Antidosis (),Aristoteles: Retoriikka 1418b27 (III.17). oikeammin Omaisuudenvaihdosta (, ) ja pidemmin Omaisuudenvaihtojutusta Lysimakhosta vastaan (), on Isokrateen kirjoittama kuvitteellisen oikeuspuheen muotoon kirjoitettu omaelämäkerrallinen esitys, jossa hän puolustaa omaa toimintaansa sofistina eli filosofian ja retoriikan opettajana ja esittää kasvatukselliset päämääränsä. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 15.
Historia
Isokrates kirjoitti puheensa Antidosis sen jälkeen kun oli täyttänyt 82 vuotta, siis vuoden 354 eaa. keskikesän jälkeen. Siinä viitataan Timotheokselle langetettuun sakkoon, ja hänen todetaan jo kuolleen.Isokrates: Antidosis 9, 101, 129. Timotheos joutui oikeudenkäyntiin noin keskikesällä 354 eaa. ja kuoli Khalkiissa myöhemmin samana vuonna.
Puhe voidaan siis todennäköisesti ajoittaa vuoden 353 eaa. alkupuolelle. Myöhäisin Isokrateen teos, johon siinä viitataan, on puhe Rauhasta,Isokrates: Antidosis 66. joka ajoittuu todennäköisesti vuoden 355 eaa. alkupuolelle. Isokrates oli äskettäin haastettu joko ottamaan hoitaakseen trierarkian tai suorittamaan Ateenan lain mukaisen omaisuuden vaihdon () haastajansa kanssa. Asia oli edennyt oikeudenkäyntiin; trierarkia oli määrätty Isokrateelle, ja hän oli hoitanut sen.Isokrates: Antidosis 5. Ärsyyntyneenä kuitenkin siitä yleisestä ennakkoluulosta hänen toimintaansa kohtaan, jonka hän koki vaikuttaneen ratkaisuun, hän päätti julkaista puolustuspuheeksi tarkoitetun kirjoituksen — puheen, jonka tuli olla ”hänen mielensä ja elämänsä kuva”.Isokrates: Antidosis 7. Esityksensä hän pukee oikeudessa pidetyn puheen muotoon erästä Lysimakhosta vastaan;Isokrates: Antidosis 14. tämä yrittää kansan ennakkoluuloihin vedoten sysätä trierarkian rasituksen hänen niskoilleen. Puhe ei siis ole oikea oikeuspuhe vaan sellaisen muotoon kirjoitettu. Suuri osa kirjoituksesta ei, kuten Isokrates itsekin myöntää, ole oikeuspuheiden tyyliä.Isokrates: Antidosis 10. Puheen loppupuolen viittauksella tuomioon hän pyrkii kuitenkin jossakin määrin ylläpitämään vaikutelmaa loppuun saakka.Isokrates: Antidosis 323.
Tiedetään, että vuonna 355 eaa. Isokrates oli todellisuudessa saanut omaisuuden vaihtoa koskevan haasteen Megakleideeltä; ja koska hän sairauden vuoksi ei kyennyt esiintymään oikeudessa, häntä edusti hänen adoptoitu poikansa Afareus, jonka puhetta Dionysios Halikarnassoslainen siteeraa. Tämä on todennäköisesti se oikeudenkäynti, johon Isokrates viittaa päätöksenä, joka oli mennyt häntä vastaan. Sen on täytynyt tapahtua vähintään vuotta ennen tämän puheen kirjoittamista, sillä julkisen palveluksen katsotaan tässä jo tulleen suoritetuksi.Isokrates: Antidosis 5. Antidosis-puheen Lysimakhos on kuvitteellinen henkilö, joka edustaa todellisen oikeudenkäynnin Megakleidestä.
Puhe tunnetaan perinteisesti lyhyellä ja kätevällä nimellä Antidosis, mutta tarkkaan ottaen se ei siis käsittele omaisuudenvaihtojuttua, vaan on vain sellaisen inspiroima. Puheen lyhyt nimi esiintyy jo Aristoteleella.
Sisältö
Puhe Antidosis voidaan jakaa kahteen pääosaan. Kohdissa 1–166 Isokrates puolustaa itseään; kohdissa 167–323 hän puolustaa omaa oppialaansa, ”puheen kasvatusta” ().Isokrates: Antidosis 168. Hänen käytäntönsä, sellaisena kuin se esitetään ensimmäisessä osassa, vastaa hänen teoriaansa, joka esitetään toisessa. Se, mikä tämä teoria oli – mitä Isokrates väitti tekevänsä tai pikemminkin jättävänsä väittämättä – sekä se, miten hän mielestään erosi muista ”sofisteista”, käy ilmi hänen puheestaan Sofisteja vastaan.
Puheen rakenne voidaan jäsentää myös seuraavasti:
Kohdat 1–13: Ensimmäinen (ei-fiktiivinen) esipuhe () 14–28: Toinen (fiktiivinen) esipuhe 29–51: Syyte () 52–83: Puolustus todistajapuheisiin () vedoten 84–101: Retorisen kasvatuksen puolustus 102–139: Kenraali Timotheoksen puolustus 140–166: Väliosa, jossa esitetään mm. historiallista pohdintaa 167–214: Filosofian (eli retoriikan) ylistys 215–242: Mitä on sofisti? 243–269: Filosofian ylistys jatkuu 270–309: Keskustelu filosofiasta ja sen opetuksesta 310–323: Päätössanat ()
Osa I: Puhujan puolustus Ensimmäinen esipuhe (ei-fiktiivinen)
Puhe alkaa ensimmäisellä esipuheella, jossa ei olla vielä oikeudenkäyntifiktion sisällä. Puhuja aloittaa toteamalla, että jos tämä puhe olisi tavanomainen oikeuspuhe tai ylistyspuhe, se ei tarvitsisi esipuhetta. Koska kyseessä on kuitenkin uudenlainen esitys, sen synty ja tarkoitus on ensin selitettävä. Hän kertoo olleensa jo pitkään tietoinen siitä, että eräät sofistit ovat panetelleet hänen toimintaansa ja esittäneet hänet pelkäksi oikeuspuheiden kirjoittajaksi. Tällainen väite on hänen mukaansa yhtä mieletön kuin jos Feidiasta kutsuttaisiin nukkien tekijäksi tai Zeuksista ja Parrhasiosta kylttimaalareiksi. Koska hän oli katsonut tehneensä selväksi, ettei hänen työnsä kohdistu yksityisiin riitoihin vaan kaikkein suurimpiin ja arvokkaimpiin kysymyksiin, hän oli pitänyt näitä panetteluja merkityksettöminä. Nyt hän kuitenkin toteaa kahdeksankymmenenkahden vuoden iässä havainneensa, että ne vaikuttavat laajempaan yleisöön. Eräs mies, joka oli määrätty trierarkiksi, haastoi hänet joko omaisuuksien vaihtoon tai tehtävän ottamiseen itselleen. Asia johti oikeudenkäyntiin, jossa vastapuoli korosti puhujan kirjoitusten muka turmiollista vaikutusta, hänen varallisuuttaan ja oppilaidensa määrää. Tuomioistuin määräsi trierarkian puhujalle. Hän kertoo kantaneensa kustannukset tyynesti, mutta haluavansa nyt oikaista ne ennakkoluulot, jotka johtivat tällaiseen ratkaisuun.
Tämän jälkeen puhuja määrittelee puheen motiivin ja luonteen. Hän toteaa, että esitys on tarkoitettu kuvaksi hänen mielestään ja elämästään. Se on muotoiltu puolustuspuheeksi kuvitteellisessa oikeudenkäynnissä. Siihen sisältyy aineksia, jotka voisivat kuulua varsinaiseen oikeuspuheeseen, mutta myös osia, jotka eivät sinne sopisi, vaan valaisevat hänen ajatteluaan ja filosofiaansa. Mukana on myös kohtia, joista voi olla hyötyä nuorille oppimishaluisille miehille, sekä katkelmia hänen aiemmista kirjoituksistaan, jotka on liitetty tähän uutta tarkoitusta palvelemaan. Kokonaisuutta ei tule arvioida minkään yksittäisen puhelajin edustajana, vaan useista erilaisista aineksista koostuvana kokonaisuutena, jonka osilla on eri tavoitteet. Siksi se on hänen mukaansa luettava mieluummin osissa kuin yhtenäisenä jatkumona (kohdat 1–13).
Toinen esipuhe (fiktiivinen)
Tämän jälkeen seuraa toinen esipuhe, jossa puhuja kääntyy kuvittelemansa tuomioistuimen puoleen. Hän väittää pahimmaksi konnaksi sellaista, joka syyttää toista rikoksista, joihin itse on syyllinen. Lysimakhos on hänen mukaansa esittänyt huolellisesti laaditun puheen ja painottanut erityisesti hänen kirjoitustensa muka salakavalaa taitavuutta. Puhuja kehottaa tuomareita olemaan antamatta perättömien syytösten vaikuttaa ja muistamaan vuosittain vannomansa valan kuulla puolueettomasti sekä syyttäjää että syytettyä. Hän muistuttaa, että Ateena on aiemminkin katunut hätäisiä tuomioita, ja että olisi häpeällistä, jos kaupunki, jota muuten pidetään kreikkalaisista armollisimpana, osoittautuisi omissa oikeusistuimissaan harkitsemattoman julmaksi. Kukaan tuomareista ei hänen mukaansa voi tietää, ettei joudu itse seuraavaksi Lysimakhoksen kaltaisen miehen kohteeksi. Hyvä elämä ei suojaa tällaisilta syyttäjiltä, sillä he syyttävät viattomia saadakseen lahjuksia syyllisiltä. Puhuja toteaa, ettei hän ole ennen tätä päivää joutunut tuomarin tai välimiehen eteen, ja ilmaisee toivonsa, että jos häntä kuunnellaan, hän voi nyt osoittaa todellisen luonteensa. Tämän jälkeen luetaan syytekirjelmä (14–29).
Syytteet
Puhuja jatkaa toteamalla, että syytekirjelmässä häntä syytetään nuorison turmelemisesta, koska hänen väitetään opettavan oppilailleen viekkaita ja epärehellisiä keinoja oikeudenkäynteihin. Samaan aikaan vastapuoli kuitenkin esittää hänet omassa puheessaan poikkeuksellisena miehenä, jonka oppilaiden joukossa on ollut puhujia, sotapäälliköitä, kuninkaita ja tyranneja. Vastapuoli ajattelee, että puhuja herättää kateutta näiden oppilaiden vuoksi ja vihaa väitetyn turmelevan vaikutuksensa takia. Puhuja kehottaa tuomareita luopumaan ennakkoluuloista ja ratkaisemaan asian itse perusteiden mukaan. Hänen mukaansa se, ettei hänen kirjallista taitoaan ole käytetty pahaan, ilmenee jo siitä, ettei hänellä ole vihamiehiä. Jos hänellä olisi sellaisia, he olisivat varmasti käyttäneet tätä oikeudenkäyntiä tilaisuutena esiintyä häntä vastaan. Itse taito on lisäksi ansio, jos sitä on käytetty oikein. Puhuja toteaa, että ero hänen ja varsinaisten oikeuspuheiden kirjoittajien välillä käy ilmi heidän elämäntavoistaan.
Puhujan toimien puolustus
Puhuja siirtyy erottamaan oman toimintaansa oikeusretoriikasta. Ihmiset liikkuvat siellä, mistä he saavat toimeentulonsa: ne, jotka elävät oikeudenkäynneistä, viettävät aikansa oikeusistuimissa. Puhujaa taas ei ole koskaan nähty neuvostossa tai arkontin toimistossa eikä tuomareiden tai välimiesten edessä. Pienet riidanlietsojat menestyvät kotimaassa, mutta hänen oma menestyksensä on aina ollut ulkomailla. Puhuja kysyy, onko uskottavaa, että Kyproksen hallitsija Nikokles, joka itse toimi kansansa ylimpänä tuomarina, olisi palkinnut hänet siitä, että hän olisi auttanut tätä ryhtymään pelkäksi oikeudenkäyntipuhujaksi. Tavallisilla oikeuspuheiden kirjoittajilla ei ole oppilaita, mutta hänellä on ollut monia. Puhuja toteaa kuitenkin, ettei riitä osoittaa, mitä hänen työnsä ei ole ollut; hänen on myös selitettävä, mitä se on ollut (30–44).
Tämän jälkeen puhuja määrittelee oman toimintansa panhelleenisen politiikan alueelle. Hän muistuttaa, että proosassa on yhtä monta lajia kuin runoudessa. Jotkut proosankirjoittajat ovat omistautuneet sankarien sukuluetteloille, toiset runoilijoiden arvostelulle, toiset sotahistorioiden kokoamiselle, toiset taas keskustelujen punomiselle dialogeiksi. Hänen oma työnsä on kuulunut toiseen lajiin: koko Kreikan asioita koskevien puheiden laatimiseen, sellaisten, jotka on tarkoitettu esitettäväksi panhelleenisissä kokoontumisissa. Tällaiset puheet ovat hänen mukaansa lähempänä runoutta kuin oikeusretoriikkaa. Niiden kieli on mielikuvituksellisempaa ja koristeellisempaa, ajatuksissa on laajempi kaari ja enemmän tilaa omaperäisyydelle. Ne ovat yhtä suosittuja kuin runot, ja niiden kirjoittamisen taitoa opiskellaan laajalti. Toisin kuin oikeuspuheet, ne käsittelevät yleismaailmallisia asioita ja säilyttävät arvonsa riippumatta yksittäisestä tilanteesta. Sellainen, joka hallitsee tämän lajin, pystyisi kyllä menestymään oikeudenkäynneissä, mutta päinvastainen ei pidä paikkaansa. Näihin puheisiin hän on omistautunut ja niiden ansiosta hän on saavuttanut maineen, jota oikeusistuimet eivät voisi hänelle tarjota (45–50).
Aiemmat puheet todisteena
Sitten puhuja esittää haasteen. Hän ilmoittaa olevansa valmis asettamaan itselleen ankarimmat mahdolliset ehdot: häntä ei tule rangaista vain, jos hänen kirjoituksensa osoittautuvat vahingollisiksi, vaan myös, jos niitä ei kyetä osoittamaan vertaansa vailla oleviksi. Tässä ei hänen mukaansa tarvitse väitellä todennäköisyyksistä, sillä hänen kirjoituksensa ovat itse käsiteltävät tosiasiat. Niistä esitetään näytteitä, ja tuomarit saavat itse arvioida ne. Ensimmäinen katkelma on peräisin puheesta, joka on kirjoitettu aikana, jolloin Sparta johti Kreikkaa ja Ateena oli alennustilassa. Puheen tarkoituksena oli lietsoa koko Hellasta Persiaa vastaan ja kiistää Spartan yksinoikeus johtajuuteen. Puhuja kehottaa lukemaan tästä puheesta kohdan, joka käsittelee hegemoniaa.
Tässä kohdassa luetaan katkelma Isokrateen puheesta Juhlapuhe (Panēgyrikos, kohdat 51–99), jotta tuomarit voivat itse arvioida hänen kirjoitustensa luonteen (51–59).