Versailles’n rauhansopimus (, ) solmittiin ympärysvaltojen ja Saksan välillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen 28. kesäkuuta 1919, ja siinä Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi ja maksamaan huomattavat sotakorvaukset. Sopimus koostui 440 artiklasta viidessätoista osassa.

Neuvottelut rauhanehdoista Ensimmäinen maailmansota päättyi Saksan antautumista merkinneeseen Compiègnen aselepoon marraskuussa 1918. Sen jälkeen alkoivat neuvottelut rauhanehdoista. Versailles’n rauhan ehdoista neuvoteltiin kuusikuukautisessa Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919. Samassa rauhankonferenssissa neuvoteltiin erilliset rauhansopimukset eli niin sanotut Pariisin esikaupunkirauhat myös Itävallan, Bulgarian, Unkarin ja Osmanien valtakunnan kanssa.

Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson esitti jo 8. tammikuuta 1918 neljäntoista kohdan ohjelman, jossa sotaan johtaneita syitä pyrittiin ratkaisemaan, eikä ohjelmassa ollut erityisiä rangaistuksia Saksalle. Rauhaa solmittaessa alkuvuonna 1919 Ranska ja Britannia kuitenkin vaativat kovia rauhanehtoja Saksalle, ja lopullinen Versailles’n rauha 1919 oli Ranskan ja Britannian vaatimusten mukainen. Rauhansopimus sisälsi Kansainliiton perustamisen.

Neuvottelut käytiin voittajavaltioiden kesken, joten Saksalle annettiin kesäkuussa 1919 valmis sopimus allekirjoitettavaksi periaatteella ”hyväksy tai alistu miehitykseen”. Tämä herätti suunnatonta katkeruutta saksalaisissa, jotka alkoivat pian kutsua Versailles’n rauhaa ”häpeärauhaksi” ().

Neuvottelijat pienoiskuva|vasen|William Orpenin maalaus rauhansopimuksen allekirjoituksesta Versailles’n palatsin peilisalissa 28. kesäkuuta 1919. Versailles’n rauhansopimuksen pohjan muodosti Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin jo aikaisemmin esittelemä neljäntoista kohdan ohjelma. Britannia ja Ranska halusivat kuitenkin Saksalle kovemmat rauhanehdot.

Rauhansopimuksesta neuvottelivat maiden edustajat David Lloyd George, Vittorio Orlando, Georges Clemenceau ja Woodrow Wilson. Yhdysvaltojen puolella oli neuvottelemassa Paul Warburg ja Saksan puolella hänen veljensä Max Warburg. Yhdysvaltalaisen senaattori Borahin mukaan presidentti Wilson käyttäytyi tuohon aikaan kuin ”maailman presidentti”. Kansainliitto oli Wilsonin ajatus.

Ehdot ja määräykset Alueluovutukset pienoiskuva|oikea|Saksan lopulliset aluemenetykset ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sopimuksen toisessa ja kolmannessa osassa määrättiin alueluovutukset. Saksa menetti alueita Tanskalle, Ranskalle, Puolalle, Tšekkoslovakialle, Belgialle ja Liettualle.

Moresnet ja Eupen-Malmédy siirrettiin Belgialle, Elsass ja Lothringen Ranskalle, suurin osa Ylä-Sleesiaa Tšekkoslovakialle ja Puolalle, Länsi-Preussi (Puolan käytävä) ja Posenin seutu Puolalle. Memelin alue, nykyinen Klaipėda ympäristöineen, jäi ympärysvaltojen valvontaan, josta se annettiin myöhemmin Liettualle. Pohjois-Schleswig päätyi kansanäänestyksen jälkeen Tanskalle. Aluesiirrot perustuivat löyhästi eri alueiden kansallisuuksien jakaumaan, tosin strategisista syistä ja merkittävästä saksalaisenemmistöstä huolimatta Danzigista (Gdańsk) tehtiin vapaakaupunki ja Saarin alue siirtyi Kansainliiton valvontaan viideksitoista vuodeksi. Kaikkiaan Saksa menetti 13 % pinta-alastaan ja sen mukana keskeisiä teollisuusalueitaan; näillä alueilla oli kuitenkin tuotettu 75 % sen rautamalmista, 30 % teräksestä ja 26 % kivihiilestä.

Muut rajoitukset Sopimuksen neljännessä osassa Saksa menetti siirtomaansa pääasiassa Britannialle, ja viides osa lakkautti asevelvollisuuden Saksassa ja rajoitti armeijan enintään 100 000 miehen ammattisotilasjoukkoon. Saksalta kiellettiin myös raskas tykistö sekä sukellusveneet, ilmavoimat ja panssarivaunut. Maavoimien ylärajaksi määrättiin seitsemän jalkaväki- ja kolme ratsuväkidivisioonaa. Lisäksi sotilasakatemiat suljettiin ja kaikenlainen sotilaskoulutus eri järjestöissä kiellettiin. Saksalaisia kiellettiin myös palvelemasta ulkomaisissa armeijoissa, lukuun ottamatta Ranskan muukalaislegioonaa. Saksan laivasto rajoitettiin 15 000 mieheen, kuuteen alle 10 000 tonnin taistelulaivaan, kuuteen risteilijään ja kahteentoista hävittäjään.

Saksan oli sitouduttava pitämään kaikki sotilaat palveluksessa kahdentoista vuoden ajan ja upseerit 25 vuoden ajan, jottei merkittävä osa asepalvelusikäisistä saisi sotilaskoulutusta eikä reservejä näin muodostuisi. Armeijan esikunnan muodostamista ei sallittu. Yleisesikuntaupseereille maksettiinkin palkkaa tutkijoina muun muassa museoalalla.

Sotakorvaukset Artikla 231 määräsi Saksan hyväksymään täyden vastuun sodan aloittamisesta. Tämän perusteella maa määrättiin korvaamaan kaikki sodassa aiheutetut menetykset ja vahinko, joiden laajuus määrättiin myöhemmin. Sotakorvausten maksun varmistamiseksi kaikki Reinin länsipuoliset alueet miehitettiin viidentoista vuoden ajaksi. Tammikuussa 1921 korvauksiksi määrättiin 226 miljardia kultamarkkaa. Myöhemmin summa alennettiin 132 miljardiin, jota edelleen pidettiin tähtitieteellisenä summana. Tätä kuvaa se, että laskennallisesti Saksa olisi saanut sotakorvaukset maksettua loppuun vasta 1980-luvulla, jos toista maailmansotaa ei olisi tullut.

Saksa aloitti sotakorvausten maksun uudestaan vuonna 1996 ja maksoi viimeisen 69,9 miljoonan euron erän 3. lokakuuta 2010.http://www.bild.de/BILD/politik/2010/09/28/ende-1-weltkrieg/am-sonntag-endet-fuer-deutschland-der-1-weltkrieg.html

Yhdysvallat vetäytyy sopimuksesta Ranskan sotakorvausvaatimukset olivat alun perin paljon raskaammat. Sopimuksen ehdot olivat kiistanalaiset jo neuvottelupöydässä, ja niistä käytiin myöhemmin julkista keskustelua. J. M. Keynes ennusti sotakorvausten johtavan Saksan talouden romahdukseen. Yhdysvaltain senaatti ei ikinä hyväksynyt Versailles’n sopimusta, ja sen sijaan Saksan ja Yhdysvaltain välillä solmittiin erillisrauha elokuussa 1921.

Ehtojen astuminen voimaan Rauhansopimuksen määräyksistä ja rajoituksista tuli sitovia heinäkuusta 1919 alkaen, jolloin sopimusehdot sisällytettiin Saksan lainsäädäntöön.

Muut vaikutukset Kansainliitto Versailles’n rauhansopimuksessa sovittiin myös Kansainliiton perustamisesta. Kansainliitto aloitti toimintansa 10. tammikuuta 1920, ja sen pysyvänä sijaintipaikkana oli Geneve. Kansainliitto valvoi Osmanien valtakunnan ja Saksan maiden siirtoa ympärysvalloille muodollisesti Kansainliiton alaisuudessa.

Vaikka Kansainliitto oli presidentti Woodrow Wilsonin ajatus, Yhdysvaltain senaatti äänesti jäsenyyttä vastaan, eikä Yhdysvallat koskaan liittynyt siihen.

Japanin palkitseminen Artikla 156 siirsi Saksan keisarikunnan kiinalaisen siirtomaa-alueen Shandongin Japanin keisarikunnalle sen sijaan, että alueet olisi palautettu Kiinalle. Tämä johti Kiinassa syvään pettymykseen, joka purkautui mielenosoituksina ja synnytti ”toukokuun neljännen päivän liikkeen”. Kiina ei luonnollisestikaan allekirjoittanut rauhansopimusta. Kiina julisti Saksaa vastaan käydyn sodan päättyneeksi vasta syyskuussa 1919 ja teki erillisen rauhansopimuksen Saksan kanssa vuonna 1921.

Ehtojen rikkominen ja myöhemmät vaikutukset pienoiskuva|Keski-Eurooppa vuonna 1925. Saksa rikkoi rauhansopimuksen ehtoja muun muassa valmistuttamalla sukellusveneitä Alankomaihin perustetun insinööritoimiston välityksellä ulkomailla, muun muassa Turussa Crichton-Vulcanin telakalla. Saksa siirsi lentokoneteollisuutensa Alankomaihin (Fokker) ja Ruotsiin (muun muassa Svenska Aero, josta kehittyi 1930-luvun lopulla Saab). Neuvosto-Venäjän kanssa solmimansa Rapallon sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan perusteella Saksa sai järjestää sotaharjoituksia ja lentäjäkoulutusta Neuvostoliitossa.

Hitlerin valtaannousu ja toinen maailmansota Sodanjälkeinen Saksa koki talousromahduksen ja Keynesin ennustaman hyperinflaation vuosina 1922–1923. Saksan taloudellinen ahdinko vaikutti osaltaan kansallisosialistisen puolueen menestykseen ja Adolf Hitlerin valtaannousuun: Hitler käytti Versailles’n häpeärauhaa ja sen jälkeisen suurtyöttömyyden korjaamista hyödyksi retoriikassaan. Hitler nousi valtaan vuonna 1933, ja vuonna 1935 hän palautti Saksaan yleisen asevelvollisuuden. Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versailles’n rauhansopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Sodan pelossa ranskalaiset eivät vastanneet miehitykseen sotilaallisesti, ja jälleenmiehitys nosti Hitlerin suosiota Saksassa entisestään. Länsivaltojen pidättäytymistä sotatoimista on kutsuttu myönnytyspolitiikaksi.

Seuraavan kolmen vuoden aikana Itävalta liitettiin Saksaan ja Tšekkoslovakia miehitettiin. Myönnytyspolitiikka päättyi ja toinen maailmansota alkoi, kun Saksa 1. syyskuuta 1939 hyökkäsi Puolaan, ja 3. syyskuuta Yhdistynyt kuningaskunta julisti Saksalle sodan. Historioitsijat ovat olleet yhtä mieltä siitä, että Versailles’n rauha ei ratkaissut Euroopan ongelmia, vaan sillä kylvettiin uuden sodan siemen, ja se on pääasiallinen toisen maailmansodan syy.

Lähteet

Kirjallisuutta

Aiheesta muualla

* Luokka:Saksan historia Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit