Oulu () on Suomen kaupunki ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntakeskus. Se sijaitsee Oulujoen suulla Perämeren rannikolla. Oulun kaupungissa asuu noin ja laajemmin koko seudulla asuu noin henkilöä. Asukasluvultaan Oulu on Suomen :nneksi suurin kunta ja lähikuntineen neljänneksi suurin kaupunkialue.
Vuonna 1605 perustettu Oulu on Pohjois-Suomen vanhin kaupunki. Kaupungin pinta-ala on neliökilometriä, josta on maata, sisävesiä ja loput neliökilometriä merta. Oulu on maapinta-alaltaan Suomen suurin rannikkokunta. Oulu on maailman kolmanneksi pohjoisin kaupunki, jossa asuu yli 100 000 asukasta, Murmanskin ja Norilskin jälkeen, ja maailman toiseksi pohjoisin yli 200 000 asukkaan kaupunki Murmanskin jälkeen.
Oulu on alueensa hallinnollinen ja kaupallinen keskus. Oulun naapurikunnat ovat Hailuoto, Ii, Kempele, Liminka, Lumijoki, Muhos, Pudasjärvi, Tyrnävä ja Utajärvi.
Nykyinen Oulun kaupunki perustettiin 1. tammikuuta 2013, kun entinen Oulun kaupunki sekä Haukiputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyivät.
Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2026 yhdessä Slovakian Trenčínin kanssa.
Nimen alkuperä Oulu-nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisenä vaihtoehtona pidetään nimen liittymistä suomen murteissa säilyneeseen ja mahdollisesti saamen kielestä periytyvään sanaan oulu, joka tarkoittaa tulvivaa vettä (eteläsaameksi: åulo ’sulanut lumi’, åulot ’sulaa’). Mahdollista on myös, että Oulu-nimi viittaisi Pohjois-Savon murteissa tunnettuun uula-sanaan, jolla tarkoitetaan väylää tai uomaa. Hyvin usein suomalaisessa kieliperinteessä sekä järvi että laskujoki nimetään samalla tavalla. Niinpä myös Oulujärven mukaan nimettiin laskujoki Oulujoeksi ja jokisuulle syntynyt kauppapaikka Ouluksi. Nimi lienee annettu viimeistään 1000–1100-luvulla. Vanhimmat historialliset tiedot nimestä ovat vuosilta 1327–1328 Vlu, Wlw ja Wlvthraesk (vrt. ruotsin Ule träsk), mutta varmasti nimi on tätä ehkä useita satoja vuosia vanhempi.
Historia pienoiskuva|Oulu 1840-luvulla, J. Boströmin piirros.
Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n 8. huhtikuuta 1605 perustama Oulu on Pohjois-Suomen vanhin kaupunki. Oulun nousukausi alkoi vuonna 1765, kun kaupunki sai ulkomaankaupan mahdollistavat tapulikaupunkioikeudet. Vuonna 1822 tulipalo tuhosi koko keskustan, ja arkkitehti Carl Ludvig Engel laati kaupungille uuden ruutukaavan. Oulu on palanut historiansa aikana kymmenen kertaa.
Nykyisin Oulu tunnetaan etenkin teknologiakaupunkina ja Pohjois-Suomen talousveturina. Vuonna 1982 perustettu Oulun Technopolis oli Pohjoismaiden ensimmäinen teknologiakylähttps://web.archive.org/web/20070928054237/http://www.m-cult.net/mediumi/article.html?articleId=70&print=1&lang=fi. Aikaisemmin Oulu tunnettiin tervakaupunkina: Oulun keskeinen vientituote oli 1800-luvulla terva, ja se oli myös koko vuosisadan Suomen suurin tervanviejä. Kainuun talonpojat toimittivat tervansa pitkin Oulujokea Toppilan kaupunginosassa, Toppilansalmen pohjoisrannalla sijainneeseen Tervahoviin. Tervaporvarit olivat Oulun kaupungin johtavat kauppiassuvut, jotka kävivät ulkomaankauppaa tervalla. Vienti- ja tuontikaupan lisäksi tervaporvarit harjoittivat laivanvarustusta ja sahatoimintaa.
Maantiede
pienoiskuva|Maannousu muokkaa Nallikarin uimarantaa. Maastoltaan Oulu on hyvin alavaa ja luonnolliset korkeuserot ovat pieniä. Maannousu on Oulun alueella noin yhdeksän millimetriä vuodessa. Oulun kaupungin korkein kohta on 135 metriä meren pinnan yläpuolella.
Kaupunkialueella Ruskon jätekeskuksen vanha maisemoitu jätetäyttö eli Ruskotunturi kohoaa 60 metrin korkeuteen. Sille avattiin laskettelukeskus 2013.
Ilmasto Keskilämpötila on noussut 0,02…0,04 °C vuosikymmenessä vuosina 1900–1999. Oulussa talvet ovat kylmempiä ja pidempiä kuin Etelä-Suomessa, mutta toisaalta leudompia kuin Lapissa. Kesät ovat valoisia, ja etenkin heinäkuu on yleensä lämmin. Oulun leveyksillä syksy etenee yleensä nopeammin talveksi kuin Etelä-Suomessa. Ero kevään alkamisessa Oulun ja Etelä-Suomen välillä on noin kaksi viikkoa. Keskilämpötila Oulussa heinäkuussa on +16,5 astetta ja tammikuussa −9,6 astetta. Korkein mitattu lämpötila on +33,3 astetta (1957) ja alin −41,5 astetta (1966). Vuoden keskimääräinen sademäärä on noin 450 millimetriä. Oulun lämpöoloihin vaikuttavat Perämeri eli meren läheisyys ja Golfvirta, joka tekee Oulusta leveysasteeseen nähden lauhkean. Alueelle ovat ominaisia kasvukauden lyhyys (noin 160 vuorokautta) ja lämpöolojen suuret vaihtelut. Lumipeiteaika on Oulussa viisi kuukautta. Pohjoinen ilmasto ja pohjoinen luonto ovat myös herkkiä ympäristöolosuhteissa tapahtuville muutoksille, kuten ilmastonmuutoksen vaikutuksille.
Suot ja metsät Metsämaasta on 60 prosenttia mäntyvaltaista, 30 prosenttia kuusivaltaista ja loput lehtipuu-, lähinnä koivuvaltaista metsää. Oulun alueelta lehdot ja lehtomaiset metsät miltei puuttuvat ja mustikkatyypin kosteahkoa tuoretta kangasmetsää on suhteellisen niukasti. Oulujoen pohjoispuolisilla moreenimailla tosin pohjoinen mustikkatyyppi on vallitsevana ja valtapuuna kuusi, kun taas eteläpuolen hiekkakankaiden metsät ovat yleensä kanerva-jäkälätyypin männiköitä. Oulu kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli boreaaliseen vyöhykkeeseen. Tarkasti ottaen Oulu kuuluu keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen eli suovyöhykkeeseen ja viljanviljelyn äärialueeseen. Tervaleppä kasvaa Oulun seudulla pohjoisimmillaan. Jaloja lehtipuita ei Oulun seudulla kasva luonnossa lainkaan, tosin istutettuina menestyvät vaahtera, jalavat, lehmukset ja tammi. Alueen soilla on kesällä usein yöpakkasia, lämpötilan vuorokausivaihtelu on suurta. Pohjois-Pohjanmaa on Suomen soisinta aluetta. Oulun alueella nevat ovat olleet vallitseva suotyyppi, mutta suo-ojituksen lisääntyessä räme- ja korpisuot yleistyivät ja lopulta metsittyivät. Oulun soista on ojitettu kaksi kolmasosaa. Viljelysmaista pääosa sijaitsee Oulujoen laaksoalueella, joen etelärannalla.
Kallioperä pienoiskuva|Oulu satelliittikuvassa vuonna 2018. Pohjois-Pohjanmaan maakuntakivi on liuske. Oulujoen uoman eteläpuoliset alueet kuuluvat niin sanottuun Muhoksen muodostumaan, jossa pohjimmaisena on karkearakeista arkoosihiekkakiveä ja paikoin konglomeraattia.http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=111269&lan=FI Näiden päällä on hienorakeisia punaisia, ruskeita tai vihreänharmaita savikiviä, joissa on ohuina välikerroksina punaista hiekkakiveä. Nämä metamorfoitumat, jotunisiin muodostumiin kuuluvat sedimenttikivet ovat säilyneet häiriintymättöminä graniittiseen peruskallioon syntyneessä vajoamassa, jonka pohjoinen siirrosraja kulkee Oulujoen uoman eteläpuolella. Sedimenttikallioperää on Suomessa tämän lisäksi vain Satakunnassa. Joen pohjoispuolella on graniittia ja granodioriittia sekä Kiimingin rajan läheisyydessä kvartsi- ja maasälpäliusketta. Kiteinen kallioperä on kaupungin alueilla nähtävissä muun muassa Hupisaarilla ja Merikosken voimalaitoksen padon alapuolella silloin, kun Oulujoen uoma on kuivillaan. Kallioperän tarkempi rakenne tunnetaan huonosti, koska kalliopaljastumia on koko alueella vähän ja maapeitteet ovat usein paksut. Siksi kallioperästä on voitu saada tietoja vain syväkairauksen avulla.
Maaperä Maaperä on varsinkin Oulun eteläisillä alueilla hyvin paksu. Tämän takia koko Oulun alueella on tasaista. Jääkauden muovaaman moreenipohjan päällä on hiekkakerros. Hiekan ja hiesun alla on laajoilla alueilla myös jääkauden loppuvaiheen aikaista kerrallista lustosavea ja myöhemmin kasaantunutta harmaata sulfidisavea, joka huonontaa maaperän ominaisuuksia rakennuspohjana. Oulun huomattavin harjumuodostuma on kaakossa Oulujoen eteläpuolella Pikkaralan lähellä sijaitseva noin kuuden kilometrin pituinen ja 1,5 kilometrin levyinen Hangaskankaan-Palokankaan harju, jonka ylin laki on 47 metriä merenpintaa ylempänä. Harjun rinteellä on kasvillisuuden sitomia lentohiekkadyynejä. Oulujoen pohjoispuolella maaperä on lähinnä moreenia ja topografialtaan maasto on vaihtelevampaa. Oulujoen pohjoispuolelle tyypillistä maata on loivasti kumpuilevat moreenikankaat, yksinäiset harjunpätkät ja kohoumien välisissä painanteissa olevat suot.
Vesistöt pienoiskuva|Kalimeenlampi Oulun ja entisen Kiimingin rajalla. Vesistöä on Oulussa 849 neliökilometriä. Sisävesiin kuuluvat Oulujoen lisäksi pohjoisella peruskallioalueella olevat pienehköt järvet, lännessä Pyykösjärvi, Oulun suurin järvi (2 km², 12,7 m mpy.), sekä Kuivasjärvi (1,2 km²). Idempänä sijaitsevat Niilesjärvi, Valkiaisjärvi ja Lylyjärvi ovat näitä pienempiä. Sanginjoki laskee Oulujokeen pohjoisesta noin 12 kilometriä jokisuusta itään. Oulun keskustan läpi virtaa Pokkisenväylän suuhun mereen laskeva Kaupunginoja, jonka varren puistot elävöittävät kaistan kaupungin keskelle. Oulujoki virtaa alajuoksullaan yli 20 kilometrin matkan Oulun kaupungin alueella. Vuonna 1940 Merikoski padottiin ja voimalaitos muutti joen yhdentoista metrin korkuiseksi putoukseksi. Oulujoen suistossa on paljon saaria, jotka ovat keskeisen sijaintinsa takia hyvin tunnettuja Oulun kaupunkikuvassa. Keskustan edustalla sijaitseva Pikisaari on tunnettu puutaloistaan, ja siellä on historiansa aikana toiminut mm. höyrysaha ja villatehdas. Saaresta on siltayhteydet keskustaan, Raatinsaareen ja Hietasaareen.
Oulun edustan merialue on hyvin matalaa, esimerkiksi Kempeleenlahti on lähes kokonaan alle viiden metrin syvyinen. Oulun rannoilla onkin laskettu kuluvan vuosisadan aikana paljastuvan useita satoja hehtaareita. Meren mataluuden vuoksi veden määrä on suhteellisen pieni, ja meriveden laatu paraneekin selvästi etäännyttäessä rannikolta. Fosforikuormitus on kuitenkin laskenut koko 2000-luvun, ja samana aikana vedenlaatu on Kempeleenlahtea lukuun ottamatta ollut Oulun edustalla tyydyttävä.
Aluerakenne Taajamat Vuoden 2017 lopussa Oulussa oli 201 810 asukasta, joista 193 319 asui taajamissa, 6 927 haja-asutusalueilla ja 1 564:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Oulun taajama-aste on 96,5 %. Oulun taajamaväestö jakautuu seitsemän eri taajaman kesken:
# Taajama Väkiluku(31.12.2017) 1 Oulun keskustaajama* 183 701 2 Kiimingin kirkonkylä 5 654 3 Alakylä 1 538 4 Ylikiimingin kirkonkylä 732 5 Vesala 711 6 Yli-Iin kirkonseutu 686 7 Huttukylä 297
Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Oulun keskustaajama ulottuu osittain myös Kempeleen kunnan alueelle. Kaikki entisten Haukiputaan ja Oulunsalon taajama-alueet sekä Kiimingin Jääli ovat kasvaneet Oulun keskustaajaman kanssa yhteen.
Väestö Oulun asukasluku on ().. Asukkaista oli miehiä 49,8 prosenttia ja naisia 50,2 prosenttia.
Sodan jälkeen suurimman muuttajaryhmän muodosti Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta saapunut siirtoväki, jota asutettiin vuoteen 1950 mennessä 2 250 henkeä, 5 prosenttia kaupungin väkiluvusta. Väkiluku kasvoi hyppäyksittäin vuosien 1965, 1967, 2009 ja 2013 kuntaliitoksissa. Vuonna 1990 Oulun asukasluku ylitti 100 000 asukkaan rajan.
Oulun pinta-ala kasvoi ja asukastiheys pieneni vuosina 2009 ja 2013 kuntaliitosten takia. Vuonna 2009 siihen liitettiin Ylikiiminki ja 2013 Haukipudas, Kiiminki, Oulunsalo ja Yli-Ii.
Seuraavassa kuvaajassa on esitetty Oulun ja sen liitoskuntien väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty kuntajako on 1. tammikuuta 2017 vallinneen tilanteen mukainen.
Asukasluvultaan suurimmat kaupunginosat ovat Haukipudas, Oulunsalo, Kaakkuri, Ritaharju, Tuira ja Kello.
Kotimaiset kielet Vielä 1920-luvulla Oulun asukkaista 4,4 prosenttia oli ruotsinkielisiä, kun vuonna 2020 heitä oli 0,2 prosenttia Oulun väestöstä. Saamelaisten kotiseutualueen Inarin, Utsjoen ja Enontekiön ulkopuolella yksi merkittävimmistä saamenkielistä yhteisöistä sijaitsee Oulussa, Rovaniemen ja Helsingin ohella. Tutkija Niina Kunnaksen mukaan Oulun seudulla asuu kymmeniä, jopa satoja, karjalankielisiä.
Ulkomaalaistaustaiset