pienoiskuva|Robert Kettonilaisen (1141-1143) arabiasta latinaksi kääntämä Koraani vuoden 1543 painoksena.

Koraanin länsimainen tutkimus alkoi tieteenharjoituksena 1800-luvun alussa Euroopassa sen jälkeen, kun arabian kielen opintoja oli alkanut olla tarjolla 1700-luvun lopulta lähtien. Länsimainen tutkimus erosi islamilaisesta Koraanin eksegeettisestä tutkimuksesta (tafsir) siinä, ettei se sitoutunut islamin opinkappaleisiin, vaikka usein tiiviisti seurasikin islaminuskon omia käsityksiä. Koraanin tutkimus on jakautunut koulukuntiin, joita erottaa etenkin suhtautuminen islamilaisen perimätiedon arvoon historiallisena lähteenä. Viime vuosikymmeninä Koraanin tutkijoiden lukumäärä on kasvanut, ja ala on jakautunut useisiin erilaisiin aihepiireihin.Silverstein 2010, s. 94 Koraanin tutkimuksen vaiheita Devin Stewart on jakanut Koraanin länsimaisen tutkimuksen vaiheet ajallisesti viiteen jaksoon, jotka ulottuivat 1) 1100-luvulta 1500-luvulle, 2) 1500-luvulta 1800-luvulle, 3) 1800-luvulta toiseen maailmansotaan, 4) toisesta maailmansodasta 1900-luvun lopulle sekä 5) 1900-luvun lopulta nykyaikaan.Stewart 2017, s. 6–7

Stewart jakaa Koraanin tutkimuksen kolmeen suureen aihepiiriin. Ensimmäisessä aiheena on ollut Koraanin tekstien alkuperäinen merkitys, lähteet, historia ja Koraanin kokoamisen historia. Länsimainen tutkimus on historiallisesti keskittynyt juuri tähän. Toinen tutkimusaihe on koskenut Koraanin ymmärtämistä ja tulkintaa eri vuosisatoina ja kolmas Koraanin arviointia kirjallisuutena. thumb|Ludovico Maraccin Koraanin käännös

Varhainen kirjoittelu Keskiajalla kristityt ja juutalaiset oppineet hyökkäsivät islamia vastaan, jota pidettiin kristillisenä harhaoppina. Esimerkiksi protestanttisessa Augsburgin tunnustuksessa vuonna 1530 "muhammedilaisuus" tuomittiin yhtenä heresiana muiden harhaoppien joukossa.

Ensimmäisen Koraanin käännöksen eurooppalaiselle kielelle teki englantilainen munkki Robert Kettonilainen latinaksi nimellä Lex Mahumet pseudoprophete (”Väärän profeetta Mahometin laki”). Käännös valmistui vuonna 1143 ja perustui Clunyn apotin Pietari Kunnianarvoisan tekemään pohjatekstiin. Pietarin johdolla oli Espanjassa koottu myös monia muita arabiasta tehtyjä käännöksiä sisältävä Clunyn korpus. Huolimatta epätarkkuuksistaan Kettonin käännös säilyi standardina neljä vuosisataa. Se julkaistiin painettuna ensimmäisen kerran vuonna 1542 tai 1543, ja oli tällöin ensimmäinen painettu latinankielinen Koraanin käännös.

Toinen kehitysjakso alkoi uuden ajan alussa, jolloin heräsi kiinnostus arabian kieltä ja islamia kohtaan, mikä johti arabiankielisten ja muiden seemiläisten tekstien tutkimiseen ja niiden julkaisemiseen Euroopassa. Arabian sanakirja julkaistiin Leidenissa vuonna 1653 ja Ludovigo Maracci julkaisi Padovassa vuonna 1698 Koraanin uudelleen latinaksi nimellä Alcorani Textus Universus Arabicé et Latiné.Stewart 2017, s. 8

1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin pienoiskuva|Abraham Geigeroikea|kehyksetön|Unterschrift Abraham Geiger Rabbiner (1810-1874) Kolmannen vaiheen voi katsoa alkaneen 1800-luvun alusta. Pariisiin perustettiin vuonna 1795 orientaalisten kielten koulu, joka koulutti suuren joukon orientalisteja. Heihin kuului Georg Wilhelm Friedrich Freytag, joka julkaisi arabian sanakirjan, Gustav Flügel, joka julkaisi uuden käännöksen Koraanista ja Heinrich Ferdinand Wüstenfeld, joka vuosina 1858–1860 julkaisi Muhammedin elämäkerran nimellä Das Leben Muhammeds nach Muhammed ibn Ishak. Tämä vaihe aloitti Koraaniin kohdistuvan modernin tutkimuksen. pienoiskuva|Ignác Goldziher Koraanin modernin tutkimuksen aloitusvuosi oli Stewartin mukaan 1833, jolloin Abraham Geiger (1810–1874) julkaisi tutkimuksensa Was hat Mohammed aus dem Judentum aufgenommen?Geiger 1998 Siinä hän kirjasi Koraanin vastaavuuksia juutalaisen perinteen kanssa.Geiger, 1898 Tämä tutkimuslinja laajeni myös kristillisten lähteiden etsimiseen Koraanin taustalta, ja tutkimuksessa syntyi kaksi suuntaa sen mukaan, kumman uskonnon vaikutteita pidettiin tärkeämpinä. Lisäksi alettiin etsiä merkkejä Arabian pakanuskontojen vaikutuksesta Koraanin teksteihin, josta huomattavin tutkimus oli Julius Wellhausenin Reste arabischen Heidentums (1887) sekä Henri Lammensin (1862–1937) tutkimukset.Stewart 2017, s. 10

Ensimmäinen kriittinen johdatus Koraaniin oli Gustav Weilin (1808–1889) vuonna 1844 julkaisema Einleitung in den Koran. Vuonna 1858 Ranskan Akatemia julisti kirjoituskilpailun Koraanin historiasta. Theodor Nöldeke (1836–1930) voitti sen tutkimuksella, joka vuonna 1860 julkaistiin nimellä Geschichte des Qorans. Kirjasta tuli islamologian perusteos tuleviksi vuosikymmeniksi. Sen laajennettu versio ilmestyi kolmena niteenä vuosien 1909–1938 välillä. Toinen kirjoituskilpailun voittaja oli Aloys Sprenger, jonka teos Das Leben und die Lehre des Mohammad ilmestyi vuosina 1861–1865. Molemmat teokset käyttivät keskeisenä lähteenä keskiaikaista islamilaista Jalal al-Suyutin teosta Koraanista, mikä yhdenmukaisti heidän käsityksiään islamilaisen perinteen mukaiseksi.Stewart 2017, s. 11–12

Koraanin tutkimus liittyi Muhammedin elämäkertaa ja islamin varhaisvaihteita koskevaan tietoon, jossa lähteenä käytettiin Ibn Hishamin Siraa. Vasta Ignaz Goldziherin (1850–1921) kritiikki teoksessa Muhammadanische StudienGoldziher 1888, 1890 osoitti tämän hadith-perinteen epäluotettavaksi lähteeksi. Kriittinen asenne johti yrityksiin Koraanin kriittisen edition laatimiseen, missä ei onnistuttu. Nöldeke ja Richard Bell kuitenkin julkaisivat kumpikin erikseen Koraanin käännöksen, jossa suurat oli järjestetty oletetun kronologisen järjestyksen mukaisesti. Koraanin historiasta kirjoitti myös australialainen Arthur Jeffery (1892–1959). Stewart 2017, s. 12–13

Jo Gustav Weil oli järjestänyt Koraanin suurat kolmeen kronologiseen luokkaan: varhaisiin, keskivaiheen ja myöhäisiin Mekan suuriin sekä Medinan suuriin. Nöldeke ja myöhemmin Schwally tarkensivat tätä jakoa, joka perustui suurien tyylin ja sisällön analyysiin sekä Muhammedin elämäkertaa koskeviin tietoihin.

Koraanin eksegetiikkaa (tafsir) koskevia varhaisia teoksia olivat Nöldeken Geschichte des Qorans ja Goldziherin Die Richtungen der Islamischen Koranauslegung. Vuonna 1881 saatiin käyttöön myös osia al-Tabarin laajasta 30-osaisesta teoksesta Tafsir al-Tabari.

1900-luvun puolivälin käänne Koraanin tutkimus kolmas periodi oli muodostanut yhtenäisen jatkumon, joka katkesi natsismin nousuun ja toiseen maailmansotaan.Stewart 2017, s. 14–15 Sitä seurasi yksittäisten tutkijoiden harjoittama tutkimus, missä tunnettuja nimiä olivat esimerkiksi Richard Bell ja William Montgomery Watt (1909–2006) Englannissa, Arthur Jeffery Yhdysvalloissa ja Rudi Paret Saksassa. Monet entiset tutkimuslinjat kuolivat, kuten Koraanin historia ja Koraanin yhteydet kristilliseen tai juutalaiseen taustaan. Muuan syy tähän oli pelko muslimien mahdollisesta loukkaantumisesta, mikä huolestutti etenkin W. M. Wattia. Tämän takia tutkimuksessa alettiin välttää kaikkein arkaluonteisimpia aiheita. Huomiota saivat niiden sijaan uudet aiheet, kuten profeetta Muhammedin psykologiset ominaisuudet ja hänen persoonallisuutensa historiassa (esim. Rudi Paret, W. M. Watt). Monet siirtyivät myös tutkimaan Koraanin eksegetiikkaa (tafsir), koska siinä Koraania voitiin käsitellä pyhänä tekstinä. Näihin tutkijoihin kuului esimerkiksi Andrew Rippin (1950–2016). Aiheessa on sen jälkeen edistytty tuntuvasti, vaikka vielä 2010-luvulla alan paras yleiskatsaus oli peräisin Goldziheriltä.

1970-luvulta nykyhetkeen

John Wansbrough

Paikoilleen jähmettynyt Koraanin tutkimus sai 1970-luvulla uutta vauhtia kahdesta John Wansbrough'n (1928–2022) teoksesta, Quranic Studies (1977) ja The Sectarian Milieu (1978). Wansbrough'n metodina oli Uuden Testamentin tutkijoiden kehittämä "muotohistoria" (Formgeschichte), jota käyttäen tutkittiin, miten synoptiset evankeliumitekstit oli koottu useista irrallisista osista. Metodia oli käyttänyt Koraaniin aikaisemmin Richard Bell. Teoksessa Quranic Studies Wansbrough selittää, miten Koraani koottiin itsenäisistä profeetallisista katkelmista, jotka kiersivät seurakunnissa. Teoria vastaa Rudolf Bultmanin kuvausta evankeliumien kokoamisesta. Teoksessa The Sectarian Milieu Wansbrough kuvaa syntyvän islamin yhteyksiä juutalaisuuteen ja kristinuskoon. Wansbrough'n teoksia arvosteltiin siitä, että hän hylkäsi suuren osan islamilaista perimätietoa väittäessään, että Koraani todennäköisesti syntyi ja kanonisoitiin Arabian ulkopuolella, mahdollisesti Irakissa, ja siirtäessään kanonisoinnin ajankohdan jopa 800-luvun vaihteeseen. Kumpaakaan teoriaa ei ole kyetty todentamaan.Stewart 2017 (kindle-versio, ei sivunumeroita)

Tutkimuksen laajeneminen pienoiskuva|Encyclopaedia of the Qurʾān Wansbrough'n jälkeen Koraanin tutkimus on laajentunut räjähdysmäisesti. Akateemisten virkojen lukumäärä yliopistoissa on kasvanut, ja vuonna 1999 alettiin julkaista tieteellistä aikakauslehteä Journal of Qur'anic Studies. Laaja The Encyclopaedia of the Quran julkaistiin vuosina 2001–2006.

Vuodesta 2007 saksalainen Berlin-Brandenburgische Akademie der Wissenschaften on rahoittanut massiivista Corpus Coranicum -projektia, jossa on etenkin koottu ja dokumentoitu Koraanin käsikirjoituksia. Hankkeen näkyviä tutkijoita ovat olleet Angelika Neuwirth ja Nicolai Sinai. Michael Marx, Corpus Coranicum -hankkeen johtaja, kuvasi Der Spiegelin haastattelussa vuonna 2008 hankkeen lähtökohtia, joihin kuului luottamuksellisten suhteiden säilyttäminen islamilaiseen maailmaan, mikä oli syynä siihen, että hankkeessa vältettiin muslimien kannalta arkojen aiheiden käsittelyä.

Yhdysvalloissa perustettiin The International Qur'anic Studies Association, joka julkaisee lehteä Journal of the International Qur'anic Studies Association sekä verkkolehteä Review of Qur'anic Research. Kustantamoista lontoolainen Routledge sekä Brill Leidenissa julkaisevat kirjasarjoja Koraanin tutkimuksesta.

Christoph Luxenberg

Vuonna 2000 nimimerkki Christoph Luxenberg julkaisi kirjan Die syro-aramäische Lesart des Koran: Ein Beitrag zur Entschlüsselung der Koransprache. Kirja julkaistiin vuonna 2007 englanniksi nimellä The Syro-Aramaic Reading of the Koran.Luxenberg 2007 Teos perustui ajatukseen, että Koraanin alkuperäinen kieli ei ollut puhtaasti arabiaa kuten Koraanissa toistuvasti väitetään, vaan arabian ja syyrianaramean sekakieltä. Tähän perustuen hän esitti islaminuskosta poikkeavia tulkintoja monista Koraanin keskeisistä kohdista. Luxenbergin metodina oli poistaa merkistöstä siihen myöhemmin lisätyt diakriittiset pisteet ja vokaalimerkit ja etsiä näin jäljelle jääneille merkeille tulkintoja myös aramean kielestä. Luxenberg todisteli erityisesti, että Koraanin suurissa näkyi uudelleen luettuna selvä kristillinen tausta. Kirja herätti laajasti huomiota sekä arabistien keskuudessa että tiedotusvälineissä, ja siitä on sen jälkeen väitelty kiivaasti.esim. Burgmer (toim.) 2007

Kriitikkojen mukaan väite sekakielestä oli pelkkä olettamus. Lisäksi Luxenbergin työtapa oli mekaaninen ja asiantuntemus kapeaa, mikä osoitti hänen olevan amatööri. Devin Stewartin mukaan se ei kuitenkaan ollut oleellista, sillä myös amatöörit ovat tehneet merkittäviä löytöjä, kuten Michael Ventris, joka tulkitsi Lineaari B:n ja Heinrich Schliemann, joka löysi Troijan. Lisäksi useimmat arabistit, jotka ovat kirjoittaneet Koraanista eivät itsekään olleet Koraanin tai syyrianaramean asiantuntijoita ja ovat siten yhtä lailla amatöörejä. Stewart pitää aramean vaikutusta Koraanin kieleen todellisena, mutta katsoo Luxenbergin liioittelevan sitä. Hän katsoo myös, että Luxenberg on sanojen uudelleentulkinnoissaan melkein aina väärässä.

Günter Lüling

pienoiskuva|Enkeli ilmestyy paimenille (1485–1490). Günter Lüling piti Voiman suuraa (97) joulukertomuksena.