Helena (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka on retorinen Helenan ylistys. Sen lähtökohtana on Gorgiaan nimiin laitettu Helenan ylistys; Isokrates pyrkii osoittamaan, kuinka Helenaa olisi todella tullut ylistää. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 10.

Historia

Puheensa kohdassa 14 Isokrates ylistää ”Helenaa käsitellyttä kirjoittajaa” aiheen valinnasta, mutta moittii hänen teostaan yhdestä seikasta — nimittäin siitä, että se on pikemminkin puolustuspuhe kuin ylistyspuhe. Tämän jälkeen hän sanoo pyrkivänsä osoittamaan tälle kirjoittajalle, miten aihe olisi pitänyt käsitellä, ja vakuuttaa välttävänsä niitä aiheita, joita muut ovat jo käsitelleet.

On todennäköistä, ellei suorastaan varmaa, että viittaus koskee Gorgiaan nimissä säilynyttä puhetta Helenan ylistys. Isokrateen esittämä arvostelu sopii täsmällisesti tähän kirjoitelmaan, joka on tosiasiassa puolustus — vieläpä selvästi apologeettinen luonteeltaan. Lisäksi Isokrateen ylistyspuhe pysyttelee erossa niistä aiheista, joita Gorgiaalle omistettu puhe käsittelee. Isokrateen pääaiheet ovat 1) Theseus, joka rakasti Helenaa (kohdat 18–38); 2) Helenan arvo, joka ilmenee Pariin valinnasta ja Troijan sotaretkestä (39–53); 3) kauneuden voima yleensä (54–60); sekä 4) Helenan jumalallisuus (61–66). Gorgiaan nimiin laitettu puhe taas, tehtyään joitakin johdantohuomautuksia, omistaa loppuosan erilaisille teorioille, joilla Helenan lähtö kotoaan voidaan selittää. Hän on voinut joutua Troijaan 1) jumalallisen vaikutuksen kautta, 2) väkivalloin, 3) suostuttelun avulla tai 4) rakkaudesta; ja kaikissa näissä tapauksissa, kirjoittajan mukaan, Helena on syytön (6–20). Näin Gorgiaan nimiin laitettu teos täyttää molemmat ehdot: sitä kutsutaan ylistyspuheeksi, vaikka se on todellisuudessa puolustus, ja eivätkä sen erityisaiheet ole Isokrateen puheen aiheina.

Mutta oliko Gorgias todella tekijä? Sen jälkeen kun Isokrates kohdassa 3 moittii Gorgiasta nimeltä, olisi Richard C. Jebbin mielestä outoa, jos hän kohdassa 14 ylistäisi häntä nimeä mainitsematta. Lisäksi kohdan 3 kieli viittaa siihen, että Gorgias on kuollut, kun taas kohdan 14 kieli antaa ymmärtää, että nimetön kirjoittaja on elossa. Helenan ylistyksessä ei myöskään ole mitään selviä Gorgiaan tyylille ominaisia piirteitä. Joskus teosta on ehdotettu Polykrateen kirjoittamaksi. Mutta jos Polykrates olisi ollut tekijä, Isokrates olisi joko puhutellut häntä suoraan, kuten Busiriksessa, tai ainakin maininnut hänet nimeltä. Puheen kreikankielisen johdannon (argumentum) kirjoittaja torjuu ajatuksen Polykrateesta huomauttaen, että sen sijaan että Isokrates olisi hyökännyt Polykratesta vastaan, Polykrates oli hyökännyt Isokratesta vastaan juuri tämän teoksen johdosta; ja päätyy siihen, että viittaus koskee todennäköisesti Anaksimenes Lampsakoslaista — ”jonka puhe on säilynyt ja joka on pikemminkin Helenan puolustus kuin ylistyspuhe”. Jebbin mukaan on varsin mahdollista, että Anaksimenes olisi ollut Gorgiaan nimiin laitetun teoksen todellinen tekijä ja että Isokrates viittaisi juuri häneen. Tässä asiassa on kuitenkin tyydyttävä pelkkään arvailuun.

Kaksi seikkaa auttaa ajoittamaan Isokrateen teoksen. Ensiksikin kohdasta 3 voidaan päätellä, että Gorgias oli kuollut; hän kuoli noin vuonna 380 eaa. Toiseksi, kohdassa 1 viitataan kolmeen pääasialliseen sokraattiseen suuntaukseen — kyynikoihin, akatemialaisiin ja megaralaisiin. Näiden koulukuntien on täytynyt olla jo kehittyneitä. Kielenkäyttö viittaa lisäksi siihen, että kyynisen koulukunnan perustaja Antisthenes — joka kuoli vuonna 376 eaa. — oli yhä elossa. Jebb ajoittaa ylistyspuheen noin vuoteen 370 eaa.

Sisältö

Puhuja aloittaa arvostelemalla niitä, jotka ylpeilevät kyvyllään käsitellä jokin paradoksaalinen väite siedettävästi: ettei kukaan voi valehdella; että rohkeus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat sama asia eli tietoa; ettei mitään ole olemassa; tai että samat asiat ovat yhtä aikaa mahdollisia ja mahdottomia. Tällaisessa keskustelutyylissä ei hänen mukaansa ole edes uutuuden viehätystä, sillä kuka ei tuntisi Protagoraan, Gorgiaan, Zenon Elealaisen ja Melissoksen paradokseja. Tällaisten sanaleikkien mestarit tekisivät paremmin, jos valitsisivat aiheita, joilla olisi jokin yhteys käytännölliseen elämään. Todellisuudessa heidän ainoa tavoitteensa on puhujan mukaan hankkia rahaa nuorilta miehiltä, joita nämä hienoudet huvittavat. Oppilailla on tässä mielessä tekosyy, opettajilla ei. Osa näistä huijareista menee jopa niin pitkälle, että väittää kerjäläisten ja maanpakolaisten olevan kadehdittavampia kuin muut ihmiset (kohdat 1–9).

Mieltymys tällaisiin aiheisiin on puhujan mukaan varma heikkouden merkki: kuten urheilija ei todista kykyjään harjoittelemalla yksin palaistrassa, ei myöskään ylistyspuhe mehiläisistä tai suolasta vaadi suurta ponnistusta. Paljon vaikeampaa on kohota suuren aiheen tasolle. Tältä pohjalta puhuja kiittää sitä kirjoittajaa, joka on käsitellyt Helenaa, koska tämä valitsi ylistyksen kohteeksi syntyperältään, kauneudeltaan ja maineeltaan vertaansa vailla olevan naisen. Yhden seikan tämä kirjoittaja on kuitenkin jättänyt huomaamatta: vaikka hän väittää kirjoittaneensa ylistyksen, hän on tosiasiassa esittänyt puolustuksen. Ja jotta puhuja ei näyttäisi tekevän sitä, mikä on helpointa – moittivan toisten työtä esittämättä omaansa – hän ilmoittaa yrittävänsä itse puhua Helenasta, jättäen syrjään kaiken, mitä muut ovat jo sanoneet (10–15).

Puhuja siirtyy sitten Helenan jumalalliseen alkuperään. Kaikista lapsista, jotka Zeus sai, olivat hänelle rakkaimmat ne, joiden äiteinä olivat Alkmene ja Leda, eli Herakles ja Helena. Heidät oli molemmat määrätty kuolemattomaan elämään taivaassa ja kuolemattomaan maineeseen maan päällä; Herakleelle Zeus antoi voiman, Helenalle kauneuden, joka voittaa vahvimmatkin (16–17).

Helenan ensimmäinen rakastaja oli Theseus, jota kutsuttiin Aigeuksen pojaksi, mutta joka puhujan mukaan oli todellisuudessa Poseidonin poika. Theseus rakastui Helenaan tämän ollessa vielä nuori tyttö ja vei hänet Tyndareuksen torjuttua kosinnan Spartasta Attikan Afidnaan. Puhuja laajentaa tästä Theseuksen henkilökuvaksi: hänet esitetään miehenä, jolla ei ollut vain joitakin suuria ominaisuuksia vaan kaikki. Herakleen aikalaisena hän kilpaili tämän kanssa; molemmat taistelivat ihmiskunnan puolesta, mutta eri tavoin: Herakleen teot koituivat enemmän hänen omaksi kunniakseen, Theseuksen teot toisten hyväksi. Lukuisat teot todistavat hänen rohkeudestaan ja jumalanpelostaan, ja hänen viisautensa ja kohtuullisuutensa näkyivät siinä, että hän yhdisti ensimmäisenä monarkian ja poliittisen tasa-arvon, kokosi hajallaan olevat kylät yhdeksi kaupungiksi (eli Ateenaksi) ja avasi kaikille kansalaisille vapaan uran tehden heidän hyväntahtoisuudestaan oman henkivartiostonsa (18–38).

Kun Theseus laskeutui Peirithooksen kanssa Haadeeseen, Helena palasi Spartaan. Hänen kosijoidensa vannoma vala – että se, joka voittaisi hänet puolisokseen, saisi muiden avun, jos hänet ryöstettäisiin – osoitti puhujan mukaan sen riidan ennakointia, jonka Helena tulisi aiheuttamaan. Tämä ennakointi osoittautui oikeaksi, vaikka kunkin yksityinen toivo kariutui. Paris, Priamoksen poika, valittiin jumalatarten kauneuden tuomariksi. Hera tarjosi hänelle Aasian herruutta, Athene voittoa sodassa ja Afrodite Helenan kättä. Paris ei osannut päättää, kuka jumalattarista oli kaunein, mutta hän tiesi, mikä lahjoista oli paras: hän valitsi Helenan, tavoitellen paitsi tämän kauneutta myös sukulaisuutta Zeuksen kanssa. Puhuja kysyy, onko niillä, jotka tapahtumien seuraukseen vedoten moittivat hänen valintaansa, parempi arvostelukyky kuin jumalilla, jotka antoivat ratkaisun hänen käsiinsä – tai syyttävätkö he häntä siitä, että hän valitsi elämän naisen kanssa, jonka puolesta puolijumalat olivat valmiit kuolemaan (39–48).

Puhuja jatkaa kysymällä, kuka olisi halveksinut avioliittoa naisen kanssa, jonka vuoksi kaikki helleenit lähtivät sotaan ikään kuin koko Hellas olisi ryöstetty. He pitivät kiistaa ei Pariin ja Menelaoksen välisenä, vaan Euroopan ja Aasian välisenä: se maa, joka sai pitää Helenan, oli heidän mielestään autuain. Näin ajattelivat ihmiset, ja samoin ajattelivat jumalat. Zeus lähetti poikansa Sarpedonin, Eos Memnonin, Poseidon Kyknoksen ja Thetis Akhilleuksen kohtaloon, jonka he ennalta tiesivät mutta jonka he katsoivat olevan mitä loistokkain (40–53).

Tämän jälkeen puhuja siirtyy kauneuden voimaan. Helenalla oli hänen mukaansa kauneus, joka oli vertaansa vailla: kaikkein arvokkain, kunnioitetuin ja jumalallisin kaikista asioista; ominaisuus, jota mikään ei voi korvata, jos se puuttuu, ja joka läsnä ollessaan voittaa suosion ensi silmäyksellä, tekee palveluksen suloiseksi ja väsymättömäksi ja muuttaa tehtävät lahjoiksi. Kauneuden häpäisyä niiden taholta, joilla se on, pidetään rikoksena häpeällisempänä kuin mitään muuta vääryyttä, kun taas niitä, jotka varjelevat sitä pyhäkön tavoin, kunnioitetaan koko elämän ajan (54–58).

Kauneuden edessä Zeus itsekin on nöyrä: hän lähestyy sitä viekkaudella, ei koskaan väkivallalla. Kauneus on se, joka on kohottanut useimmat kuolevaiset jumalten joukkoon. Helenan voima oli puhujan mukaan oikeassa suhteessa hänen ylivertaiseen kauneuteensa. Hänestä tuli paitsi kuolematon myös kaikkivoipa. Kun hänen veljensä (dioskuurit) olivat jo Kuoleman vankeja, hän kohotti heidät taivaaseen ja asetti muutoksen merkiksi taivaalle sen tähdistön (Kaksoset), jota myrskyjen riepottelemat merimiehet rukoilevat. Menelaoksellekin hän soi vapautuksen maallisista vaivoista ja paikan taivaassa vierellään, ja vielä puhujan omana aikana Lakonian Therapnaissa Helenaa ja Menelaosta palvotaan paitsi autuaina henkinä myös jumalina. Kun Stesikhoros herjasi Helenaa, tämä sokaisi hänet, ja kun hän perui sanansa, antoi hänelle näön takaisin. Osa homerideista kertoo lisäksi, että Helena seisoi yöllä Homeroksen vierellä ja käski tätä laulamaan Troijan sodasta. Koska Helena siis kykenee rankaisemaan ja palkitsemaan, rikkaiden tulee kunnioittaa häntä lahjoin ja viisaiden ylistyksin (61–66).

Puhuja päättää toteamalla, että sanomatta jää vielä paljon. Taiteiden, ajatusten ja muiden hyötyjen ohella, jotka Kreikka on velkaa Helenalle ja Troijan sodalle, se on velkaa niille myös vapautensa barbaareista. Ennen sotaa Kreikka oli onnettomien muukalaisten pakopaikka – Danaoksen, Kadmoksen ja Pelopsin sekä saarille asettuneiden kaarialaisten. Sodan jälkeen kreikkalainen kansa vahvistui niin, että kykeni valloittamaan kaupunkeja ja maita vierailta. Jos toiset haluavat kehittää tätä aihetta pidemmälle, he eivät puhujan mukaan tule kärsimään aineiston puutteesta Helenan menneitä ansioita ylistäessään (67–69).

Arviointia

Jebb arvioi, että kokonaisuutena Helena on selvästi Isokrateen Busirista parempi. Yritys kaunistaa kiittämätöntä aihetta tekee Busiriksesta kankean ja hieman kylmän; tässä teoksessa on enemmän vapautta ja hehkua. Mutta molempien periaate on sama. Isokrates katsoi, että tavanomaisiin ylistyspuheisiin voitiin lisätä arvokkuutta ja painokkuutta liittämällä myyttiseen aiheeseen jokin käytännöllinen, poliittinen tai moraalinen teema; ja hän oli valmis antamaan tälle teemalle suuremman merkityksen kuin sen yhteys varsinaiseen aiheeseen olisi edellyttänyt. Busiriksessa tätä tarkoitusta palvelee esitys Egyptin laitoksista; Helenassa muun muassa laaja jakso, joka on omistettu Theseuksen uudistuksille.

Lähteet

Kirjallisuutta

Isocrates: Helen. Teoksessa

Aiheesta muualla

Ισοκράτης: Ελένης εγκώμιον. Wikiaineisto. Isocrates: Helen. Perseus. Isocrates: Helen. Perseus. Isocrates: Helen. ToposText.

Luokka:Isokrateen puheet Luokka:Kirjat kreikkalais-roomalaisesta mytologiasta