pienoiskuva|Stanley R. Mickelsen Safeguard Complexin MSR-tutkarakennus pienoiskuva|150px|Safeguard-ohjelman hihamerkki Safeguard-ohjelma () oli Yhdysvaltain maavoimien ballististen ohjusten torjuntahanke, jonka tuloksena rakennetun järjestelmän oli tarkoitus suojella Yhdysvaltojen omien mannertenvälisten ballististen ydinohjusten laukaisusiiloja Neuvostoliiton tai Kiinan mahdolliselta ydinhyökkäykseltä. Safeguardin olisi tositilanteessa tullut havaita vihollisen ohjukset ja tuhota ne torjuntaohjuksillaan. Safeguard-järjestelmä otettiin käyttöön syksyllä 1975 mutta poistettiin käytöstä jo seuraavana vuonna. Järjestelmä oli aikanaan teknologinen suursaavutus, vaikkakin sen kykyjä tositilanteessa kyseenalaistettiin.
Tausta Safeguardia edelsi pitkä keskustelu ja kehityskulku. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto nojasivat kumpikin ydinpelotteeseensa, jottei toinen hyökkäisi. Pelotteen ylläpidossa keskeistä on varmistaa omien ydinaseiden selviäminen vihollisen ydinensi-iskusta, jotta voidaan toteuttaa vastaisku. Tämä onnistuu sukellusveneiden ohjuksilla (SLBM) ja/tai maalla olevien aseiden suojaamisella. Yhdysvalloissa Pohjois-Amerikan ilmapuolustusjohtoporras NORAD huolehti tutkista ja torjuntahävittäjistä, joiden tuli havaita ja torjua Pohjoisnavan yli Yhdysvaltoja lähestyneet Neuvostoliiton ydinaseistetut strategiset pommikoneet. Mannertenvälisten ballististen ohjusten torjuminen oli kuitenkin vaikeampaa. Ohjukset saattoivat iskeä kohteisiinsa alle puolessa tunnissa laukaisusta, ja ilmakehään valtavan suurilla nopeuksilla saapuvien ydinkärkien tuhoaminen oli suuri haaste.
Ballistisia ohjuksia torjumaan kykenevien ABM-ohjusten kehittäminen tuli Yhdysvalloissa vahvasti esille etenkin 1960-luvun mittaan, muun muassa lokakuun 1962 Kuuban ohjuskriisin vuoksi. Yhdysvalloille selvisi vuonna 1964, että neuvostoliittolaiset rakensivat torjuntajärjestelmää Moskovan suojaksi. Myös kommunistisen Kiinan juuri kehittämät ydinaseet uhkasivat Yhdysvaltoja. Yhdysvalloissa kehitettiin Nike-Zeus-torjuntaohjusta, jonka vaikuttavuutta kyseenalaistettiin alusta asti. Lisäksi ABM-ohjusten keskeinen riski oli molemminpuolisen ydinpelotteen rapautuminen, jos ydinaseita kyettiinkin näin alkaa torjumaan ja väistämätön tuho estämään. Pelättiin, että vihollinen vastaisi rakentamalla aina vain lisää ydinaseita ja ylipäätään ydinsota syttyisi herkemmin. Jopa puolustusministeri Robert S. McNamara vastusti ja kyseenalaisti Nike-Zeusta, mutta käski kuitenkin aloittamaan uuden Nike-X:n kehityksen. Nike-X-järjestelmän oli tarkoitus pystyä torjumaan mittakaavaltaan suuri Neuvostoliiton ydinhyökkäys. Uusien Spartan-ohjusten ja tutkien oli tarkoitus paikata Zeuksen aukot.
Vaikka Neuvostoliiton täysimittaisen ydinhyökkäyksen torjuminen nähtiin mahdottomana, Kiinan pienempi uhka oli enemmän torjuttavissa. Nike-X:stä kehittyi Sentinel-ohjelma. Sentinel-järjestelmä olisi suojannut kevyemmin suurta osaa Yhdysvalloista. Sentinel kaatui kuitenkin monien syiden seurauksena, ja presidentti Richard Nixon päätti korvata sen pienemmällä Safeguard-järjestelmällä. Safeguard suunniteltiin suojaamaan vain Yhdysvaltojen Minuteman-ydinohjusten lakaisukenttiä.
Kehitys pienoiskuva|Kartta tilikaudelle 1971 ehdotetusta Safeguard-ohjelman ”modifioidusta II-vaiheesta”. Ensimmäisen vaiheen myötä oli aloitettu Grand Forksin ja Malmstromin torjunta-alueiden rakentaminen. Safeguardin valmistelutyöt aloitettiin Sentinel-ohjelman lakkauttamisen jälkeen vuonna 1969. Safeguard-suunnitelmiin kuului laajimmillaan 12 aluetta eli torjuntajärjestelmää. Ensimmäiseen vaiheeseen kuuluivat kompleksit Yhdysvaltain ilmavoimien Grand Forksin ja Malmstromin tukikohtien lähettyvillä Pohjois-Dakotassa ja Montanassa. Toiseen vaiheeseen oli useita toteutusvaihtoehtoja.
Yhdysvaltain kongressi hyväksyi kahden Safeguard-alueen eli ensimmäisen vaiheen rakentamisen vuonna 1969. Rakentaminen aloitettiin huhtikuussa 1970. Ydinpelotteen ylläpitämiseksi vuonna 1972 solmittu Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen ABM-sopimus rajoitti kunkin maan suojaamat alueet kahteen ja aluetta kohden torjuntaohjusten määrän sataan ja niinikään niiden laukaisimien määrän sataan. Vuonna 1974 alueiden määrä vähenettiin edelleen vain yhteen, joten Malmstromin torjuntakompleksin rakentaminen keskeytettiin.
Rakentamista tehtiin vauhdilla, ja ongelmia oli ratkaistava nopeasti. Esimerkiksi liittovaltion määräysten mukaisen vähemmistöjen edustajia sisältävän työvoiman saaminen oli haaste harvaan asutulla alueella. Työt edistyivät kylmistä talvista huolimatta nopeasti. Pelkästään PAR- ja MSR-rakennukset vaativat yli 181 000 kuutiometriä betonia. Ilman tutkakaustoa laskettuna kaapeleita vedettiin yli 3 650 km. Rakennustyöt valmistuivat vuonna 1974, minkä jälkeen niitä miehittävä henkilökunta alkoi saapua alueelle.
Safeguard valmistui käyttöön vuoden 1975 aikana, kun erilaisia asioita saatiin tehtyä valmiiksi. Esimerkiksi laitoksen sertifiointi ydinaseita varten tuli helmikuussa 1975. Safeguard pääsi täyteen operatiiviseen valmiuteen 28. syyskuuta 1975. Käyttöönottoa edelsi järjestelmien kokeileminen. 23. lokakuuta 1975 hyväksyttiin sopimus, jossa määriteltiin kuinka Yhdysvaltain maavoimat käyttäisi Safeguardia rauhan ja sotatilan aikana.
Torjuntajärjestelmä pienoiskuva|Sprint-ohjusten laukaisualue numero 2 (Remote Sprint Launch Site No 2) Safeguardin kolme elementtiä olivat tutkat, torjuntaohjukset ja tiedonkäsittely. Safeguard oli kaksikerroksinen järjestelmä eli siinä oli kahdentyyppisiä torjuntaohjuksia omille kantomatkoilleen ja torjuntakorkeuksilleen. Järjestelmän laitokset sijaitsivat suurimmaksi osasi Stanley R. Mickelsen Safeguard Complex (SRMSC) -tukikohdassa Pohjois-Dakotassa. Tarkemmin Safeguard-järjestelmä koostui kahdesta vahvistetusta tutka-asemasta ja viidestä torjuntaohjusten laukaisukentästä SRMSC:lla Pohjois-Dakotassa sekä NORADin päämajassa, Cheyenne-vuoren kompleksissa Coloradossa sijainneesta Ballistic Missile Defense Center -johtokeskuksesta.
Tutkat pienoiskuva|PAR-tutkarakennus (AN/FPQ-16 PARCS -tutka) Cavalierin avaruustukikohdassa. Perimeter Acquisition Radar eli PAR oli lähes 40 m korkea tutkarakennelma, joka rakennettiin vahvistetusta teräsbetonista, tarkoituksena kestää ydinaseen vaikutuksia. Tutkaseinä koostui 6 888 antennielementistä. Tutka oli vaiheistettu antenniryhmä -tyyppinen ja toimi UHF-taajuuksilla. PAR-tutkan tehtävä oli valvoa, havaita ja seurata vihollisen mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia, ja välittää niistä sitten tieto Missile Data Centerille torjuntaohjuksia varten. PAR-rakennusta miehitti 400 henkilöä.
Toinen tutka, Missile Site Radar eli MSR oli tarkoitettu ilmakehään saapuvien viholliskohteiden seurantaan ja omien torjuntaohjusten ohjaamiseen. Se sijaitsi Missile Site Control Building -rakennuksessa, jossa oli myös Missile Site Data Processor -tietokone. Maan päälliseltä osaltaan pyramidia muistuttavassa vahvistetussa betonirakennuksessa oli neljä tutkaseinämää, jotka olivat halkaisijaltaan nelimetrisiä ja sisälsivät 5 000 antennielementtiä. MSR toimi S-alueella. Rakennusta oli miehittämässä jatkuvasti 800 henkilöä.
Torjuntaohjukset pienoiskuva|150px|Spartan- ja Sprint-ohjukset kaaviokuvasss Safeguard sisälsi kahdentyyppisiä torjuntaohjuksia. Pitkälle kantamalle ja Safeguardin varhaisimmaksi ”kerrokseksi” oli tarkoitettu Spartan-ohjus, joka oli kehitetty Nike-Zeus-torjuntaohjuksesta. Spartan oli raskas kolmen rakettiveiheen ohjus, jonka toimintaperiaatteena oli tuhota vihollisohjuksen irrottama ydinkärki ilmakehän ulkopuolella räjäyttämällä kantamansa ydinkärki. Spartanin kantama oli lähes 750 km ja suurin torjuntakorkeus 530 km. Ohjus saavutti lentomatkallaan huippunopeuden noin Mach 10. Spartanit laukaistiin maan alle upotetuista siiloista ”kuumana” eli moottori käynnistettiin siilon sisällä. 23 metrin syvyyteen ulottuvassa siilossa oli laukaisukammio ohjuksineen ja rakettimoottorista purkautuvien pakokaasujen poistokanava sekä kaksi muun välineistön holvia. Kaikki Spartanit oli sijoitettu MSR-alueelle. Siiloja oli 30 kappaletta, jokaisessa yksi ohjus. Spartan sai laukaisun jälkeen ohjaustietoa MSR-tutkalta. Ohjuksen oli tarkoitus lentää laskettuun torjuntapisteeseen, jossa sen ydinkärki räjähtäisi tuhoten kohteensa.
Sprint-ohjus puolestaan oli kaksivaiheinen ja tarkoitettu lyhyelle kantamalle, ilmakehän sisäpuolelle. Sprintin tehtävä oli tuhota jo alemmas lennon terminaalivaiheeseen edenneet ydinkärjet. Tälläinen ohjus tarvittiin muun muassa ydinohjusten mukana kulkevien hämäyskärkien vuoksi, sillä ne kyettiin erottamaan todellisista kärjistä hajotessaan ilmakehässä vasta vähän ennen osumaa. Sprintien tuli olla hyvin liikehtimiskykyisiä ja suojattuja ilmakehän kitkan aiheuttamalta lämmöltä. Sprintit laukaistiin ”kylmänä” eli moottori käynnistettiin vasta, kun ohjus oli heitetty männällä ulos siilostaan. 16 Sprintiä oli sijoitettu siiloihin MSR:lle ja lisäksi yhteensä 56 neljälle kaukaisemmalle laukaisukentälle Pohjois-Dakotassa.
Johtaminen NORADin Ballistic Missile Defense Center (BMDC) Cheyenne-vuoren sisällä otti vastaan kummankin tutkan tietoa, piti yllä tilannekuvaa ja johti torjuntaa. BMDC hallitsi toimintaa eri järjestelmien välillä. Sen vastuulle kuului muun muassa hallinto-, logistiikka- ja koulutusasiat ohjustorjunnassa.
Torjuntaohjusten laukaiseminen vaati presidentin käskyn, koska niissä käytettiin ydinaseita. Laukaisupäätöksen jälkeen National Command Authority lähetti valtuutuksen CINCADiin, ja ydinaseen käytön valtuus syötettiin järjestelmään. Tulikomento välitettiin Cheyenne-vuoren CONAD-keskukseen, sieltä Cheyennen BMDC:iin ja sitten edelleen SRMSC-kompleksin MDC-komentokeskukseen, josta ohjukset laukaistiin ja ohjattiin.
Lakkautus Safeguardin yhden torjuntajärjestelmän ymmärrettiin olevan aivan liian vähän todellista torjuntakykyä, jos ydinhyökkäykseltä pitäisi tositilanteessa puolustautua. Yhdysvaltain maavoimat päätti kuitenkin pitää SRMSC-laitoksen toiminnassa vuoden, koska siitä sai paljon hyödyllistä kokemusta tulevaa varten. Edustahainhuone äänesti ohjelman lakkautettamisesta jo 2. lokakuuta 1975 eli lähes heti sen käynnistämisen jälkeen, koska järjestelmän kulut olivat korkeat ja oletettu hyöty tositilanteessa vähäinen. Yhdysvaltain puolustushaarakomentajien neuvosto (Joint Chiefs of Staff) määräsi ohjelman lakkautettavaksi 10. helmikuuta 1976, vain viiden kuukauden toiminnassaolon jälkeen.
Tämän jälkeen Maavoimat aloitti järjestelmän deaktivoinnin. Useat elementit, kuten PAR-tutka jäivät sotilaskäyttöön, joitakin luovutettiin myöhemmin muihin tarkoituksiin. Maavoimat otti kohteet takaisin haltuunsa vuonna 1984 ohjuspuolustusohjelma Strategic Defense Initiativen vuoksi, jotta laitoksia olisi voinut hyödyntää siinä. Sekään ohjelma ei toteutunut.
Lähteet
Aiheesta muualla
Luokka:Ohjuspuolustus Luokka:Yhdysvaltain maavoimat