Suomen nahkateollisuus

pienoiskuva|Nahkatehdas Tampereen Pyynikillä 1900-luvun alussa. Tampereen Hienonahkatehdas Oy työllisti suurimmillaan 33 henkeä.Hoppu 2019, s. 24 Suomen nahkateollisuus on teollisuudenala, johon ovat kuuluneet esimerkiksi nahkojen parkitseminen sekä nahkatuotteiden valmistaminen ja myyminen. Teollisuudenalana nahka ei nykyaikana ole Suomessa merkittävä työllistäjä: 2010-luvun lopulla se työllisti hieman yli 50 henkeä.Hoppu 2019, s. 250 Alalla toimii muutamia pienyrityksiä, joista suurin on Kokkolan Nahka Oy.Hoppu 2019, s. 269

Suurimmillaan teollisuudenala oli Suomessa 1950-luvulla työllistäessään lähes 2 800 henkeä. Tuotannollisena ennätysvuonna 1970 nahkaa tuotettiin Suomessa 15 miljoonaa kiloa.Hoppu 2019, s. 201 Toiminta kävi kuitenkin kannattamattomaksi pääasiassa 1980- ja 1990-luvuilla, ja 1990-luvun alussa ala työllisti enää noin 500 henkeä.Hoppu 2019, s. 235–236 Kehitys on ollut samanlainen muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa, joista nahkatuotanto on pääosin siirretty halvan tuotannon maihin.

Merkittäviä nahkateollisuuskaupunkeja isoine tehtaineen olivat Oulu ja Rauma.Hoppu 2019, s. 26–27 Muistumana teollisuudenalan historiasta ovat useat entiset nahkatehtaat, joista osa on remontoitu liiketiloiksi ja asunnoiksi.

Historia pienoiskuva|Veljekset Åströmin tehdas Oulussa oli koko Pohjois-Euroopan suurin nahkatehdas. Ennen nahkatehtaiden yleistymistä nahkureiksi kutsutut käsityöläiset tuottivat kaiken tarvitun nahan. Suomen ensimmäisenä nahkatehtaana on usein pidetty Tampereelle vuonna 1819 perustettua Henrik Brummertin ”englantilaiseksi nahkatehtaaksi” luonnehdittua verstasta. Ensimmäinen varsinainen suomalainen nahkatehdas oli kuitenkin Karl Robert Åströmin vuonna 1863 Ouluun perustama Weljekset Åström, ja sitä seurasivat Karl Fredrik Sjöblomin tehdas Raumalla sekä Tourulan nahkatehdas Jyväskylän seudulla. Tehtaat yleistyivät kunnolla vasta 1890-luvulla, jolloin esimerkiksi perustettiin Ulvilassa sijainnut Friitala.Hoppu 2019, s. 13–15 pienoiskuva|Työntekijöitä Rauman Nahkatehdas Oy:n parkkaus- ja kalkitusosastolla vuonna 1933. Suomalaisessa nahantuotannossa käytettiin 1900-luvun alkuun asti menetelmänä vain kasvisparkitsemista, tavallisesti pajunparkkia ja toisinaan kuusenparkkia. Tehtaille niitä myivät muun muassa maaseudun vähävaraiset.Hoppu 2019, s. 36 Kasvisparkitsemisprosessi kesti lähes vuoden, ja nahoille tarvittiin valtavasti tilaa ja suuria parkitusammeita. Pitkäkestoinen parkitseminen takasi tuotteille hyvän laadun, ja suomalaista nahkaa pidettiinkin ulkomailla laadukkaana.Hoppu 2019, s. 15–16 1900-luvun alussa kromiparkitus levisi Yhdysvalloista Eurooppaan. Se lyhensi parkitsemisvaiheen yhden vuorokauden mittaiseksi ja mahdollisti tehdasmaisen suurtuotannon.Hoppu 2019, s. 38

Virallisissa tilastoissa tehtaat ja pienemmät nahkaverstaat alettiin erotella toisistaan vuonna 1890. Tuolloin nahkatehtaat työllistivät yhteensä 257 henkeä.Hoppu 2019, s. 30 1900-luvun alussa tuotanto kasvoi voimakkaasti, ja nahkateollisuuden tuotannon bruttoarvo oli jo lähes puolet paperiteollisuuden tuotannosta. Tuotannon kokonaisarvo oli 20,2 miljoonaa markkaa vuonna 1914, seuraavana vuonna 33,3 miljoonaa ja vuonna 1916 jo 43 miljoonaa.Hoppu 2019, s. 55 Yrityksistä huomattavasti suurin oli Veljekset Åström, joka valtasi nopeasti markkinoita venäläisiltä tuotteilta.Hoppu 2019, s. 16, 18, 33 Venäjälle myös vietiin paljon suomalaisia nahkatuotteita ensimmäisen maailmansodan loppuun asti.Hoppu 2019, s. 34 Vuonna 1919 suomalaisten nahkatehtaiden tuotanto kohosi lähes 195 miljoonaan markkaan.Hoppu 2019, s. 77

Suomen teollisesta nahanvalmistuksesta tuli varhain osa globaalia maailmantaloutta, koska kotimaan markkinat olivat pienet ja tehtaat tarvitsivat raaka-aineita ulkomailta.Hoppu 2019, s. 31 Muista teollisuudenaloista poiketen työvoima nahkatehtaissa oli kuitenkin pääasiassa kotimaista.Hoppu 2019, s. 28 Suurin osa nahkateollisuuteen tarkoitetuista vuodista tuotiin ulkomailta, koska kotimaiset vuodat käytettiin muihin tarkoituksiin, ja nahkoja myös myytiin niihin maihin, joissa niistä maksettiin enemmän. Vuotia tuotiin niin Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Kiinasta kuin Etelä-Amerikastakin. Ulkomaisia yhteyksiä käytettiin myös parkitusaineiden ja kemikaalien hankintaan. Ulkomaisen tuotannon kanssa jouduttiin kuitenkin myös kilpailemaan, erityisesti ennen 1930-lukua, jolloin tulleja korotettiin merkittävästi,Hoppu 2019, s. 75, 103 sekä jälleen 1960-luvulta lähtien tullimaksujen laskiessa.

Aluksi nahkatehtaita perustettiin pääasiassa kaupunkeihin, mutta niiden ympäristövaikutuksiin suhtauduttiin kielteisesti, sillä tehtaat levittivät pahaa hajua ja likasivat vesistöjä. Vuonna 1879 annetussa keisarillisessa terveydenhoitoasetuksessa kiellettiin nahkatehtaiden perustaminen kaupunkien keskusta-alueille.Hoppu 2019, s. 26 Suomen rataverkon rakentuminen oli nahkateollisuuden toimituksille äärimmäisen tärkeää, ja tehtaille rakennettiinkin haararatoja.Hoppu 2019, s. 38–39, 83

Nahkateollisuus hyötyi erityisen paljon kotimaisen jalkineteollisuuden menestyksestä, ja suurimmillaan Suomessa tuotetusta nahasta 70 prosenttia meni kenkätehtaiden tarpeisiin.Hoppu 2019, s. 52, 55, 200 Kysyntää lisäsivät myös sodat, sillä nahkaa tarvittiin paljon saappaisiin, valjaisiin ja muihin armeijavarusteisiin.Hoppu 2019, s. 48, 55–56 Nahkavaatteita alettiin valmistaa Suomessa 1920-luvulla, kun kiristyvässä kilpailutilanteessa tavoiteltiin uusia markkinoita.Hoppu 2019, s. 91 Vaatteisiin keskittyivät erityisesti Friitala ja Satanahka Oy.Hoppu 2019, s. 194 1930-luvulla autoilun yleistyminen loi uusia markkinoita verhoilunahalle.Hoppu 2019, s. 117

Tuotannon hiipuminen 1960- ja 1990-lukujen välisenä aikana 1960-luvulla nahkatehtaiden työntekijämäärät kääntyivät laskuun. Ulkomaisten nahkojen maahantuonti oli suurin syy suomalaisen nahkateollisuuden alati kasvaneille vaikeuksille. Myös kenkäteollisuuden lasku vaikutti suoraan nahkateollisuuteen. Vuonna 1960 nahan viennin arvo oli hieman alle 5 miljoonaa markkaa, kun taas tuonnin arvo oli yli 510 miljoonaa. Vuonna 1963 valmiin nahan tuonti nousi yli miljardin markan. Tuonnin voimakasta kasvua tuki Suomen liittyminen Euroopan vapaakauppajärjestöön vuonna 1963, sillä se alensi tulleja huomattavasti.Hoppu 2019, s. 184–188 Merkittävimpiä tuontimaita olivat Argentiina, Alankomaat, Australia ja Yhdysvallat.Hoppu 2019, s. 194 Nahkateollisuuden harmiksi vientiyritykset Neuvostoliittoon kariutuivat useasti 1960-luvulla.Hoppu 2019, s. 190, 195 Esimerkiksi Ruotsin nahkateollisuus menestyi viennissä huomattavasti Suomea paremmin. Lisäksi heikon menekin vuoksi suomalainen nahkateollisuus pidättäytyi 1960-luvulla tärkeistä investoinneista ja kärsi heikosta tuottavuudesta. Nahka-alalle ei myöskään järjestetty koulutusta.Hoppu 2019, s. 205

Sekä Tampereen Nahkatehdas että Veljekset Åström lakkauttivat teollisen toimintansa vuonna 1960, ja vuonna 1965 lopetettiin myös Epilän Nahkatehdas. Saman vuosikymmenen aikana myös Rauman Nahkatehdas Oy ajautui konkurssiin. Markkinajohtajaksi nousi Friitala, jonka palveluksessa työskenteli 1960-luvun alussa 700 työntekijää ja joka vuosikymmenen loppuun mennessä tuotti lähes kolmanneksen kaikesta Suomessa tuotetusta nahasta. Friitalan jälkeen suurimpia olivat Viialan nahkatehdas ja SatanahkaHoppu 2019, s. 184–194 sekä 1970-luvulla myös Lapuan Nahka- ja Valjastehdas. 1970-luvun alussa nahkavaatteiden kysynnän kasvu siivitti nahkateollisuutta, mutta kysyntä hiipui vuosikymmenen loppuun mennessä, ja tuotanto halpatuotantomaissa kasvoi.Hoppu 2019, s. 208, 210 Halpatuotanto saapui Suomen markkinoille 1980-luvun puolessavälissä.Hoppu 2019, s. 229

Neuvostoliiton-viennin merkitys kasvoi 1980-luvulla: suurimmillaan yli 80 prosenttia kaikista Suomesta viedyistä nahkakengistä vietiin Neuvostoliittoon.Hoppu 2019, s. 221, 224 Idänkaupasta tuli Suomen nahkateollisuuden valtti, joka sai sen muutamiksi vuosiksi menestymään muita Pohjoismaita paremmin. Yleisesti nahkatehtaiden kannattavuus kuitenkin heikkeni: yritykset pidättäytyivät investoinneista, tuotantokapasiteetit jäivät pieniksi eikä uusia yrityksiä juurikaan perustettu. Useita yrityksiä asetettiin konkurssiin.Hoppu 2019, s. 226–228, 233 Nahkatehtaat alkoivat kadota niin Suomesta kuin muistakin Pohjoismaista. Alan kato alkoi korostua Suomessa erityisesti idänkaupan hiipuessa vuodesta 1986 alkaen, kun Neuvostoliitolla ei enää ollut yhtä lailla varaa ostaa tuotteita lännestä. Vuoteen 1991 mennessä kenkävienti Neuvostoliittoon väheni alle kuudesosaan vuoden 1986 tasosta. Jalkinetoimituksia yritettiin siirtää länteen, mutta kappalemäärissä vienti jäi vähäiseksi. Idänkaupan romahtaminen johti muun muassa Porvoon ja Hämeenlinnan tehtaiden sekä Friitalan tuotannon alasajoon vuosina 1989–1991.Hoppu 2019, s. 230 Myös nahkaisten huonekalujen kysyntä alkoi laskea 1990-luvulla kangasverhoilujen yleistyessä. Toiminta alkoi keskittyä pieniin ja keskisuuriin nahkayrityksiin.Hoppu 2019, s. 237–238

2010-luku 2010-luvulla nahkateollisuus todettiin Suomessa häviäväksi alaksi. Lapuan nahkatehtaan sulkeminen vuoden 2013 lopulla päätti laajamittaisen kotimaisen nahkateollisuuden.Hoppu 2019, s. 245–246 Pienyrittäjiksi alalle jäivät muun muassa Kokkolan Nahka Oy ja Oy Ahlskog.Hoppu 2019, s. 246–249 Haasteina pidettiin muun muassa voimakasta kilpailua ulkomaiden kanssa sekä suuria työvoimakustannuksia ja jätevesimaksuja. Parkitsemiskustannukset olivat nousseet Euroopan unionin työturvallisuus-​ ja kemikaalimääräyksien myötä. Yleisesti nahkatuotteiden valmistus oli 2010-luvulla siirtynyt lähes täysin pois Euroopasta halvemman kustannustason maihin.

Katso myös Friitalan nahkamuseo Hagströmin nahkatehdas Loimaan nahkatehdas Napialan nahkatehdas Laukkuteollisuus Suomessa Tekstiiliteollisuus Suomessa Tyrnävän nahkatehdas

Lähteet

Viitteet

nahka Luokka:Nahka