Petsamon retket olivat Suomen hallituksen johdolla vuosina 1918 ja 1920 tehtyjä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli miehittää Petsamo ja näin edesauttaa Neuvosto-Venäjälle kuuluneen alueen liittämistä Suomeen. Retket olivat osa vuosina 1918–1922 käytyjä heimosotia, mutta ne liittyvät myös ensimmäiseen maailmansotaan sekä Venäjän sisällissotaan.
Ensimmäinen retkikunta lähetettiin Suomen sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918. Tohtori Thorsten Renvallin ja lääkäri Onni Laitisen johtama puolisotilaallinen osasto eteni Petsamonvuonolle toukokuun alussa, mutta joutui perääntymään välittömästi Pohjois-Venäjän intervention johdosta alueella olleiden brittijoukkojen kanssa käydyn lyhyen taistelun jälkeen. Iso-Britannia ja muut ensimmäisen maailmansodan liittoutuneet eivät hyväksyneet Suomen toimia, koska pelkäsivät sen liittolaisen Saksan käyttävän Petsamoa tukikohtanaan.
Toinen retkikunta lähti matkaan muutama kuukausi liittoutuneiden vetäytymisen jälkeen tammikuussa 1920. Kumpikaan Venäjän sisällissodan osapuolista ei ollut vakiinnuttanut valtaansa Petsamossa, joten suomalaiset näkivät tilaisuuden sen valtaamiseen saadakseen etulyöntiaseman alueen omistuksesta myöhemmin käytäviin neuvotteluihin. Majuri K. M. Walleniuksen johtama sotilasosasto miehitti Petsamoa kuukauden ajan, mutta joutui vetäytymään bolševikkien hyökätessä maaliskuun viimeisenä päivänä. Heidän rinnallaan taisteli myös Neuvosto-Venäjälle paenneita suomalaisia punakaartilaisia.
Molempien retkikuntien tehtävää vaikeutti olennaisesti, ettei niillä ollut käytännössä lainkaan paikallisten asukkaiden tukea, vaan suhtautuminen oli jopa vihamielistä. Myös Norjan viranomaiset vastustivat suomalaisten pyrkimyksiä rajaseudullaan ja tekivät kaikkensa toiminnan vaikeuttamiseksi. Vaikka epäonnistuneilla retkillä ei ollut toivottua vaikutusta Tarton rauhanneuvotteluihin, Petsamo liitettiin Suomeen joulukuussa 1920, kun Neuvosto-Venäjä suostui vaihtamaan sen Siestarjokeen.
Taustaa pienoiskuva|Petsamon alue muodostuu vanhoista Petsamon ja Suonikylän lapinkylistä sekä Paatsjoen lapinkylän itäosasta. Kartta kuvaa tilannetta vuosina 1613–1751. Petsamo oli pitkään osa Jäämeren rannalla sijainnutta Norjan ja Novgorodin rajamaata. Valtakuntien välistä rajaa ei oltu määritelty, vaan Ruijan ja Kuolan niemimaan välinen seutu oli saamelaisten asuttamaa yhteismaata.Paasilinna 1980, s. 9–24. Norjalaiset uudisasukkaat saapuivat Ruijaan 1200-luvulla, jonka jälkeen ensimmäinen saamelaisten verottamista koskenut sopimus solmittiin Norjan ja Novgorodin välille 1326. Venäläiset kiinnostuivat Jäämeren seudusta merkittävämmin vasta 1500-luvulla, jolloin myös Petsamoon asettui uudisasukkaita, ja lopulta 1582 tsaari Iivana Julma julisti koko Kuolan kuuluvan Venäjän keisarikunnalle.
Myös Ruotsi yritti samaan aikaan ulottaa valtaansa Jäämerelle, mutta 1613 solmitussa Knäredin rauhassa Ruotsin alueen määriteltiin ulottuvan vain Inariin ja Utsjoelle. Ruijan ja Kuolan välille syntyi norjalais-venäläinen yhteismaa, joka käsitti Näätämön, Paatsjoen ja Petsamon kolttasaamelaiset lapinkylät. Vuoden 1751 Strömstadin rajasopimuksessa Ruotsi suljettiin lopullisesti pois Jäämereltä, ja samalla ikivanhan perinteen mukaisesti vahvistettiin saamelaisten oikeudet paimentaa porojaan kaikkien valtakuntien alueilla. Ensimmäinen täsmällinen raja määriteltiin vasta 1826, jolloin uuden unionivaltion Ruotsi-Norjan ja Venäjän välinen raja vedettiin Inarinjärveltä Paatsjokea ja Vuoremijokea pitkin Jäämerelle. Näätämön pohjoisosa sekä Paatsjoen länsiosa jäivät Norjalle ja Paatsjoen itäosa sekä Petsamo Venäjälle. Näätämön eteläosa liitettiin autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Ensimmäiset suomalaiset uudisasukkaat asettuivat Petsamoon vuoden 1860 jälkeen, kun keisari Aleksanteri II antoi ulkomaalaisille luvan muuttaa Jäämeren rannalle. Vuonna 1864 keisari lupasi Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle vastineena Rajajoen suulla sijainneesta Siestarjoen tehdasalueesta. Hanke ei milloinkaan toteutunut, vaan se hautautui Venäjän hallintokoneistoon. 1860-luvun jälkipuoliskon nälänhädän aikana suomalaisia muutti alueelle niin suuria määriä, että kolttasaamelaiset jäivät vähemmistöksi. Säätyvaltiopäivät teki vielä vuonna 1882 tuloksettoman esityksen Petsamon luovuttamisesta Suomelle.Niinikangas 2013, s. 21.
Kinnostus Petsamoon säilyi koko vuosisadan vaihteen ajan Suur-Suomi-aatteen innoittamien fennomaanien keskuudessa. Siihen ei kuitenkaan liittynyt Itä-Karjalan kaltaista heimoaatetta, vaan intressit kohdistuivat seudun luonnonvaroihin sekä Petsamonvuonon tarjoamaan jäättömään satamaan. Tämän vuoksi alue kiinnosti nationalistien ohella myös suomalaisia liikemiehiä. Ensimmäisen maailmansodan aikana siteet vahvistuivat, kun Ivalon ja Petsamonvuonon välinen maantie valmistui Suomen suuriruhtinaskunnan rahoituksella. Sisällissodan yhteydessä Suomen kansanvaltuuskunta allekirjoitti 1. maaliskuuta 1918 bolševikkien kanssa sopimuksen Petsamon liittämisestä Suomeen. Punaisten kukistumisen jälkeen sopimuksen katsottiin siirtyneen valkoiselle hallitukselle, mikä heidän tulkintansa mukaan oikeutti alueen miehityksen, vaikka Petsamon väestö oli Suomeen liittymistä vastaan.Paasilinna 1980, s. 143, 181, 271.
Renvallin ja Laitisen retkikunta 1918
Hanke käynnistyy pienoiskuva|Thorsten Renvall. Talvella 1918 Petsamon miehitystä suunniteltiin useilla eri tahoilla. Sisällissodan Lapin taistelujen päätyttyä Peräpohjolan suojeluskuntapiirin päällikkö K. M. Wallenius laati Kantalahden ja Kuolan niemimaan valtaussuunnitelman, jonka hän esitteli valkoisten päämajalle 11. maaliskuuta.Paasilinna 1980, s. 175–183. Sen valmisteluihin liittyi Ivalon seudulla olleiden parinsadan punaisen karkottaminen, jonka Wallenius antoi eläinlääkäri Kaarlo Karhusen johtaman viisimiehisen suojeluskuntaosaston tehtäväksi. Vuotsoon saavuttuaan Karhunen laittoi liikkeelle huhun Ivaloa lähestyvästä valkoisten pataljoonasta, mistä kuultuaan seudulla olleet työläiset pakenivat Petsamoon tai Luttojoen varrella sijaitsevaan Ristikenttään. Ivaloon saavuttuaan Karhunen jäi odottamaan käskyä Kuolaan tehtävästä hyökkäyksestä, värväten samalla miehiä paikkakunnalle perustamaansa suojeluskuntaan. Walleniuksen suunnitelma kuitenkin peruuntui, kun päämajaan kantautui tietoa rajan taakse paenneiden punakaartilaisten muodostamasta uhasta. Hänet määrättiin laatimaan uusi sotasuunnitelma, johon ei enää sisältynyt Kuolan miehitystä. Sen sijaan valkoiset hyökkäsivät Vienan Karjalaan, jonne maaliskuun lopussa syntyi niin sanottu koillisrintama.
Petsamon valtausta suunnittelivat samaan aikaan myös Sodankylän aluelääkäri Onni Laitinen sekä turkulainen biologi Thorsten Renvall. Laitinen oli kirjoittanut asiasta sanomalehtiin jo edellisenä syksynä. Helmikuun puolivälissä 1918 hän matkusti esittelemään suunnitelmiaan Vaasassa istuneelle senaatille, joka ei kuitenkaan innostunut asiasta. Tämän jälkeen Laitinen toimi valkoisten Satakunnan rintaman kenttäsairaalan ylilääkärinä Kankaanpäässä ja myöhemmin Tampereen taistelun aikana Siurossa. Tampereella hän tapasi paikallisia liikemiehiä, jotka olivat halukkaita rahoittamaan retkeä. 7. huhtikuuta Laitinen matkusti jälleen senaatin puheille Rafael Haarlan ja Alfred Viljasen kanssa.
Thorsten Renvall oli helmikuun alkupuolella osallistunut Vakka-Suomen suojeluskuntien epäonnistuneeseen Ahvenanmaan retkeen. Palattuaan kuun lopussa Ruotsin kautta Vaasaan, hän esitti matkan aikana saamaansa ajatuksen Petsamoon lähetettävästä retkikunnasta veljelleen senaattori Heikki Renvallille. Myönteisen vastaanoton saatuaan Renvall vieraili valkoisten päämajassa Seinäjoella, jossa kenraali C. G. E. Mannerheim hyväksyi suunnitelman 16. maaliskuuta. Huhtikuun alussa myös senaatti ja korkein sotilasjohto asettuivat tukemaan retkikuntaa, kun Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa ei päästy Suomea tyydyttävään ratkaisuun.Niinikangas 2013, s. 23–26. 4. huhtikuuta hankkeelle myönnettiin 250 000 markan rahoitus ja retkikunnalle annettiin toimiaikaa kolme kuukautta heinäkuun alkuun saakka. Sen piti riittää Petsamon valtaamiseen, miehittämiseen ja hallinnon järjestämiseen. Senaattori Alexander Freyn ja kansliapäällikkö Hjalmar Honkasen allekirjoittamassa kirjelmässä osastoa nimitetään ”rajavartiostoksi”, jonka valvojaksi määrättiin Oulun läänin maaherra Matts von Nandelstadh.Niinikangas 2013, s. 26. Retken tunnuslauseeksi valittiin ”Petsamo Suomelle!”.
Retkikunnan kokoaminen Renvall kokosi Vaasassa 30 miehen vahvuisen esikunnan, jonka kanssa hän saapui Rovaniemelle 6. huhtikuuta. Miehistön värvääminen oli vaikeaa Peräpohjolan suojeluskuntapiirin johdon suhtautuessa retkikuntaan kielteisesti. Syynä oli, että retkikunta toimi valkoisten sodanjohdon sijaan Vaasan senaatin alaisuudessa. Suojeluskuntapiiri halusi saada johdon omiin käsiinsä, ja lisäksi hankkeen aloitteentekijänä itseään pitänyt K. M. Wallenius oli loukkaantunut alkuperäisen suunnitelmansa hyllyttämisestä. Renvall kääntyi jälleen senaatin puoleen, ja lopulta 17. huhtikuuta kenraali Mannerheim määräsi antamaan hänen käyttöönsä enintään 250 vapaaehtoista suojeluskuntalaista. Hallitus halusi pitää retkikunnan vapaaehtoisista siviileistä koostuvana joukkona, koska näin se pystyi tarvittaessa vetäytymään kaikesta vastuusta. Samasta syystä retkikunnan johdolle myönnettiin mahdollisimman laajat valtuudet, mutta Petsamon alueelta muualle Kuolaan eteneminen oli jyrkästi kielletty.Niinikangas 2013, s. 27, 31.
Laitisen saavuttua uudelleen Vaasaan hänelle selvisi, että hallitus oli jo lähettänyt matkaan toisen retkikunnan. Laitista kehotettiin ryhtymään yhteistyöhön Renvallin kanssa, joten hän kiiruhti Rovaniemelle. Renvall suostuikin yhteistyöhön, koska hänen miehistöstään puuttui lääkäri. Erimielisyyksiä aiheutti Laitisen vaatimus hänen nimeämisestään retkikunnan toiseksi johtajaksi tasaveroisena Renvallin kanssa. Lopulta syntyi kompromissiratkaisu, jossa retkikunta muodostettiin kahdesta joukkueesta; Renvallin komentamista ”Lapin jääkäreistä” ja Laitisen ”Lapin rakuunoista”. Myös Laitisella oli vaikeuksia miehestön värväämisessä, sillä hän löysi vain yhdeksän miestä, jotka erästä Muoniosta kotoisin ollutta kulkumiestä lukuun ottamatta olivat hänen kotipaikkakunnaltaan Sodankylästä.
Rovaniemeltä 18. huhtikuuta liikkelle lähtenyt retkikunta saapui viisi päivää myöhemmin Ivaloon, jossa siihen liitettiin Kaarlo Karhusen kokoama 60 miehen osasto. Karhunen jätettiin itse pois matkasta, kun hän ryhtyi vaatimaan koko retkikunnan päällikkyyttä. 24. huhtikuuta retkikunta kokoontui rajanylitystä varten Paatsjoen varrella sijaitsevaan Virtaniemen majataloon. Mukaan liittyi vielä viitisenkymmentä seudulta värvättyä poromiestä, opasta ja koskenlaskijaa. Kun Oulusta matkaan lähetetyt 60 vapaaehtoista suojeluskuntalaista lasketaan mukaan oli ryhmän vahvuus nyt 189 henkilöä, joista kuusi oli naisia. Lähes kaikki olivat siviilejä ja heistä vain muutamalla oli sotakokemusta sisällissodan alkuvaiheen taisteluista. Joukossa ei ollut yhtään upseeria, mutta mukana oli kolme entistä vanhan väen aliupseeria, jotka olivat kaikki yli 50-vuotiaita. Kittilästä kotoisin olleesta vääpeli Aukusti Ylitalosta tehtiin retkikunnan sotilaallinen johtaja. Renvallin 36-miehiseen esikuntaan kuului toistakymmentä heimoaatteen innoittamaa taiteilijaa ja näyttelijää, joista tunnetuimmat olivat Jalmari Ruokokoski ja Eero Nelimarkka. Naisista viisi oli huoltotehtävissä toimineita Vaasan suojeluskunnan naisia, joiden lisäksi taistelujoukkoihin oli ilmoittautunut Ruokokosken entinen puoliso italialaissyntyinen trapetsitaiteilija Elvira Bono.Niinikangas 2013, s. 31–34. Wallenius luonnehti muistelmissaan Renvallin esikuntaa ”erikoisuuksiksi”.Lehtola 2012, s. 83.
Eteneminen käynnistyy pienoiskuva|Jalmari Ruokosken suunnittelema Lapin jääkärien lippu.