pienoiskuva|Angolan Moskovan-suurlähettiläs ojentaa valtuuskirjansa Venäjän presidentille. Venäjän Afrikan-suhteet käsittävät molemminpuoliset diplomaattiset, poliittiset, sotilaalliset, kauppa- ja kulttuurisuhteet.
Venäjän ja Afrikan suhteet ovat laajentuneet 2020-luvulla enemmän kuin minkään muun Afrikan mantereen ulkopuolisen toimijan. Venäjä on syventänyt suhteitaan Pohjois-Afrikassa, laajentanut niitä Keski-Afrikan tasavallassa ja Sahelissa, sekä elvyttänyt kylmän sodan aikaisia suhteitaan Etelä-Afrikassa.
Venäjän toiminnan lisääntymiseen Afrikassa on useita syitä. Länsimaisen kaupan, investointien ja rahoituslähteiden sulkeminen on pakottanut sen suuntaamaan katseensa Afrikkaan. Moskova on myös ymmärtänyt, että Kiina, Intia, Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat luoneet vahvan ja kilpailukykyisen aseman mantereella, josta Venäjä oli vaarassa syrjäytyä. Venäjän paluu Afrikkaan on sidottu siihen, että se uskoo syvästi olevansa suuri maailmanvalta, jonka on oltava läsnä kaikkialla maailmassa.
Vaikutusvallan osoittaminen Afrikassa näyttää venäläisille, että presidentti Putinin alaisuudessa Venäjä on todella suurvalta, joka se väittää olevansa. Moskovan on puututtava Afrikkaan paitsi hyödyntääkseen rikkauksiaan, myös estääkseen sitä joutumasta läntisen "navan" vaikutuksen alle Venäjän "moninapaisessa" maailmassa. Venäjän menestys suurena pelurina Lähi-idässä on sekä laajentanut sen toimintasädettä, että lisännyt sen halukkuutta hyödyntää Afrikan mahdollisuuksia.
Venäjän lähestymistapa erottuu muista mantereen ulkopuolisista toimijoista siinä, että Moskova luottaa sille tyypillisesti epäsymmetrisiin ja usein laittomiin keinoihin laajentaakseen vaikutusvaltaansa. Venäjä on lähettänyt Afrikkaan muun muassa palkkasotureita, disinformaatiota, aseita ja resursseja, sekä puuttunut vaaleihin ja tukenut vallankaappauksia.
Venäjä käyttää usein pakkokeinoja, korruptiota ja salaisia keinoja yrittääkseen vaikuttaa suvereeneihin valtioihin, mukaan lukien niiden turvallisuus- ja talouskumppanuudet.
Venäjän vaikutuksen strategia Afrikassa pyrkii edistämään hyvin erilaista maailmanjärjestystä kuin mihin sääntöihin perustuvat, demokraattiset poliittiset järjestelmät pyrkivät. Venäjän Afrikan-interventioiden tuloksilla on kauaskantoisia vaikutuksia maanosan hallinnon normeihin ja turvallisuuteen.
Historia Tsaarinaikaisen Venäjän kontakti Afrikkaan alkoi Etiopiasta. Venäjä ei osallistunut kolonialistiseen kilpailuun 1600- ja 1700-luvuilla, mutta 1800-luvun puolen välin jälkeen Venäjä keskittyi Etiopiaan brittien ja Italian tunkeutuessa Afrikan sarveen. Venäjä osallistui Yhdysvaltain ja Euroopan maiden, kuten Ruotsin mukana Berliinin konferenssiin vuonna 1884. Yhteensä 14 osallistuneesta maasta kuusi – Itävalta-Unkari, Venäjä, Tanska, Alankomaat, Ruotsi–Norja ja Yhdysvallat – eivät vaatineet muodollista omistusta Afrikassa.
Italian–Etiopian sodassa (1895–1896) Venäjä tarjosi aseita, sotilaallisia neuvonantajia ja lääkeapua Etiopiaan, mikä loi tärkeän myönteisen vaikutuksen Venäjän ja Etiopian suhteisiin. Venäjä tarjosi myös teknistä apua kultakaivostoimintaan ja geologisiin tutkimuksiin, sekä koulutusta etiopialaisille opiskelijoille.
Neuvostoliitto Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen bolševikkihallinto ei ollut aluksi kiinnostunut suhteista Etiopiaan. Tästä huolimatta Etiopiasta tuli turvapaikka monille venäläisille ammattilaisille, jotka olivat paenneet bolševikkeja ja palvelleet Etiopian hallituksen neuvonantajina.
1930-luvun alussa Neuvostoliiton diplomatia Afrikan sarvessa alkoi kantaa hedelmää kaupan alalla. Vuoden 1931 lopulla Neuvostoliiton ulkomaankauppayhtiön edustaja kävi keskusteluja Etiopian hallituksen kanssa, Ranskan Somalimaassa ja Italian Eritrean siirtomaassa.
Ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitto oli yksi ensimmäisistä valtioista, joka tuomitsi Italian aggression ja tuki Etiopiaa Kansainliitossa. Ranska tai Britannia eivät ottaneet käyttöön voimakkaita pakotteita Mussolinia vastaan. Stalin ei vastustanut Italian Etiopian fasistista liittämistä, eikä katkaissut Neuvostoliiton siteitä Italiaan. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton kaupallisista suhteista tuli olennainen osa Italian ja Etiopian kanssa.
Kylmä sota
Vuosina 1957–1964 Neuvostoliitto halusi viedä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen mallin Ghanaan, Guineaan ja Maliin laajoilla taloudellisen ja teknisen yhteistyön ohjelmilla, lainoilla ja kauppasopimuksilla edullisin ehdoin. Se oli vähemmän merkittävää kuin Egyptille, Intialle tai Etiopialle myönnetty apu, mutta Neuvostoliiton talousyhteistyö Ghanan, Guinean ja Malin kanssa vaikutti merkittävästi, koska niiden taloudet olivat pieniä ja niistä tuli riippuvaisia Neuvostoliiton tuesta.
Suhteiden solmimista leimasi 1950-luvun lopulla optimismi ja kasvava Neuvostoliiton vaikutus vasta itsenäistyneisiin Afrikan valtioihin. Kehitys kääntyi pettymykseen 1960-luvulla taloudellisen yhteistyön kustannusten noustua, sekä vuosina 1960–1961 Kongon kriisin vaikutuksista. Nikita Hruštšovin kukistuessa vuonna 1964 Neuvostoliitto oli suurelta osin vetäytynyt Länsi-Afrikasta.
Ideologinen roolimalli Neuvostoliiton virallinen ideologia syntyi 1960-luvun loppupuolella ”vastaimperialismin” lähestymistapana. Moskovan Afrikka-politiikka oli kuitenkin todellisuudessa sekoitus ideologiaa ja reaalipolitiikkaa, jota muovasi Neuvostoliiton geopoliittinen kilpailu. Neuvostoliitolla oli useimpien Afrikan johtajien kanssa yhteinen näkemys kolonialismin vastaisuudesta, ”modernisoinnista” ja kansakunnan rakentamisesta. Niitä vauhdittivat muun muassa Venäjän kiinnostus Afrikan resursseja ja markkinoita kohtaan. Esimerkiksi Nikita Hruštšov tuki itsenäisen Kongon demokraattisen tasavallan (entisen Belgian Kongon) ensimmäistä pääministeriä Patrice Lumumbaa, jonka lännen liittolaiset murhasivat, kun hänen väitettiin taipuneen ”kommunistisiin” ideologioihin.
Neuvostoliitto oli ideologinen roolimalli, liittolainen ja tukija monille itsemääräämisoikeutta ja vapautta hakeville Afrikan valtioille länsimaisia kolonialistisia valtioita vastaan. Neuvostoliitto piti yllä laajoja suhteita eri puolilla Afrikkaa kymmenien vuosien ajan. Se tuki kansallisia vapautusliikkeitä Angolassa, Mosambikissa tai Guinea-Bissaussa, osallistui Ogadenin tai Kongon konflikteihin ja piti läheisiä suhteita Etiopian vasemmistohallintoon.
Osana ideologista vastakkainasettelua lännen kanssa Neuvostoliitto tuki Afrikan siirtomaavallan jälkeisiä itsenäisyysliikkeitä ja pyrki hyödyntämään siirtomaiden perintöä vähentääkseen lännen vaikutusvaltaa mantereella ja sen ulkopuolella. Neuvostoliitto tuki laajamittaisia sotilaallisia, kulttuurisia ja koulutuksellisia vaihto-ohjelmia kaikkialla Afrikassa, joka loi suhteita poliittiseen, taloudelliseen ja akateemiseen eliittiin.
Neuvostoliiton taloudelliseen apuun kuului avustusta infrastruktuuriin, maatalouden kehittämiseen, turvallisuusyhteistyöhön ja terveysalan yhteistyöhön. Turvallisuusapu Afrikan armeijoille, kuten aseet ja varusteet, koulutus ja neuvonantajat, sekä tiedustelusuhteiden kehittäminen loi pitkäaikaisen perinnön Neuvostoliiton laitteistosta ja toimintakulttuurista kaikkialla Afrikassa. Neuvostoliitto solutti turvallisuushenkilöstöä ja neuvonantajia useiden maiden sotilas-, tiedustelu- ja poliittisiin rakenteisiin. Jotkut näistä siteistä ovat kestäneet kylmän sodan yli. Nykyään Venäjä pyrkii elvyttämään näiden suhteiden perintöä ja rakentamaan niiden pohjalle saadakseen jalansijaa Afrikassa.
Venäjän federaatio pienoiskuva|Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov Africa Partnership Forumissa vuonna 2006. Neuvostoliiton romahtaessa suhteet Afrikkaan pysähtyivät nopeasti, koska niiden kustannukset olivat liian korkeita Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle. Yli kahden vuosikymmenen ajan Venäjän toiminta Afrikassa oli vähäistä, lukuun ottamatta satunnaisesti esiintyneitä Viktor Butin kaltaisia asekauppiaita ja globaalisti ajattelevia liikemiehiä, kuten Oleg Deripaska ja Viktor Vekselberg.
Talouden ja sisäpolitiikan vakiintuessa Venäjä alkoi saada takaisin jalansijaa Afrikassa. Aluksi toiminta keskittyi pääasiassa Etelä-Afrikkaan ja Afrikan unioniin, joiden kanssa Venäjä toivoi voivansa toimia kumppanina ja tukemaan sen näkemystä moninapaisesta maailmasta.
Venäjä laajensi toimintaansa vahvistamalla osallistumista Afrikan rauhanturvaoperaatioihin ja osallistumalla kansainväliseen Somalian rannikon piratismin vastaiseen työryhmään.
Sen jälkeen Venäjän lisääntynyt vaikutusvalta ja läsnäolo Afrikassa kasvoi. Venäjä luottaa kaikkiin käyttämiinsä työkaluihin, kuten poliittiseen ja sotilasturvallisuuteen, taloudellisiin, diplomaattisiin keinoihin ja tiedottamiseen. On pyritty rakentamaan uudelleen vanhoja siteitä ja kehittämään uusia.
Uudelleenvoimistuminen vuodesta 2014 Venäjän alkoi suuntautua merkittävästi Afrikkaan vuodesta 2014 lähtien. Moskovan strategia keskittyi yhdistelemään asemyyntiä, poliittista tukea, erityisesti autoritaarisille hallinnoille ja turvallisuusyhteistyötä vastineeksi kaivosoikeuksista, markkinoista ja diplomaattista tukea ulkopolitiikkaansa. Venäjästä tuli Afrikan suurin asetoimittaja.
Venäjä on yrittänyt vaikuttaa yhä enemmän hauraiden valtioiden vaaleihin vahvistaen autoritaarisuutta ja vahvoja miehiä vastineeksi etuoikeutetusta pääsystä maiden luonnonvaroihin. Moskova on tarjonnut apua maille, jotka joutuvat poliittiseen ja taloudelliseen eristyneisyyteen. Venäjän hyväksi ovat vaikuttaneet länsimaiden pakotteet ja jopa yksityiset sotilasurakoitsijat, kuten Wagner-ryhmä. Venäjä ja Kiina, joilla oli epäsymmetriset kilpailijat Afrikassa 1960-luvulta 1980-luvulle, ovat haastaneet menestyksekkäästi niitä lännen normeja, jotka tukevat valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista. Viimeisin esimerkki tästä oli ranskalaisten joukkojen korvaaminen venäläisillä islamilaisen terrorismin torjumiseksi Malissa. Mosambikissa venäläiset palkkasoturit ovat vuodesta 2019 lähtien toimittaneet sotureita ja sotakalustoa auttamaan hallitusta taistelemaan terroristiryhmiin ISIS- ja Al- sidoksissa olevia jihadisteja vastaan.
Venäjä yrittää usein hyödyntää Euroopan ja Yhdysvaltojen harha-askelia mantereella, sekä Afrikassa kasvanutta varovaisuutta Kiinan ylimitoitettua taloudellista vaikutusvaltaa ja tavoitteita kohtaan.
Venäjän suurimmat onnistumiset Afrikassa on saatu aikaan käymällä kauppaa palveluista kansainvälistä korruptiota tai ihmisoikeusloukkauksia harjoittavien hallitusten kanssa. Esimerkiksi Zimbabwessa Robert Mugaben presidenttikauden loppuaikana Venäjä suojeli Hararea YK:n turvallisuusneuvoston pakotteilta ja jatkoi poliittisia, taloudellisia ja turvallisuussuhteita kansainvälisestä kritiikistä huolimatta.
pienoiskuva|vasen|Keski-Afrikan tasavallan ja Venäjän presidentit tapasivat 23. toukokuuta 2018. Toinen tapa menestyä on ollut yhteistoimintaa edistävien turvallisuussuhteiden käyttö. Turvallisuuspalveluita käyttävien kohdemaiden ylin johto auttaa avaamaan erityisen pääsyn luonnonvarojen etsintään. Tämä lähestymistapa on ollut Keski-Afrikan tasavallassa ja Sudanissa.
Moskova luotti neuvostoaikana vahvasti läheisiin turvallisuus- ja tiedustelusuhteisiin Afrikan itsenäisyys- tai vastarintaliikkeiden johtajien kanssa. Kaksi Etelä-Afrikan apartheidin jälkeistä presidenttiä, Thabo Mbeki ja Jacob Zuma, saivat sotilaskoulutuksen Neuvostoliitossa. Zuman säännölliset tapaamiset Putinin kanssa viittasivat siihen, että Moskova yritti elvyttää innokkaasti kylmän sodan aikaisia suhteita, ja että Etelä-Afrikan johtaja oli vastaanottavainen kumppani. Neuvostoliitto tuki Etelä-Afrikan vapautusliikettä ANC:tä voimakkaasti taistelussa rotusortohallintoa vastaan. 2020-luvun alussa ANC hallitsi maata edelleen yksinkertaisella enemmistöllä ja Vladimir Putinin Venäjä nauttii Neuvostoliiton hyvästä maineesta maahan.
Talousyhteistyö