Andrija Artuković (1899 Klobuk – 1988 Zagreb) oli kroatialainen juristi ja poliitikko. Hän toimi vuosina 1941–1945 Itsenäisen Kroatian valtion sisäministerinä sekä opetus- ja uskontoministerinä. Ministerinä ollessaan hän teki keskeisiä hallintopäätöksiä, jotka mahdollistivat poliittisten vastustajien vainon ja juutalaisiin ja serbeihin kohdistuneen kansanmurhan.
Elämänvaiheita Äärikansallismielinen juristi Artuković opiskeli fransiskaanimunkkien koulussa suorittaen suomalaista ylioppilastutkintoa vastaavat opinnot. Sen jälkeen hän kirjoittautui Zagrebin yliopiston opiskelijaksi oikeustieteen tiedekuntaan. Vuonna 1926 hän avasi oman lakitoimistonsa.
Varhain äärikansallismielisen ajatusmaailman omaksunut Artuković oli mukana suunnitelmassa käynnistää Jugoslavian vastainen kansannousu. Vuoristossa tapahtunut Velebitin kansannousu ei innostanut kroaatteja, mutta herätti paljon huomiota. Tapahtuman yhteydessä Artuković katsoi parhaaksi siirtyä ulkomaille.
Käyttämällä väärää nimeä Hadžija, Artukovićin onnistui päästä ensiksi Italiaan. Hän tapasi Ante Pavelićin, joka nimitti Artukovićin adjutantikseen. Matka jatkui Isoon-Britanniaan, missä viranomaiset epäilivät hänen olleen mukana salaliitossa, joka murhasi Jugoslavian kuninkaan Aleksanteri I:n Marseillessa vuonna 1934. Artuković pidätettiin ja luovutettiin Ranskaan ja sieltä edelleen Jugoslaviaan. Jugoslaviassa Artuković oli tutkintavankeudessa 18 kuukautta, eikä hänen todettu olleen syyllistyneen mihinkään.
Vapauduttuaan Artuković katsoi jälleen parhaaksi siirtyä ulkomaille. Hän oleskeli Itävallassa, Saksassa ja Unkarissa. Maanpakolaisuus vaihtui kuin ihmeen kautta uuden Kroatian valtion ministeriyteen vuonna 1941.
Itsenäisen Kroatian valtion ministeri Akselivallat valtasivat Jugoslavian huhtikuussa 1941. Äärikansallismielinen ja fasistinen Ustaša-järjestö julisti Kroatian itsenäiseksi 10. huhtikuuta 1941. Valtio, joka sai nimekseen Itsenäinen Kroatian valtio, oli todellisuudessa Saksan ja Italian nukkevaltio. Artuković nimitettiin sen väliaikaisen hallituksen jäseneksi 12. huhtikuuta 1941 ja vähän myöhemmin sen sisäministeriksi. Hän vieraili yhdessä Pavelićin kanssa 7. kesäkuuta Adolf Hitlerin luona pyytämässä tunnustusta uudelle valtiolle.
Ministerinä Artuković tarttui tehtäväänsä ripeästi. Hän antoi julistuksia, joilla serbeiltä, juutalaisilta, romaneilta ja kommunisteilta riistettiin kansalaisoikeudet. Lisäksi perustettiin pikaoikeuksia, joilla oli oikeudet tehdä summittaisia teloituksia. Hän valvoi myös uusien keskitysleirien perustamista.
Hallintopäätösten lisäksi Artuković antoi yksilöityjä tappokäskyjä. Vuonna 1941 hän määräsi 450 henkilöä ammuttaviksi konekivääreillä, sillä henkilöille ei ollut tilaa keskitysleirillä. Surmattuihin kuului myös lapsia. Vuonna 1942 hän antoi käskyn kaikkien Vrgin Mostin kylän ja sen naapurikylän asukkaiden surmaamisesta ja vuonna 1943 hän käski vapauttamaan useita satoja Samoborin vankilan vankeja läheiselle pellolle. Siellä vangit joko ammuttiin konekivääreillä tai murskattiin kuoliaiksi panssarivaunuilla.
Kroatian parlamentissa Artuković piti kiihkeä juutalaisvastaisia puheita, joissa totesi muun muassa: ”...valmistelleet maailmanvalloitusta, jonka jälkeen juutalaisilla on omistus ja valta koko maailmaan. Maailman muiden ihmisten tehtävänä on sen jälkeen vain palvella heitä ja heidän saastaista voitontavoitteluaan.” Sisäministerin tehtävistä Artuković siirrettiin vuonna 1942 opetus-ja uskontoministeriksi.
Uudelleen maanpaossa Itsenäinen Kroatian valtio romahti toukuussa 1945. Artuković pakeni Kroatiasta Itävaltaan, missä hän oletetusti, mutta ei varmistetusti on ollut Ison-Britannian valvomalla pakolaisleirillä. Sieltä hänen onnistui päästä Irlantiin.
Alois Anich nimeä käyttänyt Artuković, hänen vaimonsa ja lapsensa saapuivat Dubliniin 15. heinäkuuta 1947. Perhettä avusti katolinen isä Krunoslav Stjepan Draganović. Viisumihakemuksen mukaan papin setä, Anich, oli professori ja tulossa tekemään filologisia ja historiallisia tutkimustöitä Irlantiin. Sveitsin viranomaisilta tulleet dokumentit vahvistivat asian ja viisumi myönnettiin. Tapaus on herättänyt spekulointia siitä, tiesivätkö Sveitsin viranomaiset kenen kanssa olivat oikeasti olleet tekemisissä. Viisumin myöntämistä puolusteltiin myös sillä, että Anichilla oli varallisuutta elättää itsensä ja hän oli kommunistien vainoama kunnon katolilainen.
Irlannissa ollessaan Artukovićin perhe muutti tytärten etunimet Zorican ja Vishnyan Katherinaksi ja Aureaksi. Perheen kolmas lapsi, poika, Radoslav syntyi aivan Irlannissa oleskelun lopussa kesäkuussa 1948. Dublinissa naapurustossa herätti Artuković omistautuminen perheelleen ja hänen päivittäinen käyntinsä kirkossa kunnioitusta. Kun totuus hänen henkilöllisyydestään selvisi, olivat kaikki järkyttyneitä.
Yhdysvalloissa Saatuaan uudet henkilöllisyystodistukset Irlannista Anichin eli Artukovićin perhe siirtyi Yhdysvaltoihin. Perhe käytti turistiviisumia, joka oikeuttaa oleskelemaan maassa 90 päivää. Heille myönnettiin kuitenkin pysyvä oleskelulupa ja Artuković sai työpaikan Kaliforniasta veljensä yrityksen kirjanpitäjänä. Hänen vaimonsa työskenteli paikallisessa sairaalassa hoitajana. Artuković ei ottanut osaa mihinkään poliittiseen toimintaan ja koko perhe pyrki elämään mahdollisimman huomaamattomasti.
Vuonna 1951 Jugoslavian hallitus julisti Artukovićin sotarikolliseksi. Häntä syytettiin 1 239 murhasta. Hänestä tehtiin luovuspyyntö Yhdysvaltoihin. Luovutuksen piti tapahtua vuoteen 1953 mennessä. Päätöksestä tehtiin valitus. Asianajajat käyttivät hyväkseen vallinnutta kommunismin vastaista ilmapiiriä ja saivat luovutuksen estettyä väittämällä, että Jugoslavian viranomaiset vainoavat Artukovićia tämän poliittisten mielipiteiden vuoksi. Asia unohtui aina vuoteen 1973 saakka. Tuolloin muutamat kongressin jäsenet alkoivat ottaa asiaa esille ja Jugoslavia teki jälleen uuden luovutuspyynnön. Luovutuspyyntöön oli tehty tarkennuksia: Artukovićia syytettiin myös juristin ja entisen kansanedustajan murhista.
Asia eteni jälleen hitaasti, ja Yhdysvalloissa piti tehdä ensin lakimuutos, joka helpotti entisten akselivaltojen sotarikollisten luovuttamista. Marraskuussa 1984 viranomaiset pidättivät Artukovićin.
Asianajat valittivat pidätyksestä ja luovutuspäätöksestä ja luovutus tehtiin vuonna 1986. Artuković oli tuolloin jo huonossa kunnossa, lähes kuuro ja sokea sekä muistisairas. Artukovićin poika, Radoslav, puolusti isäänsä julkisuudessa kiivaasti, hän sanoi isänsä olleen kyllä ministeri, mutta ei koskaan määränneen ketään murhattavaksi.
Jugoslavialainen sotarikosoikeus totesi Artukovićin syylliseksi syytekohtiin. Hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomiota ei pantu täytäntöön, vaan Artuković vietiin huonon kuntonsa vuoksi vankilan sairaalaan, missä hän kuoli.
Lähteet
Aiheesta muualla https://law.justia.com/cases/federal/appellate-courts/F2/693/894/230410/
Luokka:Itsenäinen Kroatian valtio Luokka: Sotarikoksista kuolemaan tuomitut Luokka: Vuonna 1899 syntyneet Luokka: Vuonna 1988 kuolleet Luokka:Kroatialaiset poliitikot Luokka:Juristit