Historiallinen poetiikka on kirjallisuustieteessä kattokäsite, joka viittaa kaikkeen kirjallisuuden ilmaisukeinojen historialliseen tutkimukseen. Käsitettä on hyödynnetty myös kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolella kuten elokuvatutkimuksessa.
Historiallinen poetiikka kiinnittää huomion siihen, että kirjallisuudessa käytetyt ilmaisukeinot eivät ole kulttuurista ja historiasta erillisiä ikuisia kategorioita, vaan ne ovat muotoutuneet historiallisten prosessien seurauksena ja ne vaihtelevat kulttuurisesti. Historiallisen poetiikan tutkija on monesti myös erityisen tietoinen tekstin alkuperäisen kontekstin ja tulkitsijan oman kontekstin välisen eron vaikutuksista tekstin tulkintaan, jotta hän voi välttää anakronistisia tulkintoja.
Historiallisen poetiikan tutkimus voi keskittyä ilmaisukeinojen historiallisten muutosten tarkasteluun kirjallisuuden sisällä, suhteuttaa tekstin sisältämiä ilmaisukeinoja ja niiden merkityksiä tekstin alkuperäisen kulttuurisen kontekstin muihin ilmiöihin tai muuhun kirjallisuuteen, tai yhdistää nämä lähestymistavat jolloin ilmaisukeinojen vaihtelu nähdään suhteessa laajempiin kulttuurisiin muutoksiin. Tavoitteena on kirjallisuushistoriallisen tiedon tuottaminen tutkituista ilmiöistä.
Tutkimussuuntauksena historiallinen poetiikka on melko uusi ja edelleen muotoutuva, mutta se on ajan kuluessa herättänyt nousevassa määrin keskustelua kansainvälisesti ja Suomessa, ja poetiikan historiallista tutkimusta ilman nimitystä ”historiallinen poetiikka” on tehty jo aiemmin.
Yleistä
Historiallinen poetiikka on käsitteenä melko monitulkintainen johtuen jo termin ”poetiikka” monimerkityksellisyydestä. Jo ilman historiallisen ulottuvuuden huomiointia poetiikka voi viitata joko sen tutkimiseen, miten kirjalliset teokset ovat rakentuneet erilaisista niissä käytetyistä keinoista, tai myös itse prosessiin jossa teos tuotetaan näitä keinoja käyttämällä. Lisäksi poetiikka voi suppeammassa merkityksessään tarkoittaa nimenomaan runousoppia, mutta laajemmin myös minkä tahansa rakentuneisuutta (ja sen tutkimista), kuten esimerkiksi tilan poetiikkaa.
Kirjallisuudentutkimuksessa eri tutkijat ovat päätyneet historiallisen poetiikan käsitteen piiriin eri tavoilla, jotkut ovat itsenäisesti alkaneet käyttää käsitettä suhteessa kirjallisuuteen ja elokuviin, ja on lisäksi tutkijoita jotka ovat käsitelleet historialliseen poetiikkaan liittyviä kysymyksiä ja ongelmia kuitenkaan käyttämättä käsitettä ollenkaan. Historialliseksi poetiikaksi lukeutuvat tutkimukset eivät välttämättä käytä käsitettä itse, koska kyseessä on kattokäsite jota on hyödynnetty erityisesti käytäessä yleistä teoreettista keskustelua kirjallisuudentutkimuksen suuntauksista.
Näin ollen historiallinen poetiikka ei niinkään viittaa yksiselitteisesti tiettyyn tarkasti rajattuun tutkimuksen alaan, kirjallisuushistorialliseen ohjelmaan tai metodologiaan. Käsitteen osien, ”historiallinen” ja ”poetiikka”, voidaan kuitenkin tulkita rajaavan lähestymistapaa seuraavasti: Historiallinen poetiikka pyrkii vastaamaan tiettyihin formalistisiin lähestymistapoihin, joiden on ajateltu mahdollisesti jättävän kirjallisten ilmiöiden historiallisuus huomioimatta. Historiallisen poetiikan voi puolestaan nähdä vastauksena muun muassa uushistorismille ja muille ”historismeille”, joiden on puolestaan joskus nähty jättävän huomioimatta kirjallisuuden sisältämät rakenteet, muodot ja käytetyt tekniikat tai keinot.
Historiallinen poetiikka Käsitettä poetiikka käytetään kirjallisuudentutkimuksessa yleensä tarkoittamaan lähestymistapaa joka keskittyy tutkimaan, miten kirjallisuudessa käytetyt ilmaisukeinot ja kieli toimivat ja vaikuttavat, eli toisin sanoen siihen miten kirjallinen teos on rakentunut ja miten se luo merkityksiä käyttämällä erilaisia ilmaisukeinoja. Poetiikka pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miten kirjallinen teos merkitsee, eikä niinkään siihen, mitä se merkitsee. Se siis lähtee tekstissä havaituista merkityksistä tai tekstin aiheuttamista vaikutuksista ja pyrkii selvittämään miten ne ovat mahdollisia. Tekstiä poetiikan näkökulmasta lähestyttäessä sopiva kysymys voisi siis olla esimerkiksi ”mikä saa tämän kohdan romaanissa vaikuttamaan ironiselta?” Poetiikka voidaankin mieltää kattokäsitteeksi kirjallisuuden ilmaisukeinojen ja konventioiden tutkimukselle. Siihen on perinteisesti ajateltu kuuluvan esimerkiksi narratologia, stilistiikka, lajien ja suuntausten tutkimus, lyriikan tutkimus, intertekstuaalisuuden ja adaptaatioiden tutkimus sekä henkilöhahmotutkimus.
Poetiikan alaa auttaa rajaamaan myös se, että erilaiset poetiikkaa teoretisoineet koulukunnat kirjallisuudentutkimuksessa ovat tyypillisesti ottaneet etäisyyttä hermeneutiikkaan, jolla viitataan tulkinnan teoriaan ja metodologiaan. Kysymykset teoksen merkityksestä, kuten esimerkiksi ”mitä tämä runo kertoo ihmisyydestä”, kuuluvat poetiikan sijaan hermeneutiikan alaan, joka on periaatteessa tavoitteiltaan ja toimintatavoiltaan hyvin erilainen. Toisaalta kirjallisuudentutkimuksessa yhdistetään usein teosten analyysissä molempia lähestymistapoja. Tällöin poetiikkaa hyödynnetään teoksen käyttämien ilmaisukeinojen ja konventioiden tunnistamiseen, jotta voidaan muodostaa käsitys tekstin mahdollisista merkityksistä ennen varsinaista tulkintaa, jossa osa merkityksistä ”lyödään lukkoon”.
Historiallista poetiikkaa 1960- ja 1970-luvuilla teoretisoineen Benjamin Harshavin mukaan historiallinen poetiikka kuuluu tarkemmin ottaen deskriptiiviseen poetiikkaan, joka Harshavin tekemän jaottelun mukaan eroaa teoreettisesta poetiikasta. Teoreettinen poetiikka tarkoittaa Harshaville samaa kuin ”kirjallisuuden teoria”, sillä se pyrkii käsitteellistämään ja mallintamaan järjestelmällisesti tutkimukseen liittyviä erityiskysymyksiä (kuten romaanin henkilökuvausta) ja luomaan siten yleisiä malleja. Deskriptiivistä poetiikkaa Harshav vertaa puolestaan sosiologin tai kielitieteilijän tekemään kenttätyöhön, sillä se on käytännönläheistä tutkimusta, joka pyrkii antamaan kirjallisuuden ilmiöistä konkreettisia, tarkkoja kuvauksia. Harshavin teoriaa tarkastellut kirjallisuudentutkija Brian McHale on kuvaillut deskriptiivisen poetiikan olevan (sosiologi Robert K. Mertonin käsitettä lainaten) ”keskitason teoriaa”, jonka tuloksia voi hyödyntää perusteluna erilaisiin tulkintoihin yksittäisestä tekstistä. McHalen mukaan deskriptiivistä poetiikkaa eivät määritä niinkään sen tarkastelemat kohteet kuin se, että deskriptiivinen poetiikka sijaitsee abstraktiotasoltaan yksittäisen tekstin ja (kirjallisuudentutkimuksen kenttään nähden) korkean abstraktiotason teorioiden – esimerkiksi vaikkapa marxilaisen yhteiskuntateorian – välissä. McHalen mukaan tämä estää korkean abstraktiotason teorioita tekemästä tulkittavasta tekstistä pelkkää peilikuvaa itsestään, koska deskriptiivinen poetiikka saa tulkitsijan viipyilemään erilaisten mahdollisten merkitysten äärellä.
Historiallinen poetiikka Deskriptiivisen poetiikan Harshav jaottelee edelleen synkroniseen (tai toiselta nimeltään pankroniseen) poetiikkaan ja historialliseen poetiikkaan. Synkronisella poetiikalla Harshav viittaa lähestymistapaan, jossa kirjallisuutta tarkastellaan ei-historiallisesti kiinnittämättä tekstejä niiden syntykonteksteihin ja historiallisiin aikakausiin. Synkronisessa tarkastelussa tekstien ajallisilla välimatkoilla ei siis periaatteessa ole vaikutusta. Vaikka lähestymistapaa on kutsuttu synkroniseksi, ”pankroninen” on täsmällisempi nimitys, sillä se viittaa ”kaikkien aikatasojen” yhdistämiseen synkronisen viitatessa samanaikaisuuteen.
Historiallinen poetiikka sen sijaan kiinnittää huomiota tekstien syntykonteksteihin ja historialliseen sijoittuneisuuteen ja tutkii, miten kirjallisuudessa käytetyt keinovarannot ovat kehkeytyneet historiallisesti. Harshav ei kuitenkaan esitä historialliselle poetiikalle muodollista määritelmää, ja painottaa synkronista poetiikkaa, jota hän pitää ”varsinaisena” deskriptiivisenä poetiikkana.
Harshavin ja muiden historiallista poetiikkaa teoretisoineiden näkemyksiä tarkastellut kirjallisuudentutkija Saija Isomaa on sittemmin erotellut toisistaan kolme historialliseen poetiikkaan kuuluuvaa suuntautumisvaihtoehtoa: diakronisen, kontekstoivan ja diakronis-kontekstoivan poetiikan. Näistä diakroninen poetiikka viittaa ilmaisukeinojen ajallisen kehkeytymisen tutkimukseen jossa vertaillaan eri aikatasojen välillä tapahtuvia muutoksia kirjallisuuden ilmaisukeinoissa. Kontekstoiva poetiikka puolestaan tarkastelee ilmaisukeinoja aikakauteen suhteuttaen ilman aikatasojen vertailua. Diakronis-kontekstoiva poetiikka on nimensä mukaisesti näiden yhdistelmä, joka tarkastelee kirjallisuuden ilmaisuvarannon ajallista kehkeytymistä aikakauteen kontekstoiden.
Muita painotuksia Historiallisessa poetiikassa kirjalliset ilmiöt ymmärretään yhteisöjen kulttuurisissa prosesseissa syntyneiksi, ja osa ilmiöistä voi ajan kuluessa menettää merkityksensä ja jäädä pois käytöstä. Ilmaisukeinot voivat kuitenkin jatkaa elämäänsä sen jälkeenkin kun yhteiskunnalliset ja kulttuuriset olot joissa ne syntyivät ovat lakanneet olemasta, koska erilaisia keinoja voidaan muokata, yhdistellä ja tulkita uudelleen: kirjailijan on mahdollista hyödyntää myös paljon varhaisemmassa kirjallisuudessa esiintyneitä ilmaisukeinoja, yhdistellä ilmaisukeinoja eri ajoilta yksilöllisillä tavoilla ja luoda uusia.
Historiallisen poetiikan suhde tekstin tekijään vaihtelee. Se ei välttämättä edellytä teosten tekijöiden huomioimista, koska esimerkiksi diakronista tutkimusta kirjallisuuden ilmaisukeinojen muutoksista voi tehdä tekstikeskeisesti. Toisaalta tekijät ovat selvästi osa tekstien historiallista kontekstia, joten kontekstoiva ja diakronis-kontekstoiva lähestymistapa avaavat mahdollisuuksia tutkia teoksia myös selkeämmin osana tietyn kirjailijan tuotantoa. Koska kyseessä on kuitenkin historiallinen poetiikka, keskiössä ovat ensisijaisesti tekstistä löytyvät piirteet.
Historiallisen poetiikan osa-alueita Historiallinen poetiikka jakautuu useisiin tutkimussuuntauksiin, joista monilla on myös synkronista poetiikka edustava vastine. Tiettyihin poetiikan aloihin, muun muassa lajitutkimukseen, voi kuitenkin soveltua parhaiten juuri historiallinen lähestymistapa. Esitetty listaus ei pyri olemaan tyhjentävä, vaan havainnollistamaan vaihtoehtoja historiallisen poetiikan sisällä.
Tutkimussuuntia