pienoiskuva|Mielenosoittajia Liepājassa vuonna 1940 vaatimassa liittymistä Neuvostoliittoon. Baltian maiden neuvostolaistamisella viitataan Baltian maiden yhteiskunnan systemaattiseen muuttamiseen neuvostoliittolaisempaan suuntaan.
Vuonna 2008 kirjailija ja tutkija Jelena Zubkova luonnehti prosessia imperialistisiksi. Myös Baltian maista paenneiden ihmisten keskuudessa miehitysajasta puhuttiin yleisesti kolonialismista. Sen sijaan Neuvostoliiton ulkopuolella Baltian maista puhuttiin harvemmin siirtomaina, vaikka niiden liittäminen Neuvostoliittoon katsottiinkin laittomaksi. Tällaiseen ajatteluun on osaltaan vaikuttanut myös se, että Baltian maat olivat Neuvostoliiton rajanaapureita.
Baltian maiden miehitys
Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli kiinnostunut Baltian maista jo 1930-luvulla, mutta vasta vuosikymmenen lopulla toisen maailmansodan alettua hän alkoi keskittymään alueeseen sodan uhan sanelemana. Stalin esitti 15. kesäkuuta 1940 Liettuan hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin määrittelemättömän suuruisen neuvostojoukkojen määrän siirtämistä Liettuaan sekä uuden Neuvostoliiton hyväksymän hallituksen muodostamista. Liettuan presidentti Antanas Smetona pakeni maasta, Liettuaan perustettiin niin sanottu kansanhallitus ja Neuvostoliitto alkoi miehittää maata. Kaksi päivää myöhemmin Stalin esitti vastaavia uhkavaatimuksia myös Virolle ja Latvialle, jotka päätyivät myös lopulta Neuvostoliiton miehityksen alaisuuteen.
Toimet vuonna 1940 Neuvostolaistaminen alkoi saman tien miehityksen alettua ja eteni nopeaa tahtia huolimatta siitä, ettei se noudattanut esimerkiksi maiden perustuslakeja. Kommunistiset puolueet olivat kiellettyjä ja niiden jäsenistö oli hyvin pieni, mutta ne nostettiin kuitenkin valtaan kaikissa kolmessa maassa. Aiemmin maan alle ajettuja kommunisteja oli Liettuassa 1 500, Latviassa 500 ja Virossa 133. Baltian maissa järjestettiin 14.–15. heinäkuuta 1940 vilpilliset parlamenttivaalit. Vaaleissa valitut nukkeparlamentit pyysivät liittymistä Neuvostoliittoon, mihin Neuvostoliiton korkein neuvosto suostui elokuussa 1940.
Väestönsiirrot Kesäkuussa 1941 NKVD toteutti Baltian maissa merkittäviä väestönsiirtoja. Tuolloin esimerkiksi Virosta lähetettiin 10 000 henkilöä Siperiaan. Heistä yli puolet kuoli. Toinen merkittävä virolaisten väestönriirto tapahtui vuonna 1949, jolloin pakkosiirrot koskivat 21 000:ta henkilöä. Väestösiirtojen tarkoituksena oli hävittää itsenäisen Viron kansallinen identiteetti, minkä vuoksi ne kohdistuivat erityisesti yhteiskunnallisesti merkittäviin henkilöihin ja heidän perheenjäseniinsä.
Sodan jälkeen Toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Latvian nopeasti kasvava raskas teollisuus tarvitsi työntekijöitä, minkä vuoksi heitä muutti Latviaan muun muassa nykyisen Venäjän tai Valko-Venäjän alueelta. Toinen merkittävä ala, joka toi Latviaan uutta väestöä, oli Neuvostoliiton asevoimat perustettuaan Latviaan useita sotilastukikohtia. Kun väestösiirron uhreja alettiin Stalinin kuoleman jälkeen palauttaa kotiseuduilleen, aikuisväestön ei annettu muuttaa isoihin kaupunkeihin, rajan tuntumaan tai muuten kielletylle alueelle.
Venäjän kieli oli yhteiskunnan hallitseva kieli, eivätkä Baltian maihin muuttaneet henkilöt juurikaan vaivautuneet opiskelemaan kieltä, jota käytettiin yleisesti vain yhdessä neuvostotasavallassa. Latviassa yritettiin 1950–1960-luvulla latvialaistaa neuvostojärjestelmää, mutta tähän vastattiin puhdistuksilla, mikä puolestaan johti intensiivisempään venäläistämiseen Viroon ja Liettuaan verrattuna.
Poliittinen ja taloudellinen valta oli myös suurimmaksi osaksi muiden kuin baltialaisten käsissä. Paikallisten kommunistipuolueiden johdossa Baltian ulkopuolelta saapuneet kommunistit olivat yliedustettuina ja suurimpia tuotantolaitoksia johdettiin suoraan Moskovasta käsin. 1940–1950-luvulla Neuvostoliitto puhdisti ja karkotti kaikki sellaiset, jotka koettiin edes jonkinlaiseksi uhaksi neuvostomiehityksen jatkumiselle. Baltian maiden kommunistiset puolueet olivat vastuussa suoraan Moskovaan, joka myös valitsi niiden johdon huolella itselleen uskollisten ehdokkaiden keskuudesta.
Kouluissa lapsia ohjeistettiin näyttämään ulospäin äärimmäistä uskollisuutta neuvostojärjestelmää kohtaan, mikä näkyin muun muassa Vladimir Leninin elämänkerran yksityiskohtaisena opiskeluna ja lokakuun vallankumouksen näkyvällä juhlimisella. Tällaisen toiminnan tarkoitus oli peittää paikallinen identiteetti ja nationalismi. Koulua ja kulttuurielämää pyrittiin pakottamaan keinotekoiseen neuvostoliittolaiseen monikansalliseen muottiin, mutta sen tulokset jäivät laihoiksi.
Nevostolaistamista vastustettiin muun muassa puhumalla omaa kieltä kotiympäristössä ja harjoittamalla uskontoa. Myös samizdat-kirjallisuus oli yksi keino säilyttää oma kansallinen identiteetti. 1970-luvulta lähtien toiminta tuli aiempaa näkyvämmäksi muun muassa kulttuuriyhdistysten perustamisen myötä: Viron perinneyhdistys keskittyi suojelemaan kulttuurihistoriallisesti tärkeitä monumentteja ja Liettuassa Sąjūdis-liike aktivoi ihmisiä ympäristö- ja kulttuurikysymysten parissa. Glasnostin myötä Baltian maissa alettiin jo avoimesti puhua Neuvostoliitosta irtautumisesta. Kaksi miljoonaa baltialaista muodosti yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun 23. elokuuta 1989 vaatien vapautta Neuvostoliitosta.
Perintö Välittömästi Latvian itsenäisyyden palauttamisen jälkeen maan asukkaista vain 52 prosenttia oli etnisiä latvialaisia. Vertailun vuoksi maailmansotien välisenä aikana latvialaiset muodostivat noin 75 prosenttia maan asukkaista. Osa ei-latvialaisista ei ottanut vastaan Latvian kansalaisuutta.
Elinolot eivät lähteneet nopeaan nousuun, kuten jotkut olivat ehkä odottaneet, mutta itsenäisyyden palauttamista pidettiin kuitenkin tätä tärkeämpänä asiana. Latvian presidentti Guntis Ulmanis sanoi asiasta seuraavasti: ”Voin vakuuttaa, ettemme vaihda saavutettua vapauttamme perunasäkkiin tai hyvään vehnäsatoon.”
Lähteet
neuvostolaistaminen Luokka:Neuvostoliiton politiikka Luokka:Imperialismi