Mauno Wilkkinen (virallinen nimi Mauno Samuli Vilkkinen; 15. elokuuta 1910 Vampula – 11. huhtikuuta 1995 Somero) oli suomalainen maailmanmatkaaja, joka oli tunnettu erityisesti pitkistä polkupyöräretkistään eri puolilla maailmaa.Johanna Pelto-Timperi: "Someron teräsvaari polkee yhä", Salon Seudun Sanomat, 14.8.1990.Mauno Samuli Wilkkisen kuolinilmoitus, Somero-Seura. Viitattu 22.4.2026. Häntä kutsuttiin nimellä Someron teräsvaari (englanniksi Old man of steel from Somero), ja titteli oli painettu myös hänen omaan käyntikorttiinsa.Tapio Horila: "Naapurimme Manu Vilkkinen", Someron Joulu 1984. Somero-Seura ry. Viitattu 11.5.2026."Maailmanympäripyöräilijä on poissa", SOMERO, 25.4.1995.Mauno Wilkkinen, blogisivu. Viitattu 22.4.2026.Antti Arve: "Wilkkisen Manun täysin uskomaton polkupyöräretki", Fillari, 2/1997. Wilkkinen kiersi vuosina 1972–1981 maailman polkupyörällä ja kävi matkoillaan 71 maassa.Pentti Eerikäinen: "Pisin reissuni kesti yhdeksän vuotta!", Se!, 11/1990. Hän kuvasi matkojaan toistuvasti sanoin "pyöräilen Suomea maailmankartalle" ja kutsui itseään "Suomen kiertäväksi suurlähettilääksi".Päivi Vasara: "9 vuotta polkupyörällä maailman turuilla", Uusi Suomi, 26.6.1981.Antti Arve: "Pyöräilevää suomalaista teräsvaaria verrattiin Paavo Nurmeen – Unohdettu ihme", Iltalehti (Viikonvaihde), 7.6.1997. Elämä Wilkkinen oli lähtöisin Vampulasta ja muutti 1960-luvun alussa Somerolle, jossa hän asui Urheilutien varrella. Hänen virallinen sukunimensä oli Vilkkinen, mutta perhepiirin mukaan hän käytti sukunimensä alussa W-kirjainta hienostelun vuoksi; myös kuolinilmoituksessa hänen nimensä on muodossa Mauno Samuli Wilkkinen. Ennen matkailu-uraansa Wilkkinen työskenteli useissa eri ammateissa, muun muassa maanviljelyssä, vakuutusalalla, autokaupassa, kiinteistönvälityksessä ja asiointitehtävissä. Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan, ja hän sai myöhemmin rintamamieseläkettä. Wilkkinen oli naimisissa, mutta avioliitto päättyi avioeroon; hänellä oli kolme lasta. Ennen pitkiä matkojaan Wilkkinen opiskeli linguaphone-menetelmällä englantia ja suoritti keskikoulukurssin ruotsissa ja saksassa. Varhaiset matkat Wilkkinen teki ensimmäisen ulkomaanpyöräilynsä vuonna 1938, jolloin hän kiersi kolmessa viikossa noin 2 300 kilometrin matkan Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Pitkä tauko seurasi sotavuosista lähtien, ja seuraava ulkomaanmatka tehtiin vuonna 1966, jolloin Wilkkinen pyöräili Länsi-Saksan, Alankomaiden ja Belgian kautta. Vuonna 1967 hän matkusti jälleen Länsi-Saksaan sekä lisäksi Ranskaan, Liechtensteiniin, Sveitsiin ja Itävaltaan. Vuonna 1968 Wilkkinen lähti laajalle pyöräretkelle Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan."Ei Manua matkat pelota", Seura, 4.2.1970. Matka alkoi Somerolta 14. elokuuta 1968, kesti 16 kuukautta ja yhdeksän päivää ja ulottui Marrakeshiin Marokossa. Matkan aikana hän pyöräili 18 300 kilometriä ja kävi 18 maassa. Lähtökassana hänellä oli 497 markkaa ja 9 penniä. Pariisin lähistöllä Wilkkinen joutui liikenneonnettomuuteen väistäessään ohitusvirheen tehnyttä autoa. Onnettomuudessa häneltä murtui peukalo ja pari kylkiluuta. Hän toipui leirintäalueen teltassa noin viikon ajan ja jatkoi sen jälkeen matkaa pyörää taluttaen. Marrakešissa hän toimi neljän päivän ajan Yhdysvalloissa lääkärinä työskennelleen hollantilaisnaisen henkivartijana ja oppaana. Marokossa Wilkkinen joutui useita kertoja paikallisten kivittäjien hyökkäysten kohteeksi vuoristoseuduilla, ja osa hänen matkakassastaan varastettiin Casablancassa. Fillari- ja Iltalehti-lehtien mukaan juuri Afrikan-matkan kokemukset saivat Wilkkisen vakuuttumaan siitä, että hän pystyisi pyöräilemään koko maapallon ympäri. Maailmanympärimatka 1972–1981 Wilkkisen tunnetuin matka alkoi tammikuussa 1972, jolloin hän lähti Raumalta rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan. Mukaan pääsemiseksi Wilkkinen oli hankkinut Merimies-Unionin puheenjohtaja Niilo Wälläriltä merimiespassin, jonka turvin hän pystyi maksamaan matkansa osin laivatöillä, osin rahalla. Matka kesti noin yhdeksän ja puoli vuotta. Matkan aikana Wilkkinen kävi 71 maassa, pyöräili noin 86 000 kilometriä ja matkusti kokonaisuudessaan noin 250 000 kilometriä eri kulkuneuvoilla. Salon Seudun Sanomien mukaan kokonaismatkasta 46 500 kilometriä taittui lentäen. Uusi Suomen mukaan matkalla kului 79 polkupyöränrengasta, ja Fillari-lehden mukaan käytössä oli kaikkiaan seitsemän eri polkupyörää, joista osa oli vaihteettomia ja yhdessä oli viisi vaihdetta. Matkareitti kulki Etelä-Amerikan, Väli-Amerikan ja Pohjois-Amerikan kautta Aasiaan, Australiaan ja takaisin Eurooppaan. Horilan mukaan hän pyöräili Etelä-Amerikassa kaikkien valtioiden läpi lukuun ottamatta Venezuelaa, Guyanaa, Surinamea ja Ranskan Guayanaa. Argentiinasta Chileen hän pääsi vasta Perun kautta vuonna 1974, koska Andien suora ylitys ei polkupyörällä onnistunut. Keski-Amerikassa hän läpäisi kuusi valtiota, ja Turun Sanomien Suomi 1975 -palstan mukaan hän oli kesäkuussa 1975 polkenut Costa Rican läpi ja jatkoi tuolloin kohti Meksikoa.Jukka Saarinen: "Teräsvaari maailmalla, rojalistien möö ja merisika", Turun Sanomat, 9.6.2025. Horilan mukaan hän viipyi Meksikossa yli kuukauden. Seuraavat vuodet hän pyöräili laajasti Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä kävi myös Alaskassa, ja vuonna 1976 hän seurasi Montrealin olympialaisia paikan päällä. Amerikasta Wilkkinen jatkoi vuonna 1978 Havaijille ja sieltä Japaniin. Tokiossa pyörällä liikkuminen oli Horilan mukaan vaikeaa, koska kiinansukuisista kirjoitusmerkeistä oli vaikea saada selvää. Reitti kulki edelleen Filippiineille, Thaimaahan, Malesiaan, Singaporeen, Indonesiaan, Australiaan ja Uusi-Seelantiin. Tämän jälkeen hän jatkoi matkaa Intiaan, Egyptiin ja Israeliin, jossa hän työskenteli kibbutsilla useita kuukausia. Hän palasi Suomeen kesäkuussa 1981. Matkustustapa Wilkkinen matkusti usein hyvin pienellä rahamäärällä. Vuoden 1968 matkalle hän lähti 497 markan ja 9 pennin kassalla, ja vuoden 1972 maailmanympärimatkalle noin 1 000 markan lähtövaroilla. Horilan mukaan hänellä oli lisäksi rintamamieseläke, ja Suomessa oli varattuna raha mahdolliseen paluulentoon. Wilkkinen rahoitti matkojaan tekemällä tilapäistöitä eri maissa. Lähteiden mukaan hän työskenteli muun muassa rakennus-, puutarha-, maalaus-, muuraus- ja korjaustöissä; Horilan mukaan rakennustöihin osallistui Paraguayssa, Brasiliassa, Kanadassa, Japanissa, Singaporessa, Australiassa ja Yhdysvaltain Detroitissa. Seuran matkaraportin mukaan hän teki Torremolinoksessa muun muassa talonmiehen, appelsiinifarmin työntekijän, remonttimiehen ja saunanrakentajan töitä. Wilkkinen kertoi useissa lähteissä, ettei kerjännyt eikä liftannut matkoillaan. Hän yöpyi usein teltassa tai paikallisten tarjoamissa majoituksissa, ja maksullisia leirintäalueita hän vältti. Salon Seudun Sanomien mukaan hän pärjäsi matkallaan itseopitulla englannilla, elekielellä sekä opettelemalla eri kielillä ainakin lukusanoja ja tavallisimpia ruokasanoja. Horilan mukaan hän kertoi osaavansa lukusanat kuudellatoista kielellä. Wilkkisen ruokavalio oli matkoilla erittäin niukka. Hänen pääravintonsa oli itse keittämä kaurapuuro, johon hän käytti kauraryynejä, sokeria ja kananmunia. Hän kertoi sopeuttaneensa elimistönsä epäsäännölliseen rytmiin ja syöneensä vain nälän tullen; rahattomina jaksoina hän paastosi. Varusteinaan Wilkkinen kuljetti telttaa, makuupussia, keittimiä, työkaluja, varaosia ja varakumeja sekä kameraa, päiväkirjaa ja osoitekirjoja. Henkilökohtaisena aseenaan hänellä oli Afrikan-matkalla ritsa, jolla hän torjui koirien hyökkäyksiä, ja Etelä-Amerikassa lisäksi pitkä viidakkoveitsi machete. Pyörän takana kulki taulu, jossa luki "Finland" ja luettelo niistä maista, joiden läpi hän oli matkustanut. Julkisuus ja arkisto Wilkkisen matkat herättivät huomiota erityisesti ulkomailla. Horilan mukaan hänestä julkaistiin noin 400 ulkomaista lehtijuttua, muun muassa Tokiossa ilmestyvässä laajalevikkisessä Asahi Shimbunissa. Fillari-lehden mukaan häntä haastateltiin useisiin radio- ja televisio-ohjelmiin eri maissa, ja Horila kirjoittaa hänen esiintyneen televisiossa noin viisikymmentä kertaa ja puhuneen useita kertoja eri maiden suomenkielisissä radiolähetyksissä. Suomessa Wilkkistä haastatteli toimittaja Pentti Kasurinen Yleisradion Anna palaa -ohjelmassa 17. lokakuuta 1983.Mauno Wilkkisen haastattelu (video), "Anna palaa" YLE 17.10.1983, toimittaja Pentti Kasurinen. Mauno Wilkkinen -seura ry. Viitattu 11.5.2026. Eräs eteläamerikkalainen lehti vertasi häntä Paavo Nurmeen Suomen tunnetuksi tekemisessä, ja vertailu toistui muissakin julkaisuissa matkan edetessä. Wilkkinen kokosi matkoiltaan laajan arkiston. Horilan mukaan siihen kuului noin 6 000 valokuvaa, laaja lehtileikekokoelma sekä vieraskirjoja, joihin oli kertynyt noin 5 200 nimeä ja osoitetta. Kirjeenvaihtoa oli vuosilta 1972–1984 seitsemän mapillista, ja sekä saapuneiden että lähetettyjen kirjeiden määrä lähenteli kumpikin kahta tuhatta. Se!-lehden mukaan hänen arkistossaan oli yli 6 000 valokuvaa ja vähintään saman verran kirjeitä. Matkoillaan Wilkkinen kävi myös ulkomailla asuvien suomalaisten luona; Horilan mukaan hän tapasi noin parikymmentä Suomen suurlähettilästä ja kävi 41 konsulaatissa. Toimittaja Antti Arve on huomauttanut, että vaikka Wilkkisestä kirjoitettiin laajasti ulkomaisissa lehdissä ja häntä haastateltiin lukuisiin radio- ja televisio-ohjelmiin eri maissa, Suomessa hänen matkansa saivat huomattavasti vähemmän huomiota kuin esimerkiksi vuoden 1981 Whitbread-purjehduksen suomalaisen veneen miehistö samana vuonna. Wilkkisen elämäntyötä on tallentanut ja tutkinut etenkin Arve, joka tapasi Wilkkisen ensi kerran kesällä 1981 tämän palattua maailmanympärimatkaltaan ja haastatteli häntä tuolloin useiden tuntien ajan Turun Sanomille. Arve kohtasi omilla pyörämatkoillaan Etelä-Amerikassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa lukuisia ihmisiä, jotka olivat tavanneet Wilkkisen, ja kirjoitti Wilkkisestä laajat muistokirjoitukset Iltalehteen ja Fillari-lehteen vuonna 1997. Fillari-lehti esitti Arven kirjoituksen yhteydessä, että Wilkkisen reissujäämistö olisi merkittävänä historiana asianmukaisesti museoitava. Myöhemmät vuodet ja kuolema Maailmanympärimatkan jälkeen Wilkkinen jatkoi pyörämatkailua. Vielä vuonna 1990, kun hän täytti 80 vuotta, hän palasi Somerolle seitsemän kuukautta kestäneeltä matkalta, jonka aikana hän oli vieraillut Floridassa ja Kanadassa. Wilkkinen kuoli 11. huhtikuuta 1995 Somerolla. Hänet siunattiin Vampulan kirkossa 22. huhtikuuta 1995. Fillari- ja Iltalehti-lehtien mukaan hän kuoli syöpään. Lähteet
Aiheesta muualla Mauno Wilkkinen -seura ry:n verkkosivut Mauno Wilkkinen – elämäkerta
Luokka:Suomalaiset henkilöt Luokka:Maailmanympärimatkaajat Luokka:Vuonna 1910 syntyneet Luokka:Vuonna 1995 kuolleet