä Aminin toimeksiannosta, kun Aminin miehet tukehduttivat hänet tyynyllä. Kansalle annetussa virallisessa tiedonannossa kerrottiin Tarakin menehtyneen ”pitkäaikaiseen, vaikeaan sairauteen”.Sergejeff 2011, s. 261. Seuraavaksi Amin teki itsestään maan presidentin. Vuoden 1979 aikana Aminin johdolla käyty taistelu mujahidin-sissejä vastaan ei ollut erityisen menestyksekäs ja sotilaallista toimintaa yritettiin tehostaa. Armeijan tehokkuus oli kuitenkin suuresti heikentynyt aikaisemmasta tasosta. Miesvahvuus oli vähentynyt 100 000 miehestä noin 30 000:een vuoden 1979 loppuun mennessä karkuruuden ja puhdistusten johdosta. Lisäksi korkeiden upseerien virkoja täytettäessä oli ajateltu enemmän poliittista oikeaoppisuutta kuin ammatillista pätevyyttä. Aminin kommunistihallinto muuttui entistä enemmän väkivaltaan nojaavaksi ja muun muassa islamisteja teloitettiin.Isby 1987, s. 6.
Omaa kansaa yritettiin rauhoittaa syyttämällä kaikista vaikeuksista syrjäytettyä Tarakia. Julkisuuteen annettiin hänen teloituttamansa 12 000 ihmisen nimet ja hallinto ryhtyi kunnostuttamaan moskeijoita. Amin yritti julkisissa esiintymisissään näyttäytyä oikeudenmukaisena hallitsija ja lopetti inhotun salaisen poliisin. Tilalle hän tosin perusti ”Työläisten tiedusteluinstituutin” jatkamaan lakkautetun poliisin työtä. Kansa ei ollut enää hämättävissä eikä yksikään kapinallisryhmä vastannut hallituksen rauhantunnusteluihin.Sergejeff 2011, s. 261–262.