pienoiskuva|Nuori suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš, Franz Krüger
Konstantin Nikolajevitš Romanov (); (9. syyskuuta (J: 21. syyskuuta) 1827 Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta – 13. tammikuuta (J: 25. tammikuuta) 1892 Pavlovskin palatsi, Pauluskoi) oli venäläinen amiraali ja Romanov-suvun suuriruhtinas.
Konstantin Nikolajevitš oli Puolan varakuningas vuosina 1862–1863.Konstantin Nikolajevits. Teoksessa: Venäjän biografinen sanakirja 25 osassa. Pietari-Moskova, 1896-1918. [ru] Hänen tyttärestään Olga Konstantinovnasta tuli Kreikan kuningar Olga.
Suku ja koulutus Hän oli keisari Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan toiseksi vanhin poika ja keisari Aleksanteri II:n veli. Hänellä oli yhdeksän sisarusta. Perhepiirissä häntä kutsuttiin nimellä "Kostja".
Konstantinin syntymän jälkeen hänen isänsä suuriruhtinas Nikolai Pavlovitš päätti, että toiseksi vanhimman pojan pitäisi tehdä ura merisotilaana ja uskoi päävastuun hänen koulutuksensa alle nelivuotiaasta lähtien amiraali Fjodor Petrovitš Litkalle. Todellinen koulutus alkoi 7-vuotiaana ja kesti 16 vuotta. Hän sai merimiestaitojen lisäksi opetusta 4–5 tuntia päivässä historiassa, ranskassa, englannissa, saksassa, tilastotieteessä, oikeustieteessä, fysiikassa, matematiikassa ja sotatieteessä sekä kalligrafiassa, piirtämisessä ja musiikissa. Oppituntien välissä pidettiin ruokataukoja, ulkoilua tai muita fyysisiä harjoitteita kuten miekkailua ja kivääriammuntaa. Hän edistyi opinnoissaan hyvin ja suoritti loppututkintonsa 17-vuotiaana loistavin arvosanoin, isänsä suureksi iloksi. Hänen vanhemman veljensä kruununperijä Aleksandrin opettajalla, runoilija Vasili Žukovskilla oli myös suuri vaikutus Konstantiniin.
Vuonna 1835 hän seurasi vanhempiaan ulkomaanmatkalle Saksaan. Vuonna 1834 hän teki 8-vuotiaana ensimmäisen purjehduksensa merikadettina sota-alus Herkuleksella. Vuosina 1843 ja 1844 Konstantin Nikolajevitš oli meriluuntanttina harjoittelemassa yhdessä nuorempien veljiensä Nikolain ja Mihailin kanssa pienellä purjealuksella, lokertti Oranienbaumilla ja he purjehtivat Suomenlahdella. Vuonna 1844 hänet nimitettiin priki Odysseuksen komentajaksi. Vuosina 1844–1845 hän teki purjehduksen Ingermanland-aluksella Arkangelin ja Kronstadtin välillä sekä sota-alus Konstantinopolilla Ranskaan, Englantiin ja Espanjaan.
Vuonna 1846 hänet ylennettiin ensimmäisen luokan kapteeniksi ja nimitettiin fregatti Palladan komentajaksi. Vuonna 1848 hänet kirjattiin Hänen Majesteettinsa seurue (ven. Свита Его Императорского Величества) -nimiseen korkea-arvoisten upseerien erikoisosastoon, joilla oli erikoisoikeus päästä suoraan keisarin luokse ja raportoida henkilökohtaisesti suoraan hänelle.
Nuoruus ja kihlautuminen Nikolai I huomasi Altenburgin prinsessa Alexandran vuonna 1846 tämän ollessa vasta 16-vuotias ja lähetti Konstantin Nikolajevitšin vierailulle Altenburgiin jo saman vuoden syksyllä tämän sisaren Olga Nikolajevnan häihin, kun tämä avioitui Württembergin kuninkaan Kaarle I:n kanssa. Konstantin viipyi muutaman päivän Alexandran isän linnassa. Konstantin rakastui korviaan myöten prinsessaan, joka oli hänen pikkuserkkunsa.
pienoiskuva|353x353px|Puoliso suuriruhtinatar Aleksandra Iosifovna Romanova, 1860-luku
Hänen vierailunsa oli järjestänyt Alexandran täti, suuriruhtinatar Jelena Pavlovna, joka oli syntyjään Württembergin prinsessa Charlotte. Jelenan ja Alexandran äidit olivat molemmat Württembergin herttua Fredrik II Eugenen jälkeläisiä. Jelena oli naimisissa suuriruhtinas Mihail Pavlovitšin, keisari Nikolai I:n nuoremman veljen kanssa. Jelena Pavlovna oli Konstantinin täti avioliiton kautta ja Aleksandran täti sukunsa perusteella. Jelena vaikutti voimakkaasti Konstantiniin, joka ihaili hänen älyään ja edistyksellisiä näkemyksiään. Hänellä oli kirjallisia kiinnostuksen kohteita, hän oli musikaalinen, ja perusti Pietarin konservatorion. Nuori Konstantin vietti usein aikaa Jelenan kotona ja salongissa Pietarissa.
Konstantin oli älyllinen ja liberaali, kun taas Alexandra oli konservatiivinen ja melko vilkasluonteinen. Vaikka heidän luonteensa olivat erilaiset, he olivat molemmat kiinnostuneita musiikista ja pitivät pianon soittamisesta nelikätisesti. Konstantinia kiehtoi Alexandran nuorekas kauneus: tämä oli pitkä, hoikka ja viehättävä. Alexandra oli vain 16-vuotias ja Konstantin 19-vuotias. He olivat kihloissa, mutta heidän piti odottaa vielä kaksi vuotta ennen kuin he vihdoin menivät naimisiin.
pienoiskuva|Suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš Romanov n. 1860-luku
Elämä ja toiminta Suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš tuki liberaaleja (joita joskus kutsutaan ”valistuneiksi”) byrokraatteja veljensä Aleksanteri II:n suurten uudistusten aikana. Hän toimi vuodesta 1854 lähtien vastaperustetun Venäjän keisarillisen maantieteellisen seuran järjestyksessä toisena puheenjohtajana. Maantieteellinen seura oli sisäministeriön alainen, jossa oli huomattava määrä liberaaleja byrokraatteja, kuten Nikolai Miljutin. Suuriruhtinas oli liberaalien byrokraattien ryhmän ”konstantinoviittien” johtaja.Zaiontskovski, P. A.: The abolition of serfdom in Russia. Moskova, 1968. S. 78. [ru]
pienoiskuva|Suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš Romanov n. 1875
Sen lisäksi, että Konstantin Nikolajevitš tuki ja osallistui vuoden 1861 maaorjien vapauttamiseen, hän aloitti uudistuksia Venäjän keisarillisessa laivastossa vuodesta 1854 alkaen. Konstantinin veljen, Aleksanteri II:n sanotaan lausuneen: ”Antakaa puolalaisille oma hovinsa ja juonittelunsa.” Vaikka suuriruhtinas yritti osoittaa liberaalia asennetta puolalaisia kohtaan, hänen ponnistelunsa tulivat liian myöhään ja hänet muistettiin tammikuun kansannousun puhkeamisesta vuonna 1863.
Hän osallistui Unkarin vallankumouksen kukistamiseen vuonna 1849 ja Krimin sodassa vuonna 1853 Kronstadtin puolustukseen antamalla vara-amiraalina omat rahansa (200 000 ruplaa) insinööri ja metalliteollisuusyrittäjä Nikolai Putilovin projektille 75 höyryn voimalla purjehtivan tykkiveneen valmistamiseen vuosina 1854–1855.
Hän edisti Nikolai Gogolin loppuunmyytyjen teosten uusintapainoksia lähettämällä vuonna 1851 kirjeen kreivi Orloville, jossa hän toivoi että sensuuriviranomaiset olisivat julkaisemiselle myötämielisiä ja että jokaisen venäläinen kirjaston omistaa niitä, vaikka hän ei itsekään omistanut kaikkia Gogolin teoksia. Hän oli myös erittäin kiinnostunut tieteen viimeisimmistä uutisista kuten Nestorin kronikan uusista tutkimuksista ja oleskellessaan talvella 1851–1852 aviopuolisonsa Aleksandra Iosifovan terveyden vuoksi Venetsiassa, hän halusi että hänelle lähetetään Mihail Pogodinin toimittaman Moskovitjan (ven. Москвитянин) kirjallisuuslehden koko syksyn numerot ja teki siihen vuoden mittaisen jatkotilauksenkin.
Vuonna 1855 hänet ylennettiin amiraaliksi, ja hän toimi laivaston ja merenkulkuosaston johtaja ministerin arvonimellä. Vuodesta 1860 hän toimi Amiraliteettineuvoston puheenjohtajana. Hänen hallintokautensa ensimmäistä jaksoa leimasivat useat tärkeät uudistukset: aseistamattomien rannikkopartioiden määrää vähennettiin, meriministeriöstä erotetettin laivanrakennus, tykistö ja linnoittaminen satamien vastuulle, toimistotyötä yksinkertaistettiin, otettiin käyttöön eläkekassat ja eläkejärjestelmä. Siirtymäasteena merivoimien joukkojen ja upseeriston välille perustettiin 'keskilaivamiehen' (mitsipman, merikadetti) arvo. Upseerikoulutusta varten perustettiin merikadettijoukkojen tilalle laivaston akateeminen kurssi sekä erikoismiina- ja tykistöluokat. Asepalvelusaikaa lyhennettiin 25 vuodesta 10 vuoteen, koulutusmenetelmänä käytetty ruumiillinen kuritus poistettiin kokonaan, uusi upseerin virkapuku otettiin käyttöön ja upseereiden elinolosuhteita kasarmeissa parannettiin merkittävästi. Uudistusten aikana käsitellyistä asioista keskusteltiin avoimesti 'Laivaston kokoelma' (ven. Морской сборник) -lehden sivuilla, ja siinä julkaistiin myös meriministeriön eri osastojen raportteja.
Liberaaleja arvoja noudattavana hänet valittiin vuonna 1857 talonpoikien vapauttamiskomitean puheenjohtajaksi. Komitea laati manifestin talonpoikien vapauttamisesta maaorjuudesta. Hänellä oli myös tärkeä rooli muissa veljensä Aleksanteri II:n suurissa uudistuksissa – oikeuslaitoksen uudistamisessa ja ruumiillisen rangaistuksen poistamisessa armeijassa.
Vuonna 1862, sen jälkeen kun hallitseva kuningas Otto I von Wittelsbach syrjäytettiin Kreikan kansannousussa, kreikkalaiset järjestivät vuoden lopussa kansanäänestyksen valitakseen uuden hallitsijan. Kuka tahansa Kreikan kansalainen saattoi ehdottaa omaa ehdokastaan tai hallitusmuotoa. Tulokset julkistettiin helmikuussa 1863. Konstantin Nikolajevitš sijoittui äänestyksessä kuudenneksi alle 0,5 prosentilla äänistä. Venäjän, Ison-Britannian ja Ranskan kuningashuoneiden edustajat eivät Lontoon vuoden 1832 konferenssin mukaan voineet kuitenkaan nousta Kreikan valtaistuimelle.In 1862, a Danish prince with only 0.00002 % of the vote was elected King. Arkistoitu alkuperäisestä 14.2.2015. (en)
Hän toimi Kongressi-Puolan varakuninkaana kesäkuusta 1862 lokakuuhun 1863. Hänen kuvernöörikautensa loppui Puolan kansannousun aattona. Yhdessä varamiehensä markiisi Aleksandr Velepolskin kanssa hän yritti harjoittaa sovittelevaa politiikkaa ja toteuttaa liberaaleja uudistuksia. Heti seuraavana päivänä, kun Konstantin Nikolajevitš saapui Varsovaan, hänet yritettiin murhata. Räätälinkisälli Ludovik Jarošinsky ampui häntä lähietäisyydeltä pistoolilla 21. kesäkuuta (J: 4. heinäkuuta) 1862, varakuninkaan lähtiessä illalla teatterista, mutta tämä haavoittui vain lievästi. Konstantin Nikolajevitš asui Varsovassa puolisonsa Aleksandra Iosifovnan kanssa, ja heidän viimeinen yhteinen lapsensa Vjatšeslav syntyi siellä kesäkuussa 1863. Tämän jälkeen he matkustivat Krimin kautta puoleksi vuodeksi Wieniin, Badeniin, Darmstadtiin ja Aleksandran sukulaisten luokse Altenburgiin.
Puolan kapina heikensi Konstantin Nikolajevitšin vaikutusta keisariin ja aiheutti paljon kysymyksiä hänen sovittelunsa viisaudesta separatisteja kohtaan. Lakitieteen opiskelija Dmitri Karakozov ampui keisaria huhtikuussa 1866, mikä johti hänen suojelijansa eroon hallituksesta. Vuonna 1865 Konstantin Nikolajevitš nimitettiin valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Hän toimi virassa keisari-veljensä salamurhaan saakka vuoteen 1881 saakka. Konstantin Nikolajevitšin aloitteesta Venäjän keisarikunnan amerikkalainen osa eli Alaska myytiin Yhdysvalloille vuonna 1867. Hänen todellinen vaikutusvaltansa maan sisäisiin asioihin vuoden 1868 jälkeen oli merkityksetön.Golovnin, A. V. : Notes for the Few. Nestor-History, Pietari 2004. S. 437.
Vuonna 1873 hänet valittiin Keisarillisen musiikkiseuran puheenjohtaksi ja hän teki ehdotuksen siitä, että konservatoriot varaavat 1 000 ruplaa vuodessa köyhien oppilaittensa kouluruokailuuun ja avustuksiin.
Konstantin Nikolajevitš häpesi likinäköisyyttään ja hänet tunnettiin töykeänä ihmisenä. Saatuaan jostain syystä häneltä lahjaksi silmälasit, runoilija Fjodor I. Tjuttšev piti tätä virheellisesti vihjeenä, ettei hän ollut huomannut Konstantin Nikolajevitšia juhlissa, ja hyökkäsi suuriruhtinasta vastaan pilkkarunolla "On monia pieniä, nimettömiä tähtikuvioita vuoristojen korkeuksissa ... "Tjuttšev, F. I. : Kootut teokset ja kirjeet. Osa 2. Moskova, 2003. Ss. 450-451. [ru]
Avioliitto ja perhe Lokakuussa 1847 Konstantinin 18-vuotias morsian Altenburgin prinsessa Alexandra saapui Venäjälle. Hän kääntyi ortodoksiseen uskoon ja otti nimen Aleksandra Iosifovna. Häät pidettiin 11. syyskuuta [J: 30. elokuuta] 1848 Talvipalatsissa. He asuivat Pavlovskin palatsissa, Konstantinin palatsissa Strelnassa ja Marmoripalatsissa.
pienoiskuva|Suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš (oik.), keskellä suuriruhtinatar Aleksandra Iosifovna ja heidän lapsensa vuonna 1863
Aleksandralle ja Konstantinille syntyi kuusi lasta. Heidän sukuhaaraansa kutsuttiin Kontantinovitšeiksi.