Tšumakit () ovat 1600—1900-luvuilla härillä ajaneet rahdinkuljettajat tai -vetäjät ja kauppiaat, jotka toimittivat leipää, suolaa, kalaa ja muita myytäviä tavaroita Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Tšumakit kulkivat melkein aina härillä, mutta vuodesta 1884 alkaen he kulkivat joitakin kertoja hevoskärryillä Etelä-Venäjälle.
Tšumakkien pääasiallinen kauppa oli suolan kauppa, jota he toivat Krimiltä ja Mustanmeren estuaareista. Sen takia tšumakkeja kutsuttiin alun perin suolankaivajiksi.
Etymylogia Joidenkin lähteiden mukaan etnisesti ja sosiaalisesti tšumakit saivat alkunsa turkkilaisessa yhteiskunnassa, missä ilmiö hiipui nopeasti, ja vasta Ukrainassa se sai voimaa vankalta taloudelliselta ja poliittiselta pohjalta. Joten sekä itse etnonyymi että sillä merkitty käsite ovat turkkilaisille vieraita ja niitä voisi sanoa yksinomaan ukrainalaisiksi. Voi olettaa, että turkkilaisessa kieliaineistossa saattaisi löytyä verbi, jonka semanttinen merkitys antaa enemmän tai vähemmän tarkan mahdollisuuden rekonstruoida substantiivin. Näin ollen turkinkielinen sana ”çumyaq”, jossa ”çum” on sanan juuri ja -”yaq” on loppuliite eli suffiksi, myöhemmässä muodossa ”çumaq” ilman uvulaaria -y, mikä sai merkityksen tšumakki eli ”kuljettaja ja kauppias, joka kuljetti härillä leipää, suolaa, kalaa ja muita myytäviä tavaroita”. Ja josta väitetään olleen todisteita jo 1100-luvun muistomerkeissä. Sana lainattiin ukrainan kieleen 1200-luvulla.
Joidenkin selostuksien mukaan kerrotaan tämän etnonyymin esiintyvän ukrainankielisenä vesistönimenä, jolloin tšumakki-sanasta johtunee Oržytsjajoen oikeanpuolisen sivujoen nimi Tšumhak tai Tšumgak (). Voi olettaa, että suolan ja kalan kuljettajan ja kauppiaan suolanotto- ja kalanpyyntiprosessissa tärkeä ja erottamaton osuus oli sukeltamisella mereen tai jokeen. Tai että luultavasti oli olemassa tietty suolan louhintaan ja kalastukseen erikoistuneiden ihmisten ryhmä, joiden joukossa saattoi olla ukrainalaisia, esimerkiksi entisiä maaorjia tai niin kutsuttuja tumeja eli henkilöitä, joiden toinen vanhempi oli turkkilainen tai tataari ja toinen ukrainalainen. Joten tšumakki-sanan omaksuminen on saattanut tapahtua sanojen ”tumak” (”тумак”) ja ”tuma” (”тума”) kontaminaationa. Nämä sanat tunnetaan myös Ukrainan ulkopuolella, mutta juuri ukrainan kielessä niille on ominaista sekä muotojen että merkitysten vaihtelevuus. Toisaalta ”tuma” voi olla ”puhdasrotuisen lampaan ja tavallisen lampaan risteytys” ja ”tum” sanotaan ”jalostetun rodun kotieläimistä, että tämä ei ole tavallinen lammas, vaan tum eli parasta rotua”. Kun taas toisaalta ”tumak” on ”harmaajäniksen ja valkojäniksen risteytys” ja ”tuma” ”synkkä, hiljainen ihminen”. Venäjänkielinen ”tuma” (”тума”) tarkoittaa puoliksi venäläisten ja puoliksi tataarien jälkeläisten etnistä ryhmää. Joillekin ”tuma” tarkoittaa ”ei syntyperäistä kasakkaa”, kun taas kabardikielisen ”tume”n väitetään tarkoittavan ”sekarotuista tai puoliveristä”.
Viimeisen yksityiskohtaisen tšumakkeja käsittelevän teoksen, etnografin Ivan Jakovlevitš Rudtšenkon vuonna 1874 julkaistun ”Tšumakkien kansanlauluja”-kokoelman mukaan ”tšumakit matkallaan tervalla tahrasivat omat kengät ja paidat suojautuakseen rutolta”. Joten venäläis-saksalainen kielitieteilijä Max Vasmer vuonna 1962 julkaistussa Venäjän etymologian sanakirjassaan selostaa tšumakin tarkoituksen seuraavanlaisesti: se on ”suola- ja kalakauppias, kuljettaja, monet näkevät nimen alun perin johtuvan turkin kielisestä sanasta ”comak” eli vastaavasti ”nuija”, ”pitkä keppi” tai ”nuijaa kantava”, ukrainakielinen tarkoitus on, että se henkilö, joka haki suolaa, kuten sanotaan, tahrasi vaatteensa tervalla suojautuakseen rutolta tai kulkutaudeilta (), jossa () tarkoittaa ruttoa. Vladimir Dalin venäjän kielen selittävän sanakirjan ”Tolkovyi slovar živogo velikorusskogo jazyka” () mukaan tšumakki on ”kokenut härkävaunujen ajuri, joka ennen vanhaan kuljetti viljaa Krimille ja kalaa ja suolaa Donille, kokonaan tervassa ja likainen (kuin tšumakki). Hän ajaa härkäkärryjä ja hänellä on sopuisa, vapaa elämä, johon liittyy kuraisuutta ja kuria”. Lisäksi Dal ja muutkin lähteet pitävät tšumakkia ”suutelijana, kapakanpitäjänä tai hänen apulaisena”.
Historia Joidenkin lähteiden mukaan ensin tšumakki oli soturi-kauppias ja myöhemmin kauppias-välittäjä tuottajan ja kuluttajan välillä, lopulta olemassaolonsa viimeisessä vaiheessa ajuri ja kärrymies. Väitetään, että vuonna 1253 Vilhelm Rubruk matkakertomuksessaan mainitsee tšumakkeja kuljettamassa näätiä, soopeleita ja muita turkiksia härkien vetämillä katetuilla kärryillä Sudakiin ja vaihtamassa niitä erilaisiin kankaisiin, mausteisiin, vihanneksiin, yrtteihin, viiniin ja suolaan...". Ja että Kiovan porvariston peruskirjassa vuodelta 1499, joka tunnetaan myös nimellä Aleksanterin peruskirjana, on pääasiassa mainintoja kalakauppiaista, tšumakeista ja myöhemmin samoista ihmisistä sotilaina. Brokgauz–Jefronin tietosanakirjan mukaan tämä nimi annettiin vähävenäläisille kauppiaille tai ajureille, jotka sekä kuljettivat leipää Vähä-Venäjältä Krimille ja Donille että matkustivat härillä Mustallemerelle ja Asovanmerelle hakemaan suolaa ja kalaa, jota he muiden tavaroiden joukossa toimittivat etelämarkkinoille. Myös I.J.Rudtšenkon mukaan ”tšumakit, kuten niitä kutsutaan, ovat vähävenäläisiä, jotka matkustavat härillä Krimille suolan perässä ja Mustallemerelle ja Asovanmerelle kalan perässä, ja myyvät näitä tuotteita monille ukrainalaisille. Varsinkin ennen rautateiden rakentamista tämä oli laaja kaupankäynti, mikä tunnettiin tšumatstvona ja mikä työllisti monia ihmisiä.
Joidenkin lähteiden mukaan tšumakit edustavat omaperäistä ukrainalaista yhteiskuntamuodostelmaa. Nimi "tšumakki" mainitaan ensimmäisen kerran 1600-luvun asiakirjoissa. Heidän esi-isien kotimaa oli Keski-Dneprin alue ja erityisesti Zaporižžjan Sitš, minkä kautta kulki myös tärkein tšumakkien suolan kuljetusreitti. Ukrainan Slobodasta tšumakkien kerrotaan saavuttaneen Moskovan pohjoisemmillaan ja Nižni Novgorodin koillisemmillaan. Heidän reitit kulkivat Mariupoliin, Berdjanskiin ja Taganrogiin, Jekaterinoslavin ja Voronežin kautta Odessaan, Kolomakin ja Perekopin kautta Krimille ja Sevastopoliin, Donin Rostovin kautta Donille.
I.J. Rudtšenkon mukaan Krimin kaanit olivat henkilökohtaisesti kiinnostuneita Ukrainan keskiaikaisten suolakauppiaiden tšumakkien liikkeestä. Suola oli muinaisina aikoina kaanien yksi tärkeimmistä tulonlähteistä. Vuonna 1540 Krimin kaani Sahib Giray ja Puolan kuningas Sigismund II Augustus allekirjoittivat sopimuksen, mikä antoi puolalaisille ja liettualaisille kauppiaille-tšumakeille oikeuden viedä vapaasti suolaa Odessaan ja Perekopiin ja mikä koski ja salli suolan tullimaksutta kuljettamista Puolaan ja Länsi-Eurooppaan, missä suola oli tuolloin kullanarvoista. Zaporižžjalaisia kasakoita pidettiin tärkeimpinä välittäjinä tšumakkien kanssa käytävässä kaupassa, joten Etelä-Ukrainan suistoalueista tuli 1600–1700-luvun puolivälissä kasakkojen ja tšumakkien ”kalastusalueita”, josta toimitettiin ja myytiin suolaa eri puolilla Eurooppaa.
Tšumakit kuljettivat erilaisia tavaroita. Ukrainasta vietiin kuivattuja hedelmiä, vodkaa, hunajaa, keksejä ja saviastioita. Suurin kysyntä oli puutuotteille, lusikoille, tynnyreille, ämpäreille, pyörille, ikeille, kärryille ja kaikki nämä myytiin matkalla Krimille. Ukrainaan tuotiin pähkinöitä, puuöljyä ja muita eteläisten maiden tuotteita, joita myytiin kaikkialla maan messuilla. Odessaan kuljetettiin erilaisia tavaroita, pääasiassa "liitua, viljaa, öljyä", ja Krimiin kuljetettiin kauraa. Palattuaan kotiin tšumakit lastasivat suuriin kärryihin suolaa, suolattua ja kuivattua kalaa, kankaita, koruja ja kalliita viinejä.
Tšumakkien oli enimmäkseen kuljettava pitkin metsä- ja aroalueita, missä riitti tilaa ja oli vapaampaa, mutta missä Kultaisen ordan ajoista lähtien Ukrainan aroilla pysyneiden etnisten ryhmien edustajat vaeltelivat turvautuen ryöstöihin ja toisinaan murhiin. Joten tšumakeilla oli pakko olla joitakin etuja turvalliseen liikkumiseen ja luultavasti jotkut heistä puhuivat turkin kieltä, mikä johti molemminpuolisen ymmärtämiseen. Heitä pidettiin tiettyinä eräänlaisina mestitseinä eli puoliverisinä, jotka olivat yhteydessä ukrainalaisten yhteisöön ja samalla kehittivät ukrainalaisten ja Krimin kaanikunnan muslimiväestön välisiä etnisiä suhteita.
Tavaroiden kuljettamiseen liittyvien vaarojen vuoksi tšumakit eivät koskaan lähteneet matkaan yksin, vaan ainoastaan joukoittain eli niin sanotuissa ”valkoissa" ja "vatageissa”. Joko ukrainalaiset kasakat eli haidamakit tai tataarit hyökkäsivät ja ryöstivät tšumakkien vankkurit. Erityisen vaarallisina pidettiin kulkua Dneprin koskilla. Siitä johtuen tšumakkien organisaatiolla väitetään olleen kaksijakoinen luonne: sotilaallinen ja kaupallinen. Valka, joka tarkoittaa saattuetta, oli sotilastyyppinen yksikkö ja koostui 100, 200 tai 300 kärrystä. Jokaisella valkan jäsenellä oli ase, keihäs ja asianmukainen ruuti- ja luotivarasto. Lisäksi jokaisessa vankkurissa oli tervakannu, vararenkaat, akselit ja muut tšumakkien varusteet. Valkan johdossa oli kokeneiden tšumakkien joukosta valittu päällikkö tai atamaani ja hänen apulaiskomentajansa, jotka olivat asiantuntijoina huolto-, reitti- ja puolustusasioissa ja hyökkäyksen sattuessa. Haidamakkien tai nogaiden hyökkäyksen sattuessa tšumakit pystyttivät ketjuilla yhdistetyistä kärryistä ja vankkureista eräänlaisen leirin tai guljai-gorodin tyyppisen linnoituksen. Päällikön tehtävänä oli vielä näyttää tietä, määrätä karjalle päivä- ja yövartijoita, säädellä matka- ja lepoaikoja, ratkaista riidat jne. Päällikön lisäksi jokaisella valkalla oli myös toinen vastuuhenkilö, kokki eli puuronkeittäjä, jonka kärryillä oli sekä ruokavarastot että padat ja taganeja eli rautainen kolmijalka kattiloiden tai muun astioiden jalustona ruoan valmistukseen avoimella tulella.
Samaan aikaan kaupan näkökulmasta valkat saattoivat edustaa yhtä tai useampaa kauppayhdistystä, joita kutsuttiin vatageiksi. Näillä vatageilla oli puhtaasti kaupallinen luonne ja ne muodostuivat usean, jopa 10–15 omistajan ehtojen perusteella. Tällä tavalla järjestäytyneinä ja aseistettuina tšumakkien valkat siirtyivät hitaasti Ukrainasta, Liettuasta tai Puolasta Krimille tai Mustanmeren satamiin.
Myöhemmin 1800-luvun alkupuoliskolla tšumakkien liiketoiminta eli tšumatstvo sai rauhallisemman luonteen. Yleensä lähdettiin tielle etukäteen sovitulla yhteisellä sopimuksella. Härkäparien kokonaismäärä nousi tuolloin 40:een. Palkatut työmiehet kulkivat omistajien mukana, yksi henkilö neljää tai viittä härkää kohden. Palkkausaika alkoi Kristuksen kirkkaasta ylösnousemuksesta alkaen eli pääsiäissunnuntaina ja päättyi talviseen pyhän Nikolauksen päivään, ja koko tältä ajalta palkattu sai omistajalta 8 tai 10 hopearuplaa. 1800-luvulla tšumakkivalka ei enää valinnut atamaania tai kokkia, vaan kuunneltiin sitä, joka oli jo ollut ja tunsi tšumakkien tiet ja tavat. Ruokaa laitettiin ja härkiä vartioitiin öisin vuorotellen. Lähtöaika määräytyi sen mukaan, minne valka oli matkalla: he lähtivät Donille viikkoa ennen Jeesuksen taivaaseenastumista ja Boromljasta Moskovaan apostoli Tuomaan kirkkaana viikkona.