Suomen Kommunistisen Puolueen talous käsittelee SKP:n taloudellista toimintaa Suomessa ja Neuvostoliitossa vuosina 1918–1992. Puolue rahoitti toimintaansa muun muassa monenlaisella yritystoiminnalla, keräyksillä ja jäsenmaksuilla. Keskeisen osan tuloista muodosti Neuvostoliitolta tullut avustus. Vuoteen 1944 asti kaikki puolueen toiminta Suomessa oli laitonta, mutta myös julkinen puolue harjoitti harmaata taloutta aina 1980-luvulle asti.
Puoluetaloudesta vastasi taloudenhoitaja. Tehtävässä toimivat Antti Aaltonen (1944–1966)Leppänen 1999, s. 168–169., Olavi Kortealho (1966–1985), Jorma Sorvari (1985–1988) ja Ossi Viljakainen (1988–199x). Myös pääsihteereillä ja liikelaitosten johtajilla oli keskeinen rooli talousasioissa. Puolueen tilintarkastukset laati talouden tarkastustoimikunta.
Kommunistien talousasioista vastanneita keskusjärjestöjä olivat Demokraattisten Kustantajain Liitto, Kansantalojen Liitto ja Kulttuurityön Keskus. Säästöjä ja lainoja koordinoivat Kansan Keskus-Kassa, SKDL:n Yhteisrahasto ja SKDL:n Rakennusrahasto. Puolueen hallinnoimista säätiöistä taloudenhoitoon liittyivät etenkin SKP:n tukisäätiö, Työväenjärjestöjen Eläkesäätiö, Työväenjärjestöjen Tukisäätiö ja Yrjö Sirolan Säätiö. Puolueen tärkeimpiä yrityksiä olivat Fexima, Kansankulttuuri, Variant ja Yhteistyö.
Historia Alkuvuodet
SKP oli perustettaessa varsin varakas puolue, sillä järjestö sai käyttöönsä Venäjälle paenneiden työväenliikkeen johtajien mukaansa ottamat järjestöjen rahat. Suomen sosialidemokraattien ulkomainen järjestö päätti luovuttaa omaisuutensa SKP:lle 4. syyskuuta 1918.Saarela 2001, s. 208. SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja työpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret menot ja säästöt hupenivat nopeasti. Yritystoiminta osoittautui tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin varsin pian neuvostovaltiolle. NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta vuodesta 1920 alkaen ja SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta.Saarela 2001, s. 209–210.
Kominternin aika 1919–1943
Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Vuonna 1922 tukea tuli 4 miljoonaa, mutta seuraavina vuosina summat pienenivät ja SKP karsi toimintojaan. 1920-luvun loppupuolella avustus oli keskimäärin 2,5 miljoonaa vuodessa. Lisäavustuksia annettiin esimerkiksi vaalityöhön. Rahoista valtaosa käytettiin 1920-luvun alussa Neuvostoliitossa, mutta vuosikymmenen puolivälistä alkaen suurin osa tuli Suomeen. Suomessa varat käytettiin pääasiassa työntekijöiden palkkoihin ja elinkustannuksiin. Myös lehdistöä, ammattiyhdistysliikettä ja vangittujen omaisia tuettiin. Tuki saapui maahan skandinaavisten kuriirien välityksellä ja Neuvostoliiton lähetystön kautta dollareina, kruunuina tai puntina sekä joskus ruplina. Myös jalokiviä käytettiin. Neuvostoliiton lisäksi liike sai tukea amerikansuomalaiselta työväenliikkeeltä.Saarela 2001, s. 209, 211–212, 214–218.
SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino. Vuonna 1923 puolue väärensi ja levitti keskuskomitean luvalla tuhannen markan seteleitä.Saarela 2001, s. 206-207, 218 Puolue sai lisäksi vähäisiä tuloja kirjamyynnistä ja jäsenmaksuista.
Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.Paastela 2003, s. 162–163, 205–206, 220, 301. Perustettiin SKP:n tukiryhmät, jotka keräsivät varoja Neuvostoliiton punapakolaisilta.Rentola 2001, s. 220. 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25 000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman toimiston kautta. Yhteys katkesi vuonna 1937, mikä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.Rentola 1994, s. 86–87, 95.Rentola 2001, s. 221–222.
1940- ja 1950-luvut
Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin avustuksista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat Yrjö Sirolan Säätiölle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille.Leppänen 1994, s. 138. Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, arpajaisiin, myyjäisiin, lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti talkootyötä.Leppänen 1994, s. 176–177.
1940-luvun lopussa kansandemokraattisen liikkeen taloudenhoitoa keskitettiin. Muodostettiin postisiirtotili- ja säästötoimintaa hoitanut Kansan Keskus-Kassa sekä SKDL:n Yhteisrahasto. Keskus-Kassaan talletettiin kansandemokraattisten yhdistysten säästöt, joilla lainoitettiin liikkeen järjestöjen hankkeita. Yhteisrahastoon koottiin varoja jäsenille suunnatuista avustuskeräyksistä vaali- ja muita kampanjoita varten. Kiinteistöasioista vastaamaan perustettiin Kansantalojen Liitto. Toimitalojen ja kirjapainojen rakentamista koordinoitiin SKDL:n Rakennusrahaston kautta. Piirien kirjanpito keskitettiin Helsinkiin. Lehdistön taloutta ohjaamaan muodostettiin Demokraattisten Kustantajain Liitto.SKP:n 9. edustajakokouksen pöytäkirjan liite: SKP:n vuosien 1948, -49 ja -50 tilinpäätökset ja taloudenhoitoa käsittelevä kertomus VIII ja IX puoluekokouksien väliseltä ajalta 1951 Liikkeen omistamien yhtiöiden taloudenhoitajat kehittivät yhteistyötään taloudenhoitajien kerhossa. SKP:n talousosasto järjesti kursseja paikallistoimijoille.
1940- ja 1950-luvun vaihteessa SKP:n taseen merkittävimmät tuloerät olivat jäsenmaksut ja arpajaiset. Vuonna 1950 SKP:llä oli taseen mukaan tuloja noin 15 miljoonaa markkaa, ja puolue teki tappiota 3,7 miljoonaa. Tappioita kertyi muun muassa Työkansan Sanomista ja Kommunisti-lehdestä.
SKP:n vuoden 1954 sääntömuutoksessa muodostettiin tarkastuskomitea, jonka tehtävänä oli valvoa puolueen hallintoa, tilejä, varallisuutta ja puoluetoimiston juoksevia asioita. Puolueen omistamien yhtiöiden valvonnan tarkastuskomitea suoritti hallintoelimiin kuuluneiden puoluejäsenten ja tilintarkastajien avustuksella. Tarkastuskomitean ensimmäinen puheenjohtaja oli Kansankulttuurin toimitusjohtaja Toivo Torvi.SKP:n 11. edustajakokouksen pöytäkirjan liite: SKP:n tarkastuskomitean kertomus toiminnastaan X edustajakokouksen jälkeen 3.5.1957 Vuoden 1957 sääntömuutoksessa tarkastuskomitean aiemmat tehtävät siirrettiin talouden tarkastustoimikunnalle ja (puoluerikkeitä valvonut) kontrollikomitea nimettiin tarkastuskomiteaksi. Tarkastustoimikunnan asemaan ei jatkossa tehty muutoksia ja se vastasi puolueen tilintarkastuksista konkurssiin asti.
Neuvostoliiton avustukset 1944 jälkeen
SKP sai jälleen 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Neuvostoliitosta. Suoran rahallisen tuen ohella varoja kanavoitiin puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura. Neuvostoliitto lahjoitti tai myi kommunisteille Suomessa ollutta omaisuuttaan. NKP:n ja SKP:n kontrolloiman idänkaupan voittoja ohjattiin säännöllisesti puoluetyöhön. Hyviä tuottoja tarjosi varsinkin säännösteltyjen tuotteiden kuten tupakan ja kahvin välitys. Toiminta oli osin laitonta ja sisälsi muun muassa veronkiertoa. Keskeinen toimija kuvioissa oli vientiyritys Seximo, joka SKP:n hallintaan siirryttyään nimettiin Feximaksi.Rentola 2001, s. 224–225. Suojelupoliisi sai tietoonsa osan hämäristä liiketoimista mutta ulkopoliittisista syistä johtuen niitä ei pyritty aktiivisesti estämään.Rentola 2001, s. 227–228. SKP:ssä ulkomainen rahoitus oli tabu ja sen yksityiskohdista tiesi vain puolueen ydinjohto.Rentola 1997, s. 176–179. Neuvostoliiton ohella SKP:tä tukivat pienimuotoisemmin myös muut Euroopan sosialistiset maat. Puolue sai veljespuolueilta muun muassa matkoja ja opiskelupaikkoja. DDR:llä oli keskeinen rooli kommunistien lehtiyhtiöiden konehankinnoissa.Rentola 2001, s. 225, 232–233.
SKP sai vuosina 1946–1948 suoraa rahallista tukea NKP:ltä yhteensä 55 miljoonaa markkaa. Vuodesta 1950 alkaen keskeinen rahoitusväline oli Kominformin yhteyteen perustettu Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi. Varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta ja päätökset teki NKP:n kansainvälinen osasto. SKP:n saama osuus rahaston kokonaistuesta oli väestömäärään suhteutettuna suurempaa kuin millään muulla puolueella ja rahamäärällisesti kolmanneksi suurinta IKP:n ja RKP:n jälkeen.Rentola 2001, s. 226. Rahasto lahjoitti SKP:lle vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Avustus kattoi tuolloin puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia.Thing 2001, s. 291–292. Vuonna 1970 sai rahastolta yhteensä noin 3,8 miljoonaa markkaa. NKP käytti rahaa painostuskeinona pitääkseen puolueen koossa ja SKP:n helmikuussa pidetty ylimääräinen edustajakokous varmisti puolueen eheyden lisäksi neuvostotuen. Tuki mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.Rentola 2005, s. 88.Rentola 2001, s. 231. SKP sai rahastosta 1970-luvun alussa noin miljoona dollaria vuodessa. Vuosina 1978–1983 tuki oli 4,3–6,6 miljoonaa markkaa vuodessa.
Pääsihteeri Ville Pessi lunasti avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun edustajilta henkilökohtaisestiRentola 2009, s. 79–80. 1940-luvulta 1980-luvun alkuun asti.Rentola 2001, s. 224, 227–228, 233–235. Puolueella oli tilikirjojen ulkopuolella pidetty niin sanottu B-kassa, jonka kautta maksettiin muun muassa piirijärjestöjen tappioita.Leppänen 1999, s. 168–169, 399. Toisaalta pimeää rahaa päätyi virallisiin taseisiin, kun varoja kierrätettiin ja pestiin piirien kautta esimerkiksi arpajaisvoittojen palautuksina. Pessin alaisuudessa rahoista vastasivat Olavi Kortealho, Erkki Kivimäki ja Armas Vinberg. Tuki käytettiin pääasiassa puoluetoimintaan ja lehdistön ylläpitoon.Rentola 2001, s. 228–229. 1980-luvun alussa rahoja alkoi välittää Pessin ohella Taisto Sinisalo. Pessi kuoli marraskuussa 1983 ja vuodesta 1984 alkaen Sinisalo oli rahastotuen ainoa vastaanottaja. Tuki kulkeutui jatkossa vain puolueesta erotetun vähemmistön käyttöön.Rentola 2001, s. 233–235, 289.
Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki taloudellisesti yksinomaan vähemmistöä. Puoluetaloudelle keskeinen Yhteistyö Osakeyhtiö menetti Neuvostoliitosta tulleet painotilaukset ja joutui taloudellisiin vaikeuksiin.”Kun vois joskus elää niin, että kirjoittaa lehteen” Päätoimittaja Erkki Kauppilan haastattelu. Teoksessa , s. 38.
1980-luku ja konkurssi
1980-luvun alussa SKP myi Koiton talon, josta kertyi kassaan lopulta 140 miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat taloudellisen itsenäisyyden. Riippuvuus Neuvostoliitosta väheni ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta.
SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja SKP:n tukisäätiö. SKP:n varoja sijoitettiin monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin. SKP:n sijoitusyhtiöitä olivat 1985 perustettu Corona-Invest ja 1987 muodostettu Sijoituslinkki. Toimintaa johti SKP:n taloudenhoitajaksi vuonna 1985 valittu Jorma Sorvari. Sijoitukset paljastuivat epäonnistuneiksi vuonna 1988, jolloin Sorvari erotettiin ja poliittinen toimikunta erosi.