thumb|right|Rokotus, jonka pistokohta on kolmipäinen hartialihas.
Rokotus on terveydenhoidollinen toimenpide, jossa potilas altistetaan rokotteella taudinaiheuttamiskyvyltään tehottomiksi tehdylle virukselle tai bakteerille tai niiden rakenneosille. Tämä saa elimistön puolustusjärjestelmän tuottamaan vereen valkosoluja, jotka muistavat kyseisen taudinaiheuttajan. Näin potilas saa immuniteetin taudinaiheuttajaa vastaan sairastamatta varsinaista tautia. Rokote annetaan yleensä joko pistoksena (tavallisimmin lihakseen, ihon sisään tai ihon alle), suun kautta tai nenäsuihkeena. Rokotukset ovat Suomessa vapaaehtoisia.
Rokotus on sikäli poikkeuksellinen lääketieteellinen toimenpide, että se tehdään nimenomaan ennaltaehkäisemään mahdollisesti vastaantulevaa terveysriskiä. Rokotettava itse on siis toimenpidehetkellä lähes aina terve. Vain muutamia rokotteita voidaan käyttää myös altistumistilanteen jälkeen estämään taudin puhkeaminen.
Rokottaminen on ollut tehokas keino varsinkin tartuntatauteja vastaan.United States Centers for Disease Control and Prevention (2011). A CDC framework for preventing infectious diseases. Accessed 11 September 2012. “Vaccines are our most effective and cost-saving tools for disease prevention, preventing untold suffering and saving tens of thousands of lives and billions of dollars in healthcare costs each year.” American Medical Association (2000). Vaccines and infectious diseases: putting risk into perspective. Accessed 11 September 2012. “Vaccines are the most effective public health tool ever created.” Public Health Agency of Canada. Vaccine-preventable diseases. Accessed 11 September 2012. “Vaccines still provide the most effective, longest-lasting method of preventing infectious diseases in all age groups.” United States National Institute of Allergy and Infectious Diseases (NIAID). NIAID Biodefense Research Agenda for Category B and C Priority Pathogens. Accessed 11 September 2012. “Vaccines are the most effective method of protecting the public against infectious diseases.” Kattavien rokotusohjelmien avulla isorokko arvioidaan maailmanlaajuisesti hävitetyksi ja esimerkiksi polio-, tuhkarokko- ja jäykkäkouristustautitapauksia saadun vähennetyksi huomattavasti. Maailman terveysjärjestön (WHO:n) mukaan 25 tautiin on olemassa rokote, joka estää tai auttaa hillitsemään taudin leviämistä.
Rokotusten historia Tarkoituksellinen altistaminen taudinaiheuttajalle taudin ehkäisymenetelmänä on tunnettu kaukaisilta ajoilta asti ja tulee luultavasti Kiinasta tai Intiasta. Pienen lapsen altistaminen isorokolle, eli niin kutsuttu variolaatio, on ollut kauan tunnettu. Kiinalaiset ovat ilmeisesti harjoittaneet sitä jo ennen 1100-lukua ja tunnettu kiinalainen lääketieteellinen käsikirja Kultainen peili vuodelta 1742 luettelee neljä erilaista tapaa altistaa lapsi isorokolle. Turkkilaiset olivat käyttäneet variolaatiota ennen kuin tapa levisi Eurooppaan ja kasvoiltaan itse isorokon runtelema brittiläinen lady Mary Wortley Montagu halusi tyttärensä varioloitavaksi vuonna 1721, oltuaan kaksi vuotta seurana miehensä työkomennuksella Turkissa. Montagun tyttären variolaation suoritti lääkäri Charles Maitland. Samoihin aikoihin myös ranskalainen Voltaire kiinnitti huomiota turkkilaisten naisten kauniiseen ihoon, jota isorokko ei ollut arpeuttanut. Vaikka variolaatio olikin tehokas estämään isorokon aiheuttamat ongelmat avioliittomarkkinoilla, siihen menehtyi 2–3 % lapsista.
Rokotuksen keksijänä pidetään kuitenkin englantilaista Edward Jenneriä, joka huomasi, että karjanhoitajat sairastuivat harvoin isorokkoon, ja arveli, että karjanhoitajien saama lehmärokkotartunta suojeli heitä sairastumiselta. Jenner julkaisi tuloksensa vuonna 1798 omakustanteessaan Variolae Vaccinae, jossa hän ehdotti, että lehmärokkoa käytettäisiin isorokon ehkäisyssä. Jenner oli tarjonnut käsikirjoitusta Royal Societylle, joka ei ollut hyväksynyt sitä julkaistavaksi tutkimuksen liian pienen otoskoon vuoksi. Maanviljelijä Benjamin Jestyn tiedetään kuitenkin käyttäneen samaa menetelmää oman perheensä suojaamiseen isorokkoepidemialta jo vuonna 1774. Toisin kuin Jennerillä, hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta julkistaa menetelmää, mutta nykyisin hänen katsotaan toteuttaneen ensimmäisen tavoitteellisen rokotuskampanjan.
Bakteerirokotteen kehitti ensimmäisenä ranskalainen Louis Pasteur, joka oli eristänyt kanakoleraa aiheuttavan bakteerin vuonna 1879. Palattuaan kesälomaltaan hän jatkoi kanojen käsittelyä, mutta huomasi pian, ettei happamaksi muuttunut viljelmä enää aiheuttanutkaan kanakoleraa. Hän kasvatti uuden viljelmän, ja käsitteli kanat uudelleen, mutta ne eivät vieläkään sairastuneet. Onneksi Pasteur ymmärsi havaintonsa merkittävyyden. Seuraavat vuodet hän työskenteli tarmokkaasti heikentääkseen muitakin taudinaiheuttajabakteereja. Tämän työn tuloksena hän kehitti rokotteen pernaruttoa ja vesikauhua vastaan. Vaikka vuonna 1885 ensi kertaa ihmiselle annettu vesikauhurokote pelastikin henkiä, ajatus tappavan taudin aiheuttajan antamisesta tarkoituksella ihmiselle aiheutti jopa raivokasta vastustusta. Vihamielisyyteen oli syynä ero taudin seuraamuksissa: jokainen tiesi että isorokosta oli mahdollista jäädä eloon, mutta vesikauhu tappoi poikkeuksetta. Englannissa vesikauhurokottaminen säädettiin rikokseksi, vaikka rokote oli jo pelastanut karkeastikin arvioiden satoja ihmisiä, ja on vielä tänä päivänäkin ainoa tapa jäädä taudista eloon.
Vuonna 1886 Daniel Salmon ja Theobald Smith havaitsivat kuumentamalla tapettujen "sian koleravirusten" estävän (sittemmin salmonellaksi nimettyä) kyyhkysen ripulitautia. Havainto osoittautui myöhemmin keskeiseksi, koska se osoitti myös tapettujen taudinaiheuttajien toimivan rokotteina. Ensimmäinen passiivinen immunisaatio tehtiin kurkkumätää vastaan 1889. Tämä johti tutkijoita kohti vasta-aineiden löytämistä. Avain ymmärtää rokotteiden toimintamekanismia elimistössä alkoi löytyä vasta 1900-luvun vaiheessa. Paul Ehrlichin vuonna 1897 julkaistu tutkimus esitti eron passiivisen ja aktiivisen immunisoinnin välillä.
Viisi rokotetta oli vakiinnuttanut paikkansa 1900-luvun alussa: isorokko-, vesikauhu-, lavantauti-, kolera-, ja ruttorokotteet, joskaan eivät vielä nykyisissä muodoissaan. Lisäksi harjoitettiin yleisesti passiivista immunisointia kurkkumätää ja jäykkäkouristusta vastaan. Nykyiset toksoideihin perustuvat kurkkumätä- ja jäykkäkouristusrokotteet sekä BCG-rokote tuberkuloosia vastaan kehitettiin 1920-luvulla. Ernest Goodpasturen vuonna 1931 julkaisema menetelmä viljellä viruksia kananmunissa on sittemmin vaikuttanut suuresti virusviljelyyn. Ensimmäisenä menetelmää hyödynnettiin Max Theilerin keltakuumerokotteessa, joka lisensioitiin 1935 ja on edelleen käytössä valmistajasta riippumatta jokseenkin sellaisenaan.
1940-luvun lopulla John Enders, Thomas Weller ja Frederick Chapman Robbins onnistuivat viljelemään poliovirusta kudosviljelmissä, joiden solut olivat peräisin pian syntymänsä jälkeen kuolleista lapsista. Menetelmä tuli vaikuttamaan merkittävästi rokotteiden kehitystyöhön ja kolmikko palkittiin tutkimuksistaan Nobelilla jo 1954. Polioviruksesta oli tullut merkittävä tutkimuskohde, sillä toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli puhjennut polioepidemia. Poliorokotetta oli yritetty saada aikaan jo aikaisemmin, mutta tulokset olivat heikkoja. Jonas Salkin poliorokote oli historian ensimmäinen, jonka teho tutkittiin jo ennen käyttöönottoa. Tehon selvittämiseen käytettiin sokkoutettua tutkimusta, jossa osa sai oikeaa rokotetta, osa vaikutuksetonta placeboa. Sekä rokote että ovela tutkimusmenetelmä osoittautuivat erinomaisiksi. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön myös Albert Sabinin kehittämä, suun kautta otettava poliorokote. 1960-luvulla otettiin käyttöön myös ensimmäiset rokotteet tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Näiden tautien nykyisissäkin rokotteissa käytetään edelleen samoja 1950–1960-luvulla eristettyjä viruskantoja. Aina tilanne ei ole näin yksinkertainen. Influenssarokotteen täydellinen epäonnistuminen 1947 epidemialta suojaamisessa osoitti konkreettisesti, kuinka ainakin jotkin virukset voivat kyetä kiertämään rokotesuojaa.
Sikotautirokote otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Suomessa 1960. Sillä alettiin rokottaa varusmiehiä, sillä sikotauti oli merkittävä miesten hedelmättömyyden syy ja taudin leviäminen kasarmioloissa oli merkittävä ongelma.
Vuonna 1975 kaksi japanilaista lasta kuoli pian saatuaan hinkuyskärokotteen. Japani kielsi rokotteen käytön, minkä seurauksena hinkuyskätapausten määrä nousi parista sadasta vuotuisesta tapauksesta vuoden 1979 yli 13 000 tapaukseen. Vielä suurempi rokotekielteisyydestä aiheutunut hinkuyskäepidemia koettiin Britanniassa 1970-luvun lopulla. Britanniassa epidemia vaati kymmenien lasten hengen.
1980-luvulle tultaessa viruksista ja bakteereista oli opittu tunnistamaan yksittäisiä immuunipuolustustusta aktivoivia osia. Näin alkoi komponenttirokotteiden kehitys. Komponenttirokotteissa ei ole itse taudinaiheuttajaa, vaan ainoastaan jotakin yksittäistä osasta siitä. Komponenttirokotetekniikka mahdollisti esimerkiksi toimivan pneumokokkirokotteen kehittämisen. Tehtävä ei selvästikään ole ollut helppo, sillä ensimmäinen yritys pneumokokkirokotteeksi on jo vuodelta 1911. Yhdistelmä-DNA-tekniikka on 1980-luvun lopulta alkaen mahdollistanut näiden komponenttien täsmätuottamisen geenimuunnelluissa hiivasoluviljelmissä, jolloin itse taudinaiheuttajan kasvatusta ei tarvita enää lainkaan. 1990-luvulla teknologia mahdollisti taas uusia teknologioita kuten virusten reassortaation ja kylmäadaptaation. Esimerkiksi kylmäadaptoitua influenssavirusta sisältävä rokote voidaan antaa nenäsumutteena, sillä virus selviää vain nenän limakalvolla, eikä leviä keuhkoihin.
Serotyypin B meningokokkibakteerirokote on ensimmäinen käänteiseen rokotekehittelyyn perustuva rokote. Bakteerin koko perimä sekvensointiin ja sen perusteella etsittiin tietoteknisesti mallintamalla mahdollisia rokoteantigeenejä. Toimiva meningokokki B-rokote tuli markkinoille 2014. Tulevaisuudessa rokotteiden kehitystyö tulee kiihtymään. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 yksistään Euroopassa ja Yhdysvalloissa lisensioitiin käyttöön 13 erilaista rokotevalmistetta.
Suomessa on rokotettu väestöä laajasti isorokkoa, tuberkuloosia, poliota, tuhkarokkoa, vihurirokkoa, sikotautia, jäykkäkouristusta, kurkkumätää ja hinkuyskää vastaan. Ensimmäisen rokotuksen Suomessa suoritti lääkäri Anders Boxström vuonna 1802.Agricolan historiakone : Rokotus
Rokotuskäytäntö Suomessa thumb|200px|Lapselle annetaan poliorokotetta Ruotsissa vuonna 1957. Rokotteet saadaan Suomessa yleensä julkisesta terveydenhuollosta. Kansalliseen rokotusohjelmaan kuulumattomat rokotteet on ostettava kuitenkin itse apteekista lääkärin kirjoittamalla henkilökohtaisella lääkemääräyksellä. Tällaisia ovat esimerkiksi monet matkailijoille suositeltavat rokotteet.
Rokotuksia koskee sama sääntely kuin muita lääkkeitä ja terveydenhoitoa. Rokotteen antajalla on aina oltava tehtävään asianmukainen koulutus. Mikäli rokottaja itse ei ole lääkäri, hänellä on oltava valvovan lääkärin hyväksyntä tehtävään. Rokotteen saa antaa vain paikassa, jossa on riittävät välineet hoitaa mahdollista välitöntä rokotekomplikaatiota.
Kansallinen rokotusohjelma Kansallisella rokotusohjelmalla tarkoitetaan Suomessa kuntien järjestämiä ja valtion rahoittamia rokotuksia. Siihen kuuluvat rokotukset ovat maksuttomia, mutta osa rokotuksista annetaan vain, jos ihminen keksii itse pyytää niitä. Esimerkiksi jäykkäkouristusrokote suositellaan nykyisin otettavaksi aikuisiällä 25-, 45-, 65-, 75-, 85- jne. -vuotiaana.