thumb|Amerikkalaisen Biographin elokuvajuliste vuodelta 1913. Elokuvan historia katsotaan yleisimmin alkaneeksi vuodesta 1895, jolloin Lumièren veljekset järjestivät ensimmäisen varsinaisen elokuvaesityksen. Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana elokuvan kerronta ja tekniikat etsivät muotojaan. Elokuvan historian käännekohtia ovat esimerkiksi Hollywoodin studiojärjestelmän perustaminen 1910-luvulla, mykkäelokuvan kukoistuskausi 1920-luvulla, äänielokuvan synty vuonna 1927, Hollywood-elokuvan klassinen kausi 1930-luvulta 1950-luvulle, värin ja laajakangasformaatin yleistyminen 1950-luvulla, eurooppalainen realismi ja uuden aallon elokuva sekä digitaalisuuden yleistyminen 1990-luvulla.
Elokuva oli ensimmäinen audiovisuaalinen massamedia. Tämän vuoksi sitä käytettiin muun muassa uutisten ja valistuksen/propagandan levittämiseen aina television yleistymiseen saakka. Tämän jälkeen elokuvaa on käytetty lähinnä taiteen ja viihteen välineenä.
Edeltäjät Elävän kuvan historia ulottuu 1600-luvulle, yli 200 vuotta kauemmas kuin filmin historia. Ensimmäiset elävää kuvaa esittävät laitteet tehtiin 1600- ja 1700-luvuilla. Taikalyhdyllä voitiin esittää kuvapareja, jotka liukuivat toistensa päälle, mutta ei vielä liikkuvaa kuvaa. Taikalyhty oli puinen tai peltinen laatikko, johon kuvat työnnettiin putken ja valonlähteen väliin.Nummelin 2009, s. 9–10.
1800-luvulla ranskalainen Joseph Plateau kehitti fenakistoskooppi. Se on rei’itetty kiekko, jota pyörittämällä siihen kiinnitetyt kuvat vaihtuvat ja luovat liikkeen illuusion. Siitä kehitettiin zoetrooppi, jossa on kaksi kiekkoa, rei’itetty ja kuvasarjan sisältävä. Muita 1800-luvun eläviä kuvia näyttäviä keksintöjä olivat flip book eli ‘plärä’, mutoskooppi sekä praksinoskooppi. Kaikkien näiden laitteiden esittämät elävät kuvat eivät kuitenkaan vielä kertoneet mitään tarinaa kuten oikeat elokuvat, vaan yksi ja sama tapahtuma vain toistui loputtomiin. Lisäksi niiden kuvat olivat piirrettyjä eivätkä valokuvia.Nummelin 2009, s. 11–12.
1820-luvulla keksityn valokuvauksen tekniikka kehittyi niin, että 1870-luvulla voitiin jo ottaa kuvasarjoja. Ranskalainen Étienne-Jules Marey keksi 1880-luvun alussa valokuvakiväärin, jolla hän pystyi liittämään kuvasarjoja yhteen. Hän myös kehitti niiden katsomiseen projektorin, jolla hän pystyi esittämään kuvasarjoja elokuvan tapaan vaikkakaan ei vielä tasaisella nopeudella. Mareyn työtoveri Georges Demenÿ kehitti hänen jälkeensä fonoskoopin, pyörivän kiekon, jolla olevat kuvat heijastettiin valkokankaalle taikalyhdyn avulla.Nummelin 2009, s. 13–14.
Synty Elokuvan keksimisvuotena pidetään vuotta 1895, jolloin ranskalaiset Lumièren veljekset Louis ja Auguste järjestivät Pariisissa lyhyen elokuvaesityksen. Vastaavia esityksiä olivat tosin aikaisemmin järjestäneet myös amerikkalainen Henry Renno Heyl sekä saksalaiset Skladanowskyn veljekset. Nämä varhaisimmat elokuvat olivat korkeintaan minuutin mittaisia arkisia ja juonettomia tallennuksia tavallisista asioista, kuten kävelevistä tai korttia pelaavista ihmisistä. Filmikelaa pyöritettiin veivaamalla kampea kädellä, ja näin koneenkäyttäjä pystyi säätelemään kuvanopeutta ja jopa elokuvan suuntaa. Pian elokuvilla alettiin pyrkiä ällistyttämään katsojia näyttämällä erikoisia tai iljettäviä asioita; tällaisia elokuvia kutsuttiin attraktioelokuviksi.Nummelin 2009, s. 9, 16–18.
Kehityksen vuosikymmenet thumb|Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902) on yksi elokuvan ensimmäisen vuosikymmenen tunnetuimmista elokuvista. Kertova elokuva syntyi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäisenä nykyaikaisena kertovana elokuvana, jolla on päähenkilöt ja tunnistettava juoni, pidetään usein Edwin S. Porterin Suurta junaryöstöä (1903). Tässä elokuvassa käytettiin ensi kertaa niin sanottua samanaikaista leikkausta eli samaan aikaan eri paikoissa tapahtuvia kohtauksia limittäin. Toinen kuuluisa elokuva tältä ajalta on Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902), jossa jo käytettiin karkeata leikkausta. Méliès käytti elokuvissaan myös paljon trikkitekniikkaa, ja elokuvat värjättiin käsityönä. Näissä varhaisissa kertovissa elokuvissa käytettiin vielä hyvin vähän välitekstejä ja lähikuvia. Useimmiten ihmiset kuvattiin kaukokuvassa, kuin teatterin lavalla esiintyvinä. Lähikuvat tulivat yleisempään käyttöön elokuvissa vasta 1910-luvun alussa, ja sen myötä elokuvanäyttelijöistä alkoi tulla tunnettuja. Myös hahmojen tunnetilojen ilmaisu kehittyi elokuvaleikkauksen kehittymisen myötä. Käyttöön tulivat myös näkökulmaotokset, joissa ensin näytetään ihmistä ja sen jälkeen sitä, mihin hän katsoo.Nummelin 2009, s. 19–21.
Elokuvan teko, filmit ja kamerat yhdenmukaistuivat 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, ja alalle luotiin standardeja. Suuria elokuvatuottamoita perustettiin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Amerikkalaiset elokuvayhtiöt alkoivat vuoden 1910 tienoilla muuttaa ilmastoltaan suotuisaan Hollywoodiin Kaliforniaan, jonne syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana useita edelleenkin toimivia suuria elokuvayhtiöitä.Nummelin 2009, s. 22.
Elokuvan lajityypeistä 1900-luvun alkuvuosina suosituin oli komedia, ja pitkät takaa-ajokohtaukset olivat erityisen suosittu komedian aihe. Myös sarjaelokuvat olivat suosittuja, ja niissä seikkaili usein naamioitu sankari. Tällaisten sarjojen yksittäinen osa loppui usein niin sanottuun cliffhangeriin.Nummelin 2009, s. 22–23.
thumb|Kohtaus elokuvasta Kansakunnan synty (1915). Elokuvien pituus alkoi kasvaa 1910-luvun puolivälissä. Euroopassa alettiin tehdä huolella lavastettuja “taide-elokuvia”, joiden aiheet otettiin kirjallisuudesta ja historiasta. Hollywoodissa pitkää elokuvaa alkoi ensimmäisenä tehdä D. W. Griffith, jonka kolmetuntinen Kansakunnan synty (1915) saavutti niin suuren suosion, että kaikki amerikkalaiset studiot ryhtyivät tekemään pitkiä elokuvia. Elokuvien pidentymisen seurauksena yhdessä elokuvanäytännössä alettiin näyttää vain yksi elokuva aikaisempien useiden lyhytelokuvien sijaan.Nummelin 2009, s. 23–25.
Mykkäelokuvan kulta-aika
pienois|vasen|pysty|Lillian Gish oli mykkäelokuvan suuria tähtiä. Elokuvassa ei ollut mukana ääntä ennen 1920-luvun loppua. Tänä mykkäelokuvien aikana tehtiin paljon komedioita, joita katsotaan ja arvostetaan edelleen. Mykkäkomedioiden komiikka perustui usein kaatuiluun ja asioiden hajottamiseen. Tunnetuimpia mykkäelokuvien koomikoita olivat esimerkiksi Buster Keaton, Charles Chaplin ja Harold Lloyd. Heistä etenkin Chaplin nousi suureen suosioon pitkillä elokuvillaan, joissa oli komiikan lisäksi myös tunteellisuutta ja yhteiskunnallisia epäkohtia kuvaavaa realismia. Chaplin onnistui myös siirtymään mykkäelokuvista äänielokuviin.Nummelin 2009, s. 25–28.
Euroopassa tehtiin vuodesta 1915 alkaen vähemmän elokuvia kuin Hollywoodissa, mihin osaltaan vaikutti ensimmäinen maailmansota vuosikymmenen lopulla. Monien Euroopan maiden mykkäelokuvan kultakausi ajoittui 1920-luvulle, jolloin etenkin Neuvostoliitto, Saksa ja Ranska tuottivat tärkeitä mykkäelokuvia. Eurooppalainen mykkäelokuva oli amerikkalaiseen verrattuna kerronnaltaan ja kuvaukseltaan kokeilevampaa. Euroopan tärkein elokuvaohjaaja 1920-luvulla oli neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein. Ranskassa tärkein suuntaus oli impressionistinen elokuva. Saksalaiset tekivät paljon kauhuelokuvaa ja niin sanottua ekspressionistista elokuvaa, kuten Tohtori Caligarin kabinetti (1920), joissa todellisuutta kuvataan vääristyneenä ja liioiteltuna. Saksalaisista tieteiselokuvista tunnetuin on Fritz Langin Metropolis (1927). Moni saksalainen elokuvantekijä pakeni natseja 1930-luvulla Hollywoodiin ja vei sinne saksalaisia vaikutteita. Yhdysvaltojen ja Euroopan lisäksi mykkäelokuvaa tehtiin myös esimerkiksi Japanissa, Intiassa sekä joissain arabimaissa ja Iranissa.Nummelin 2009, s. 29–38.
Äänielokuvan tulo Ensimmäisenä äänielokuvana pidetään Jazzlaulajaa (1927). Pian Western Electric -yhtiö kehitti Vitaphone-menetelmän, jossa ääniraita kulkee filmin reunassa kuvaraidan vieressä. Tästä tuli alan hyväksytty standardi aina 2000-luvulle asti. Aluksi äänielokuva herätti myös vastustusta, sillä joidenkin mielestä ääni pilasi elokuvan. Sen lisäksi kehittymättömän äänitystekniikan johdosta ensimmäiset äänielokuvat olivat yksinkertaisia ja liikkumattomia. Äänielokuva yleistyi Hollywoodissa nopeammin kuin Euroopassa, mikä antoi amerikkalaisille johtoaseman maailman elokuvamarkkinoilla. Äänielokuvan yleistymisen johdosta moni mykkäelokuvan tähti menetti suosionsa, mutta ääneltään sopivat pystyivät jatkamaan uraansa. Vieraskielisten elokuvien dubbaustekniikka kehittyi vuonna 1932.Nummelin 2009, s. 41–42.
Klassinen kausi
pienois|Veronica Lake oli 1940-luvun Hollywood-tähtiä. Elokuvan klassiseksi kaudeksi kutsutaan vuosikymmeniä 1930–1950, jolloin Hollywood oli maailman johtava elokuvanvalmistaja. Tätä aikaa kutsutaan myös studiokaudeksi, sillä elokuvien tekemisestä vastasivat silloin studiot, joiden johdossa oli vaikutusvaltaisia elokuvamoguleja. Monet studiot omistivat myös elokuvateattereita, joissa ne esittivät omia elokuviaan. Studiot erikoistuivat usein tietyntyyppisiin elokuviin: esimerkiksi MGM teki suuria ja näyttäviä elokuvia, Warner halpoja rikoselokuvia ja Universal kauhuelokuvia.Nummelin 2009, s. 39–41.
Klassisella kaudella elokuvaan syntyivät kerronnan säännöt, jotka vaikuttavat viihde-elokuvaan edelleen. Elokuvan piti kertoa johdonmukainen tarina alusta loppuun ja päättyä selkeään ratkaisuun. Mitään ei saanut jättää selittämättä, vaan elokuvan henkilöillä tuli olla tarkat ja helposti ymmärrettävät syyt toiminnalleen. Kehitettiin esimerkiksi kuvan ja vastakuvan periaate, jossa puhuvan henkilön ja puheen kohteen kuvien täytyy olla samanlaisia. Klassisen Hollywoodin yhtenä puhtaimmista tuotoksista pidetään 10 Oscar-palkinnon voittanutta menestyselokuvaa Tuulen viemää (1939).Nummelin 2009, s. 42–45.
Hollywoodin studiokauden tunnetuimmat elokuvat kuuluivat useimmiten johonkin kuudesta lajityypistä, jotka olivat lännenelokuva, rikoselokuva, kauhu- ja tieteiselokuva, musikaali, komedia ja melodraama. Lajityyppejä kuitenkin sekoitettiin paljon toisiinsa, kuten komediaa lännenelokuviin ja rikoselokuviin.Nummelin 2009, s. 46–53.
1930-luvun menestyneimpiä komediatähtiä Hollywoodissa Chaplinin ohella olivat muun muassa Marxin veljekset sekä Ohukainen ja Paksukainen.Nummelin 2009, s. 28. Vuosikymmenen lopulla suosioon nousivat screwballkomediat.Nummelin 2009, s. 51. Hollywoodin tunnetuimpia lännenelokuvaohjaajia olivat esimerkiksi Howard Hawks ja John Ford. Jännitys- ja kauhuelokuvien merkittävimpiin ohjaajiin kuului Alfred Hitchcock. Musikaalitähdistä tunnetuimpia olivat Fred Astaire, Ginger Rogers ja Gene Kelly. Kauden suurimpia ja viimeisiä naistähtiä oli Marilyn Monroe 1950-luvulla.Nummelin 2009, s. 46–56.
Kaikkien sääntöjen seurauksena Hollywood-elokuvasta tuli yksinkertaisempaa kuin eurooppalaisesta elokuvasta, jossa tarina on usein pyritty kertomaan haasteellisemmin ja älyllisemmin. Niin Euroopassa kuin Hollywoodissakin tehtiin myös realistisia ja kokeellisia elokuvia. Hollywoodissa sääntöjä rikkoi esimerkiksi Orson Wellesin arvostettu Citizen Kane (1941). Euroopassa realistisia elokuvia tekivät esimerkiksi Ingmar Bergman, Luchino Visconti ja Jean Renoir. Italiassa syntyi neorealismin tyylisuunta, jonka elokuvat kuvasivat tavallisia ihmisiä ja jotka tehtiin kaduilla luonnollisessa valaistuksessa. Neuvostoliitossa tehtiin sosialistista realismia, joka oli ihanteellista ja silottelevaa. Intiassa Satyajit Ray poikkesi musikaalien valtavirrasta realistisilla elokuvillaan. Kokeellisen elokuvan tunnettuja tekijöitä oli esimerkiksi espanjalainen Luis Buñuel.Nummelin 2009, s. 43, 57–65. Italiassa neorealistinen suuntaus vaihtui 1950-luvulla seikkailu- ja kauhuelokuvien sekä komedioiden kautta 1960-luvulla spagettiwesterneihin.Nummelin 2009, s. 62.