pienois|pysty=1.4|Mesoamerikan kulttuurisia alueita. Mesoamerikka on historiallinen ja kulttuurinen alue, joka ulottuu Keski-Meksikon pohjoisosista Costa Rican länsirannikon pohjoisosiin. Mesoamerikkaan kuuluvat nykyvaltioista eteläinen Meksiko, Belize, Guatemala ja El Salvador sekä Hondurasin ja Nicaraguan läntiset osat ja Costa Rican luoteiskulma. Mesoamerikassa kehittyi joukko kulttuurisesti yhteneväisiä agraarisia sivilisaatioita noin vuodesta 2000 eaa. alkaen aina eurooppalaisten saapumiseen 1500-luvun alussa.
Mesoamerikka sijaitsee tropiikissa ja sisältää sekä kosteita alankoja että kuivia ylänköjä. Alamailla kehittyivät muun muassa olmeekkien ja mayojen korkeakulttuurit. Ylämailla syntyivät sapoteekkien, misteekkien ja taraskien kulttuurit. Keski-Meksikon ylätasanko oli asteekkivaltakunnan keskus. Tärkein viljelykasvi oli maissi. Mesoamerikan kaupungit tunnetaan monumentaaliarkkitehtuuristaan ja temppelipyramideistaan. Uskonto oli monijumalainen, ja siihen kuului tähtitiedettä, kalenterijärjestelmiä ja ihmisuhreja. Mayojen kirjoitusjärjestelmä oli kehittynein. Kirjallisuus käsitteli lähinnä uskontoa ja mytologiaa.
Mesoamerikassa puhutaan yli 120 alkuperäiskieltä, jotka jakautuvat noin kymmeneen kielikuntaan. Suurimpia ovat mayakielet, mixeläis-zoquelaiset kielet, otomangelaiset kielet ja uto-asteekkilaiset kielet.
Etymologia
Mesoamerikka on historiallinen ja kulttuurinen nimitys Meksikon keskiosista Costa Ricaan ulottuvalle alueelle ja sen alkuperäiskansojen esikolumbiaanisille kulttuureille. Se palautuu kreikan sanaan μέσος, ’väli-’ tai ’keski-’. Saksalainen etnologi Paul Kirchhoff esitteli termin vuoden 1943 artikkelissaan Mesoamerica, koska koki Keski-Amerikan liian yleisluontoiseksi käsitteeksi. Myöhemmin Mesoamerikan käsite on tutkimuskirjallisuudessa muuttunut ja täsmentynyt.
Mesoamerikalla on perinteisesti viitattu siirtomaavaltaa edeltäneeseen aikaan, mutta sana on vähitellen laajentunut käsittämään alueen alkuperäiskansojen historian ja kulttuurin nykypäivään saakka. Kulttuurinen jatkumo ulottuu Mesoamerikan esihistoriallisten kulttuurien muotoutumisvaiheesta 2000-luvulle. Käsite on tullut käyttöön myös muiden kuin ihmistieteiden alalla. Biologiassa käytettyjä termejä ovat esimerkiksi Mesoamerikan ekologinen käytävä ja Mesoamerikan valliriutta. Mesoamerikan talousalueella viitataan Etelä- ja Itä-Meksikosta Panamaan ulottuvaan monikansalliseen talousalueeseen.
Maantiede
Rajaus pienois|Mesoamerikan sijainti.
Mesoamerikan alueellinen rajaus perustuu arkeologisiin eikä maantieteellisiin piirteisiin. Siihen kuuluvat Meksikon ja Väli-Amerikan ne osat, joissa oli kehittyneitä sivilisaatioita esikolumbiaanisella ajalla. Kovin tarkasti aluetta ei voi määritellä, sillä mesoamerikkalaisen kulttuurin levinneisyys on historian saatossa vaihdellut, eivätkä kulttuuripiirit useinkaan seuraile vesistöjen tai pinnanmuotojen luonnollisia rajoja. Esikolumbiaaniset valtakunnat laajenivat toistensa kustannuksella ja pyrkivät järjestelmällisesti levittämään omia käytäntöjään.
Pohjoisessa Mesoamerikka rajautuu suunnilleen Tampicon ja Kalifornian niemimaan eteläkärjen tasalle. Etelä-Meksiko, Guatemala ja Belize kuuluvat Mesoamerikkaan kokonaan. Kaakossa se ulottuu Hondurasin luoteisosiin ja El Salvadorin rannikolle. Toisinaan siihen luetaan myös Nicaragua ja Costa Rican pohjoisosat. Lännessä se rajautuu Tyyneenmereen ja koillisessa Meksikonlahteen. Varsinkin pohjoisessa mesoamerikkalaisen vaikutuksen levinneisyysalue on tulkinnanvarainen.
Pinnanmuodot pienois|vasen|El Miradorin rauniot Guatemalan pohjoisella alamaalla.
Mesoamerikkaan kuuluu monenlaisia alueita alankojen kosteista metsistä tuulisiin ja kylmiin ylänköihin. Asukkaat ovat perinteisesti jakaneet sen kolmentyyppisiin alueisiin.
Kuuma maa () sijaitsee alle tuhannen metrin korkeudessa. Trooppista alamaata on enimmäkseen rannikoilla. Alamailla sataa paljon, ja niissä kasvaa trooppista metsää ja savannia. Länsirannikon tasankojen ilmasto on kuuma ja kostea. Idässä meri tuo toisinaan mukanaan kylmää ilmaa Kanadan rannikolta. Lauhkea maa () sijaitsee 1–2 kilometrin ja kylmä maa () yli kahden kilometrin korkeudessa. Ylämaiden ilmasto on alamaita kuivempi. Sadekausi on kesäkuusta lokakuuhun ja kuivakausi tammikuusta toukokuuhun. Asutus keskittyi tasaisiin vuorilaaksoihin.
Mesoamerikan vesistöt ovat liikenteen kannalta enimmäkseen vähämerkityksellisiä. Monet Meksikon joet saavat alkunsa vuoriston merenpuoleisilta rinteiltä ja virtaavat suoraan mereen, jolloin joen pituus ja valunta jäävät vähäisiksi. Kuivan kauden aikaan osa joista kuivuu tai niiden valunta vähenee huomattavasti. Muutamilla suurilla joilla on kuitenkin ollut suuri merkitys kulttuurivaihdon ja kaupan kannalta. Niitä ovat esimerkiksi Meksikon Papaloapan, Grijalva ja Usumacinta sekä Guatemalan Dulce ja Motagua. Meksikon ja Guatemalan rajajoki Usumacinta sivujokineen oli mayakulttuurin klassisella kaudella tärkeä liikenneväylä, jonka rannoilla oli kymmeniä isoja asutuskeskuksia.
Pinnanmuodostuksen osalta Mesoamerikka on perinteisesti jaettu kuuteen maantieteelliseen alueeseen: pohjois- ja eteläylängöt, Meksikonlahden ja Tyynenmeren rannikkoalangot, Pohjois-Meksikon aavikko ja Keski-Amerikan kannas. Meksikon ylänkö on Mesoamerikan maantieteellisistä muodostumista suurin. Vaihtelevaa pinnanmuodostusta selittää Mesoamerikan sijainti Pohjois-Amerikan, Tyynenmeren, Karibian, Kookossaaren ja Juan de Fucan mannerlaattojen risteyskohdassa. Kulttuurimaantieteellisiä jaotteluja on lukuisia.
Ilmasto ja ekosysteemit Mesoamerikassa on karkeasti ottaen kolmenlaisia ekosysteemejä: kuumat trooppiset alangot, viileät trooppiset ylängöt ja ei-trooppiset kuivat alueet. Mesoamerikan eläin- ja kasvilajisto on maailman monipuolisimpia. Vaihtelevien maasto- ja ilmasto-olojen vuoksi Mesoamerikassa on runsaasti pienille maantieteellisille alueille sopeutuneita endeemisiä lajeja.
Suurin osa Mesoamerikasta sijaitsee kravun kääntöpiirin eteläpuolella, eikä merkittävää talven ja kesän vaihtelua ole. Pohjoisessa Mesoamerikassa ilmasto kylmenee talvisin. Leveyspiiriä enemmän Mesoamerikan lämpötiloihin vaikuttaa pinnanmuodostus. Vuorijonot ohjaavat myös kosteaa ilmaa vaikuttaen sateisiin. Puolikuivia alueita esiintyy eri puolilla Mesoamerikkaa paikoissa, joissa vuoristot estävät kostean ilman virtaamisen alueelle. Vuorokausittaiset lämpötilaerot ovat sitä suurempia, mitä suurempi on korkeus meren pinnasta. Lunta esiintyy korkeimmilla vuorilla.
Trooppiset hirmumyrskyt ovat Mesoamerikassa yleisiä. Niitä saapuu sekä Atlantilta että Tyyneltämereltä aiheuttaen rankkasateita, tulvia ja eroosiota. Hirmumyrskyt ovat yleisimpiä sadonkorjuuaikaan syksyllä, mikä voi pahentaa niiden aiheuttamaa tuhoa.
Ilmasto on tuhansien vuosien saatossa vaihdellut. Mesoamerikan asuttamisen aikaan se oli paljon nykyistä kylmempi ja kosteampi. Pleistoseenikauden päätyttyä ilmasto lämpeni ja kuivui, mutta vaihtelu on jatkunut myös holoseenikaudella. Osa vaihtelusta heijastaa laajempia Karibianmeren alueella koettuja ilmastonmuutoksia. Lyhyemmät ilmastonmuutokset saattavat liittyä tulivuorenpurkauksiin. Metsäkato ja muu ihmisen toiminta saattaa myös selittää paikallista vaihtelua. Ilmastonmuutoksilla on ollut suuri vaikutus Mesoamerikan asutushistoriaan. Espanjalaiset saapuivat Mesoamerikkaan 1500-luvulla, minkä jälkeen ihmisen vaikutus alueen lajistoon on entisestään kiihtynyt.
Maantieteelliset alueet
Pohjois-Meksiko Mesoamerikka on etelässä kapea ja pohjoisessa leveä. Merestä kauimpana sijaitsevat alueet ovat myös kuivimpia. Pohjois-Meksikon autiomaa oli esikolumbiaanisella ajalla hyvin ankara elinympäristö. Sadanta on vähäistä ja yön ja päivän välinen lämpötilanvaihtelu voimakasta. Kuivuuteen sopeutunut kasvillisuus on harvaa ja matalaa.
Atlantin ja Tyynenmeren merivirtojen ansiosta Pohjois-Meksikon rannikolla on yleensä runsaasti sateita, mutta subtrooppinen korkeapaine voikin toisinaan aiheuttaa kuivuuskausia. Kuivinta on Meksikon luoteisrannikolla ja Meksikon ylängön pohjoisosissa. Aavikkoilmaston teoreettista rajaa (BW eli alle 200 mm sadetta vuodessa) pidetään joskus Mesoamerikan määritelmällisenä pohjoisrajana.
Meksikon ylänkö pienoiskuva|Meksikon ylänkö. Nykyisen Meksikon alueella on useita pitkiä vuorijonoja. Läntisen ja itäisen Sierra Madren vuoristot kulkevat pohjois–eteläsuunnassa Meksikon länsi- ja itärannikoilla. Niiden eteläpuolella kulkee itä–länsisuuntainen tuliperäinen vuoristo, joka ulottuu Atlantilta Tyynellemerelle. Korkeimmat vuoret ovat yli -metrisiä. Vulkaanisissa kerrostumissa esiintyy runsaasti obsidiaania, joka oli esikolumbiaanisella ajalla tärkeä luonnonvara. Pohjoisessa maasto vähitellen laskeutuu ja maaperä muuttuu tasaisemmaksi. Pohjoisylängön rikkailla malmiesiintymillä on ollut suuri merkitys siirtomaa-ajan ja itsenäisen Meksikon taloudelle.
Vuorijonojen väliin jäävää aluetta kutsutaan Keskiylängöksi. Ylätasanko sijaitsee noin metrin korkeudessa, ja siihen kuuluvat Meksikon laakso ja sen viereiset laaksot. Jokien ja järvien kirjoma maasto on muinaisten tulivuorten ja pleistoseenikaudella vallinneen kostean ilmaston muovaamaa. Joillain alueilla sataa tarpeeksi maan viljelemiseen, mutta jotkin alueet ovat siihen liian kuivia. Kuivuminen alkoi pleistoseenin päättyessä noin vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Talvi on kuiva ja kesä sateinen. Kylmintä on vuodenvaihteen tienoilla ja kuuminta loppukeväästä. Lokakuun ja maaliskuun välillä saattaa esiintyä hallaa.
Eteläinen ylänkö Läntinen ja itäinen Sierra Madre yhdistyvät Tehuantepecin kannaksella, joka on Meksikon kapein kohta. Kannaksen poikki kulkeva sola mahdollistaa liikkumisen Meksikonlahden ja Tyynenmeren rannikkojen välillä. Etelä-Meksikon vuoret tunnetaan Sierra de Chiapasina. Ylämaa jatkuu kannaksen poikki Guatemalan puolelle. Korkeimmat vuoret ovat lähes -metrisiä. Rinteillä kasvaa lauhkean ja viileän vyöhykkeen havupuita. Joillakin vuoristoalueilla sademäärät jäävät niin vähäisiksi, että seutu määritellään puoliaavikoksi.
Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset ovat Guatemalassa yleisiä. Suurimpia tulivuoria ovat Santa María, Fuego, Pacaya ja Izalco. Vuorijonon pohjoispuolella on rikkonainen ylänkö, jossa on useita altaita. Niistä merkittävimmät ovat Guatemalan, Motaguan ja Ulúan laaksot. Etelä-Meksikon vuoristo koostuu graniittisesta peruskalliosta ja eroosion paljastamasta sedimenttikivestä, eikä maanjäristyksiä juuri esiinny. Altaiden maaperä on hedelmällistä. Etelä-Meksikon laaksoista arkeologisesti huomattavin on Oaxaca.
Itärannikko (Meksikonlahti) Mesoamerikan suurin yhtenäinen alankoalue on Meksikonlahden rannikon, Jukatanin niemimaan ja Guatemalan pohjoisosat käsittävä rannikkotasanko. Pohjois-Guatemalan alanko jatkuu idässä edelleen Belizen puolelle.
Meksikonlahden rannikon maaperä on eroosion kuluttamaa alankoa, jota peittävät hedelmälliset alluviaalikerrostumat. Lahden pohjukassa Veracruzin, Tabascon ja Chiapasin osavaltioissa sateet ovat runsaita. Eteläisessä Veracruzissa alanko rajautuu Tuxlavuoriin, joka on Etelä-Meksikon tuliperäisen vuoriston itäinen haara.
Jukatanin niemimaa itäisessä Meksikossa on entistä merenpohjaa. Jokia ja järviä on hyvin vähän, ja maata peittää kalkkikivikuori. Maa on enimmäkseen tasaista alankoa. Sade- ja kuivakauden vaihtelu on korostunutta. Sadanta on vähäistä, mutta kalkkipitoisessa maaperässä on runsaasti ravinteita. Niemimaan pohjoisosaa peittää matala ja tiheä viidakko. Keskiosassa on matala vuorijono Puuc. Etelässä maasto muuttuu rikkonaiseksi yhdistyen vähitellen Chiapasin ja Guatemalan ylänköön. Jukatanin alueella on paljon luolia, ja pintavalunnan sijaan suuri osa luonnonvesistä virtaa maan alla. Kalkkikivikuoressa on paikoin aukkoja, joista pohjavesi pääsee luonnonkaivoina (mayaksi dzonot, espanjaksi cenote) pintaan.
Länsirannikko (Tyynimeri)