Romanian helluntailiike on yksi Euroopan suurimmista: vuonna 2024 maassa oli noin 350 000 helluntailaista ja yli 2 800 seurakuntaa. Liike syntyi 1920-luvulla maaseudun herätyspiirien kautta, koki vakavaa vainoa sekä Romanian autoritaarisella kaudella että kommunistihallinnon aikana, ja kasvoi paradoksaalisesti voimakkaimmillaan juuri kieltojen ja rajoitusten alaisena.Balaban 2011, s. 230–237

Helluntaiherätyksen piirissä toimii myös lukuisia kouluja sekä erilaisia työmuotoja, kuten Teen Challenge, Life Publishers, Book of Hope, King's Castle, seurakuntaistutusliike, leiritoiminta, työ nuorten, lasten ja naisten keskuudesssa sekä kristillinen kirjapaino- ja mediatuotanto.

Historia

Alkuvaiheet Romanian ensimmäisten helluntailaisten ajoituksesta on useita kilpailevia teorioita. Jotkut teoriat sijoittavat ensimmäiset helluntailaiset vuoteen 1915 Surducul Miciin Timișin piirikunnassa Länsi-Transilvaniassa, toiset vuoteen 1918 Vicovul de Susiin Suceavan piirikunnassa Koillis-Romaniassa. Luotettavampana pidetään tietoa helluntailaisista saksalaissyntyisten siirtolaisten keskuudessa Sibiun piirikunnassa Transilvaniassa, Dârlosin ja Curcun kylissä, vuosien 1919 ja 1921 välillä.

Helluntailaisuuden leviämisen lähtöpisteenä pidetään kuitenkin yleisesti vuonna 1922 Păulin kylässä (nykyinen Aradin piirikunta) perustettua ryhmää. Sen perustajat Gheorghe ja Persida Bradin olivat kuulleet helluntailaisuudesta Yhdysvalloissa vierailleilta tuttaviltaan ja pitivät yhteyttä romanialaistaustaisen yhdysvaltalaiseen helluntaievankelistan Pavel Budeaniin.

Vuonna 1924 Pavel Budean saapui Romaniaan ja toimitti ensimmäisen kastetoimituksen 16 henkilölle 16. lokakuuta. Samana vuonna 50 täysi-ikäistä uskovaa allekirjoitti hakemuksen tunnustuksen saamiseksi nimellä Baptisti-helluntailainen kirkkokunta ja jätti sen uskontoministerölle. Ministeriön hylkäävä päätös (nro 5734, 29. tammikuuta 1925) on ensimmäinen virallinen asiakirja, joka tunnustaa helluntailaisten olemassaolon Romaniassa. Paradoksaalisesti tämä hylkäyspäätös edisti helluntaiuskon leviämistä koko maassa, koska se julkistettiin lehdistössä ja herätti laajan mielenkiinnon uutta uskonnollista liikettä kohtaan: Gheorghe Bradin sai sen jälkeen runsaasti kirjeitä ja vierailijoita tuntemattomilta kiinnostuneilta.

Vainot ja maanalainen toiminta 1920–1940-luvuilla Vuonna 1925 hallitus kielsi helluntaiseurakunnat, mutta uskovaisia ei estetty evankelioimasta tai kokoontumasta yhteen. Useat myöhemmät rekisteröintihakemukset hylättiin, mutta helluntailaisten kasvaessa erityisesti Galaţin ja Brăilan kaupunkien lähellä kokeiltiin uutta strategiaa: vuonna 1929 jätettiin hakemus nimellä "Apostolinen Jumalan kirkko" () uudella johdolla ja uudella päätoimistolla Brăiliţassa. Tämäkin hakemus hylättiin, ja vuonna 1930 ministeriö tunnisti apostolisten olevan helluntailaisia, minkä seurauksena asetuksella nro 93114 määrättiin helluntailaisten rukoushuoneet suljettaviksi.

Vaikka helluntailaisten toimintaa kiellettiin toistuvasti, Cuvântul Adevărului () -lehti jatkoi ilmestymistään tammikuusta 1929 huhtikuuhun 1937, jolloin sekin lopulta lakkautettiin. Lehti yhdessä muiden julkaisujen kanssa edisti helluntaiuskon leviämistä merkittävästi. Tuona kautena helluntailaisia vainottiin ankarasti: poliisit löivät rukouksiin kokoontuneita, ja vähintään neljä helluntailaista kuoli vainojen seurauksena. Partenie Pera Lipovasta (Aradin lääni) kuoli 1927 poliisien ketjulla pahoinpitelemänä saamiinsa vammoihin; Cristian Gavrilă Bilcasta kuoli 1935 viranomaisten hakkaamana; eräs nimetön uskova kuoli vankilassa joulukuussa 1936; ja Voicu Rusin Brăilan läänistä kuoli 1944, kun häntä uskonsa takia pidätetty vankila tuhoutui kranaatin räjähdyksessä.

Yhteistyö baptistien kanssa ja uudelleenjärjestäytyminen (1938–1947) Kasvavan vainon myötä helluntailaiset tekivät 1938 kompromissiratkaisun liittymällä valtion tunnustamiin baptistijärjestöihin. Tämä ei merkinnyt helluntailaisen opin hylkäämistä, vaan pikemminkin kaunista yhteistyökautta baptistien ja helluntailaisten välillä. Monet helluntailaiset eivät hyväksyneet liittoa koskaan, pitäen sitä uskon kieltämisenä. Antonescun hallinnon aikana tilanne kuitenkin paheni: 28. joulukuuta 1942 annetulla asetuksella nro 927 kolme evankelista kirkkokuntaa (baptistit, adventistit ja evankeliset) lakkautettiin virallisesti, koska niiden yhteyksien Yhdysvaltoihin ja Britanniaan väitettiin heikentävän Romanian kansallista yhtenäisyyttä. Uskovat määrättiin karkotettaviksi Transnistriaan, mutta tämä ei käytännössä toteutunut, koska Romanian ja saksalaisten armeijoiden asema alueella oli vuoden 1942 lopussa jo heikkenemässä.

Vuonna 1945 Romanian helluntailaiset järjestäytyivät uudelleen kolmeksi erilliseksi helluntaiyhdistykseksi ja saivat valtiolta väliaikaisen tunnustuksen. Nämä olivat: Helluntailainen apostolinen Jumalan kirkko (päähaara ja nykyinen ryhmä); Helluntailainen apostolinen Jumalan kirkko Pyhässä Hengessä kastetuille kristityille (ryhmä, joka oli eronnut 1931 erimielisyyksien vuoksi jalkojenpesu-käytännöstä); sekä Herran Jeesuksen opetuslapset (ennen ensimmäistä maailmansotaa syntynyt, pääosin Bukarestin ympäristöön keskittynyt ryhmä). Vaikka tämä oli vaikea aika, uskovien määrä oli kaksinkertaistunut: 7 270 helluntailaisesta vuonna 1938 noin 15 000:een vuonna 1945, ja vuoteen 1950 mennessä jo noin 32 000:een.

Kommunistinen kausi (1948–1989) Kuninkaan luopuessa vallasta 30. joulukuuta 1947 ja kommunistihallinnon astuessa valtaan uskontoministerö oli valmis tunnustamaan vain yhden helluntaisen kirkkokuntaan. Kolme helluntaishaaraa yhdistyivät vuoden 1950 alkupuolella, ja presidentinasetuksella 14. marraskuuta 1950 tunnustettiin yhdeksi kirkkokunnaksi "Romanian apostolinen Jumalan kirkko". Neuvostoliiton mallin mukaisesti ministeriö yhdisti kaikki neljä tunnustettua evankelista ryhmää "Evankelisten kirkkokuntien liitoksi", joka koostui helluntailaisista, baptisteista, evankelisista ja adventeista, ja jonka kautta valtio pystyi valvomaan evankelista toimintaa. Helluntaikirkon toiminta oli rajoitettua ja kaikkien helluntairyhmien tuli liittyä samaan kirkkokuntaan.

Kommunistisen hallinnon aikana helluntailaiset kokivat vainoja kausittaisesti, mutta vastustus uskontoa kohtaan ei ollut yhtä jyrkkää kuin naapurimaiden kommunistihallitusten toimesta. Vaikka helluntailainen kirkkokunta oli saanut valtion tunnustuksen ja perustuslaissa taattiin uskonvapaus, kaikki toiminta tapahtui kommunistisen kauden ajan uskontoministeriön ja myöhemmin uskonto-osaston tarkastajien usein väärinkäytöksiksi luonnehdittavan valvonnan alla. Kastetta ei teoriassa voitu toimittaa kenellekään ilman ministeriön lupaa, jota ei käytännössä myönnetty helluntailaisperheisiin kuulumattomille. Myöskään pastoriksi tai teologisen seminaarin opiskelijaksi ei voinut tulla ilman uskonto-osaston hyväksyntää; käytännössä jokaisen pastoritodistuksen haluavan täytyi allekirjoittaa yhteistyösopimus viranomaisten ja salaisen poliisin kanssa. Pieni osa pastoreista noudatti tätä sitoumusta, minkä seurauksena Securitate (salainen poliisi) yritti soluttautua seurakuntiin vakoojien avulla.

Kommunistinen hallinto puuttui toistuvasti helluntailaisten sisäisiin asioihin. Vuoden 1956 kirkkokuntakokouksessa uskontotarkastajat manipuloivat edustajia poistamaan johtopaikoilta useita henkilöitä, kuten Alexie Vammun, Trandafir Sandrun, Pantelimon Cojocarun ja Dumitru Zamfirin. Vuodesta 1964 alkaen tuli lyhyt lievennyskausi. Richard Nixonin vierailun aikoihin maahan vietiin noin 200 000 Raaamattua. Lievennys päättyi kuitenkin1970-luvun kiristymiseen: kirkoilta evättiin toimintalupia, rakennuksia purettiin kaupungistumisen nimissä ja rukouksiin kokoontuneita sakotettiin uhkapelaamista ja muuta epäsosiaalista käyttäytymistä koskevan asetuksen nojalla, vaikka rukous ei alun perin kuulunut lain soveltamisalaan.

Helluntaiseurakunta oli kuitenkin kommunistisen kauden nopeimmin kasvava uskonnollinen ryhmä, kasvaten kaksi–kolme kertaa nopeammin kuin muut evankeliset kirkkokuntaat. Tämä nopea kasvu huolestutti erityisesti vanhaa hallintoa: vuonna 1950 helluntailaisia oli noin 30 000, mutta vuoteen 1989 mennessä heitä oli 250 000–300 000, ja he kokoontuivat noin 1 100 seurakunnassa, joista vain 800:lla oli virallinen toimintalupa. Loput noin 300 toimivat salaa ilman lupaa. Vuonna 1973 avattiin helluntailainen raamattukoulu ja nelivuotinen seminaari vuonna 1976.

Nykytilanne

Romanian demokratisoitumisen jälkeen joulukuun 1989 vallankumouksesta lähtien maanalaiset seurakunnat saivat toimintalupansa, uusia kirkkorakennuksia pystytettiin ja uusia humanitaarisia järjestöjä perustettiin erityistarpeita varten. Helluntailähetysjärjestöjä on perustettu sekä kotimaahan (erityisesti eteläiseen Romaniaan, jossa on vähän evankelisia kristittyjä, sekä kaakkoista islamilaisväestöä varten) että ulkomaantyöhön.

Helluntailainen koulutusjärjestelmä on kehittynyt merkittävästi. Vuonna 1976 perustettu helluntailainen teologinen seminaari muutettiin 1992 Helluntailaiseksi teologiseksi instituutiksi. Sen pitkäaikainen rehtori Trandafir Sandru johti laitosta sen perustamisesta aina vuoteen 1998, jonka jälkeen tehtävää on jatkanut John F. Tipei. Lisäksi Timișoarassa, Aradissa, Bukarestissa, Oradeassa, Piteştissä ja Suceavassa toimii useita seminaareja, raamattuopistoja ja helluntailaisia lukioita.

Valtion tunnustamisesta lähtien kirkkokuntaa ovat johtaneet neljä presidenttiä: Gheorghe Bradin (1950–1962), Pavel Bochian (1962–1990), Emil Bulgăr (1990–1994) ja Pavel Riviş-Tipei, joka on valittu tehtävään neljästi alkaen vuoden 1994 viidennestä kirkkokuntakokouksesta. Romanian helluntailainen kirkkokunta kuuluu laajempaan Church of God -kirkkoon (Cleveland, Tennessee). Sen rinnalla toimii myös Assemblies of God -kirkkoon ja Helluntailaiseen pyhityskirkkooon liittyneitä helluntaiyhdistyksiä. Vuoden 1992 väestönlaskennassa helluntailaisia kirjattiin 220 033 ja vuoden 2002 laskennassa 330 486.

Katso myös Kristinusko Romaniassa Helluntaiherätys

Lähteet

Viitteet

Romania Luokka:Kristinusko Romaniassa