thumb|Näkymä Mount Everestin kuolemanvyöhykkeelle.
Kuolemanvyöhyke tarkoittaa yli kahdeksan kilometrin korkeutta merenpinnasta, jossa ilmassa on niin vähän happea, että ihminen kuolee väistämättä, ellei hän pääse ajoissa takaisin matalammalle. Kuolemanvyöhyke on etenkin maailman korkeimmalle vuorelle Mount Everestille (8 848 metriä) nousevien uhka, ja moni onkin menettänyt lähellä huippua henkensä korkeuden vaikutusten seurauksena. Kuolemanvyöhykkeellä sijaitsevat myös muut Himalajan 14 korkeinta vuorenhuippua.
Saksankielisen nimityksen Todeszone ’kuolemanvyöhyke’ otti käyttöön vuoden 1952 Mount Everestin sveitsiläisen retkikunnan johtaja ja lääkäri Edouard Wyss-Dunant.
Kuolemanvyöhykkeellä ilmassa on happea vain 60 prosenttia merenpinnan happitasosta. Kiipeilijöiltä otettujen verinäytteiden mukaan ihmisen elimistö saa tällöin käyttöönsä vain neljäsosan tarvittavasta happimäärästä.
Kuolemanvyöhykkeelle noussut ihminen alkaa kuolla solu kerrallaan. Aivot ja keuhkot kärsivät hapenpuutteesta, pulssi nousee jopa 140:een lyöntiin minuutissa, sydänkohtauksen ja aivohalvauksen riski kasvaa, ja kiipeilijän arvostelukyky heikkenee. Myös nukkuminen on vaikeaa, lihaskato pienentää lihasmassaa, ja lumen ja jään heijastukset voivat johtaa lumisokeuteen. Älyllinen ja fyysinen heikkeneminen altistavat onnettomuuksille. Liian pitkä oleskelu kuolemanvyöhykkeellä aiheuttaa vuoristotautia, kuten aivojen turpoamista ja aivoödeemaa. Se voi johtaa pahoinvointiin ja ajatusten sumenemiseen, jolloin kiipeilijä voi unohtaa missä on tai joutuu korkeuspsykoosiin. Jotkut kiipeilijät ovat alkaneet psykoosissa käyttäytyä huipulla oudosti, kuten riisuutumaan tai puhumaan mielikuvitusystäville.
Kaikki oireet voivat alkaa jo kuolemanvyöhykkeen alapuolella, jopa alle kuudessa kilometrissä, mutta lisäkorkeus pahentaa niitä huomattavasti.
Kiipeilijät varautuvat kuolemanvyöhykkeelle nousuun akklimatisoimalla kehonsa alemmissa korkeuksissa ennen nousua huipulle. Everestillä leiriydytään ensin perusleiriin 5,4 kilometrin korkeudessa ja tehdään sieltä aluksi väliaikaisia nousuja korkeammalle. Sillä tavoin keho alkaa tuottaa lisää punasoluja, joilla happea kuljetetaan veressä keuhkoista muualle kehoon. Veren paksuuntuminen toisaalta lisää aivohalvauksen riskiä ja saattaa aiheuttaa nesteen kerääntymistä keuhkoihin, josta seuraa väsymystä, tukehtumisen tunnetta, heikkoutta ja märkää yskää.
Vasta kun keho on viikkojen kuluessa paremmin tottunut korkeaan ilmanalaan, voidaan nousta huipulle asti saamatta vakavia vaurioita. Keho ei kuitenkaan voi koskaan tottua hapenpuutteeseen täydellisesti, joten alas on palattava nopeasti. Mukana kannettu lisähappi helpottaa hapenpuutetta, mutta sekään ei poista tukehtumisen tunnetta. Se ei myöskään takaa hengissä selviytymistä kuolemanvyöhykkeellä.
Monet Everestin kiipeilijät ryntäävät huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti, vain 12 tunnin aikana. Kiipeilijät aloittavat loppunousun aamupäivällä nelosleiristä kuolemanvyöhykkeen alapuolelta 7,9 kilometrin korkeudesta, saavuttavat huipun seitsemän tunnin kuluessa, ja palaavat turvalliselle alueelle ennen auringonlaskua. Nykyisin tämä on kuitenkin aiempaa vaikeampaa, sillä Everestillä on usein ruuhkaa. Odottelemaan joutuminen on aiheuttanut useita kuolemantapauksia.
Lähteet
Luokka:Fysiologia Luokka:Vuorikiipeily