pienoiskuva|Osa kaakkoismurteiden puhuma-alueesta on merkitty karttaan numerolla 7 (vaalenpunainen alue). Kartasta puuttuvat Karjalankannaksen alue, Laatokan Karjala ja Inkeri. Kaakkoismurteet eli niin sanottu Karjalan murre on Kaakkois-Suomessa puhuttava suomen kielen murreryhmä. Ennen toista maailmansotaa kaakkoismurteita puhuttiin koko Karjalankannaksen alueella, Laatokan Karjalassa ja Inkerinmaalla. Nykyään inkeriläismurretta taitavat vain jotkut vanhat inkerinsuomalaiset.
Kaakkoismurteet voidaan jakaa neljään eri pääryhmään: varsinaisiin kaakkoismurteisiin, Lemin seudun välimurteisiin eli lounais-Saimaan murteisiin, Sortavalan seudun välimurteisiin ja Inkerin suomalaismurteisiin. Murreryhmä on syntynyt muinaiskarjalan kielestä, johon sekoittui suomen länsimurteiden ainesta. Kaakkoismurteita niitä puhutaan ja puhuttiin alueilla, jotka ennen keskiajan rajanmuutoksia, kuten Pähkinäsaaren rauhaa vuonna 1323 tai 1500- ja 1600-lukujen rajansiirroksia kuuluivat muinaiseen Karjalaan.
Kaakkoismurteille ominaista ovat muun muassa läheisyys karjalan kieleen ja inkeroisen kieleen; lähes kaikissa alamurteissa esiintyvät mie- ja sie-persoonaronominit; yleiskielen d:n vastineena on kato; yleinen loi-monikko; liudennuksen esiintyminen ja runsaslukuiset venäjästä lainatut sanat. Sisämaan kaakkoismurteissa, paitsi ensi tavun, myös jälkitavujen avarat vokaalit ovat diftongiutuneet samantapaisesti kuin karjalan kielessä, esimerkiksi suom. aa, kaakkoism. oa, ua, esimerkiksi sanoissa loat'imoa / luat'imua ('puhumaan'), ven(n)iese ('veneeseen; veneensä'). Savolaismurteista kaakkoismurteet erottaa muun muassa välivokaalien eli svaa-vokaalin puuttuminen, diftongireduktion puuttuminen ja vokaaliyhtymien -ea ja -eä muuntuminen (korkea → korkia; pimeä → pimiä) valtaosassa alamurteita.
Murrealue
Kaakkoismurteiden historiallinen puhuma-alue ulottuu Virolahdelta, Miehikkälästä ja Luumäeltä Karjalankannaksen kautta Inkerinmaalle. Pohjoisimpia pitäjiä ovat Savitaipale, Taipalsaari, Ruokolahti ja Parikkala. Ne pitäjät, joissa suomen kielen kaakkoismurteita puhutaan tai puhuttiin, ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat:
Antrea, Harlu, Heinjoki, Hiitola, Jaakkima, Johannes, Joutseno, Jääski, Kanneljärvi, Kaukola, Kirvu, Kivennapa, Koivisto, Kuolemajärvi, Kurkijoki, Käkisalmi, Lahdenpohja, Lavansaari, Lappeenranta, Lemi, Lumivaara, Luumäki, Metsäpirtti, Miehikkälä, Muolaa, Nuijamaa, Parikkala, Pyhäjärvi vpl, Rautjärvi, Rautu, Ruokolahti, Räisälä, Saari, Sakkola, Savitaipale, Seiskari, Simpele, Sortavala, Suomenniemi, Säkkijärvi, Taipalsaari, Terijoki, Tytärsaari, Uukuniemi, Uusikirkko, Vahviala, Valkjärvi, Viipuri, Virolahti, Vuoksela, Vuoksenranta, Ylämaa ja Äyräpää sekä kaksikielinen Impilahti ja ensisijaisesti karjalankieliset Salmi, Suistamo ja Suojärvi.
Murrepiirteet
Kaakkoismurteiden tunnusmerkkejä ovatKaakkoismurteiden piirteitä. Internetix / Erkki Savolainen, 1998. Viitattu: 13.7.2009 Suomen murteet. Murrekartasto. / Kettunen Lauri, 1940. Viitattu: 25.7.2009:
Tyypillisiä itämurteiden piirteitä
Äännepiirteitä: Yleiskielen d:n vastineena kato tai siirtymä-äänne paan, poan, puan 'padan', lehen, syvän, ve(j)än 'lehden, sydän, vedän' Yleiskielen ts:n vastineet metsä : metsän (Kannaksella ja Inkerissä) messä : messän (Viipurin puolessa ja Vuoksenlaaksossa) mettä : metän (murteiston länsireunassa) mehtä : mehtän (Luoteis-Laatokan murteissa) Pitkän a:n/ä:n edustus maa, pää (Suomenlahden rannoilla eli Länsi-Kannaksella, Viipurin puolessa ja Inkerin äyrämöismurteissa) moa, peä / mua, piä (Saimaan etelärannalla, Laatokan rannikolla, myös Inkerin savakkomurteissa) Diftongit uo, yö, ie eivät avarru tuop, syöp, viep 'tuo, syö, vie' yksikön 3. persoonan preesens Konsonanttien yleisgeminaatio, murrealueen länsireunaa lukuun ottamatta sannoo, makkaa Sortavalan seudulla erikoisgeminaatio paimennii 'paimenia' ihmissii 'ihmisiä' Liudennus (puuttuu Länsi-Kannaksen rantamurteista) kot’, ves’, män’, pal’jas/pal’l’as, kuor’, tuoh’, lähetʹtʹii Yksikön 3. persoonan pääte on labiaalistunut e-vartaloisissa verbeissä kuten karjalan kielessäkin sekä savolais- ja eteläpohjalaismurteissa tulloo/tulluo, 'tulee', männöö/männyö 'menee', laskoo/laskuo 'laskee' jne.
Muoto-opillisia piirteitä: Eksessiivimuodot (erosijamuotoja): siint, kotont, ulkont 'siitä, kotoa, ulkoa', pois paimenent '(jäi) pois paimenen työstä' Niin sanottu loi-monikko, joka puuttuu murrealueen läntisimmistä osista taloloi(ta) 'taloja', tyttölöil(l)e 'tytöille'
Sanastopiirteitä: Monikon persoonapronomineissa diftongi yö: myö, työ, hyö 'me, te, he'; meijen/mein, teijen/tein, höijen/heijen/hein mennä-verbin vartalossa ä-vokaali: männä : mänen : männöö / männyö
Ominaispiirteitä Äännepiirteitä: Ensimmäisen tavun lyhyen vokaalin venyminen tai triftongiutuminen on kaksitavuisissa sanoissa yleistä jok(i) : joo,e / juoi 'joki : joen' saaje, soaje, suaje : sattee, sattie, satie satee 'sade : sateen'. Inessiivin päätteet: maas, metsäs, (miu) tuvassain 'tuvassani' Jälkitavujen vokaalienvälinen h esiintyy useissa alamurteissa omistusliitteiden edellä etehein 'eteeni', tupaheis 'tupaasi' (illatiivimuoto), kotiheena 'kotiinne'; muita h:n esiintymätapauksia ovat esimerkiksi jokahine 'jokainen', alahal 'alhaalla', ylähäl 'ylhäällä' Jälkitavujen pitkien vokaalien diftongiutuminen Saimaan etelärannalla sekä osin keskiaikaisen karjalan kielen alueella Itä-Kannaksella ja myös koko Itä-Inkerissä talluo, makkoamoa / makoamoa / makkuamua, venniese, sannuo / sanuo, näkkyö / näkyö, karkoa 'taloon, makaamaan, veneeseen, sanoo, näkee, karkaa' Vokaaliyhtymien ea/eä edustuu korkia, pimiä (Viipurin seuduilla, länsireunalla ja Inkerissä) korkii, pi(m)mii (pohjoisissa alamurteissa) Länsi-Kannaksella savolaismurretyyppinen korkee, pimmee Vahvavartaloisuus taivutuksessa, erityisesti lounaisosassa (esimerkiksi Virolahti−Luumäki), mistä loi-monikko puuttuu peltoil, tyttöile, kaikkiis paikkois Konsonanttiyhtymät sk ja st astevaihtelussa kuten karjalan kielessä koski : kosen, isen 'isken', uskoo 'uskoa/uskoo', uson 'uskon' pessä, juossa 'pestä, juosta'; (sie) peset, juokset Yksikön persoonapronomineissa diftongi ie: mie, sie; minnuu, minuu, miul; sinnuu, sinuu, siul; miuta, siuta (Lappee); miuva; siuva (länsireuna); hää, heä, hiä Yksikön 3. persoonan preesensin pääte on määrätapauksissa -p tuop, viep, heitäip, karkeloip '(hän) tuo, vie, heittäytyy, karkelee'. Myös monikon 3. persoonan päätteessä on pitkä vokaali preesensissä: tulloot, jättäät, tulluot, jätteät/jättiät 'tulevat, jättävät' imperfektissä: tulliit, jättiit 'tulivat, jättivät'. Loppuvokaalin (varsinkin a:n, ä:n ja i:n) kato kirkos 'kirkossa', yhten päivän 'yhtenä päivänä', puol' viiś 'puoli viisi' Vokaalin kato aktiivin 2. partisiipin tunnuksesta, kuten inkeroisessa ja viron kielessä: antant 'antanut', ei kuult 'ei kuullut', tult 'tullut', hää mänt 'hän meni', Omistusliitteiset muodot: issäi(ń) 'isäni', issäiś 'isäsi', issään / isäse(n) 'isänsä' Kysymyspartikkeli ei useimmissa murteissa liity suoraan konsonanttivartaloon, vaan ainoastaan vokaalivartaloon: tulluok(s)? tuleeko, pojatik(s)? pojatko Loppukahdennuksen puuttuminen suurimmassa osassa aluetta tule_tänne, ei tie_miel' männä 'ei tee mieli mennä'
Sanastopiirteitä: Kaikille tai useimmille kaakkoismurteille on yhteistä, että vanhaa perussanastoa on runsaahkosti muun muassa maanviljelyksessä ja rakentamisessa: atra 'hankoaura', ojat 'hankoauran aisat', otra ohra, liina hamppu, silta 'lankkulattia' ja niin edelleen.
Muita eroavaisuuksia savolaismurteista Äännepiirteitä: i-, u-, y-loppuiset diftongit eivät redusoidu (paitsi Sortavalan seudun murteissa) poika, köyhä, laulu Välivokaalia eli svaavokaalia ei esiinny (paitsi Sortavalan seudun murteissa) jalka, silmä, vanha.
Alaryhmät Varsinaiset kaakkoismurteet
Varsinaiset kaakkoismurteet jaetaan kahteen pääryhmään: savakko- ja äyrämöismurteisiin ja edelleen ne voi jakaa lähes pariinkymmeneen paikallismurteeseen. Suomessa puhtaimpia äyrämöismurteita puhuttiin Länsi-Kannaksella ja tyypillisimpiä savakkomurteita Itä-Kannaksella Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella. Suomenpuoleisen Karjalankannaksen väestö evakuoitiin toisessa maailmansodassa muualle Suomeen ja asutettiin ympäri maata. Varsinaiset kaakkoismurteet elävät ja siirtyvät uusille sukupolville lähinnä vain Suomen Etelä-Karjalassa. Nykyisin yleiskielen ja toisaalta myös savolaismurteiden vaikutus on voimakas. Länsi-Kannaksen murteiden perinteisiä puhuma-aloja ovat Heinjoen, Jääsken, Kivennavan, Koiviston, Lappeeen, Lavansaaren, Luumäken, Miehikkälän, Säkkijärven, Uudenkirkon, Viipurin maalaiskunnan ja Virolahden pitäjät. Itä-Kannaksen murteiden perinteisiä puhuma-aloja ovat Joutsenon, Käkisalmen, Lumivaaran, Pyhäjärven, Raudun, Ruokolahden ja Räisälän pitäjät. Luoteis-Laatokan murteiden perinteisiin puhuma-alueisiin ovat kuuluneet Kaukola, Hiitola, Kurkijoki, Lumivaara, Jaakkima, Lahdenpohja, Parikkala, Saari ja Simpele.
Lemin seudun välimurteet eli Lounais-Saimaan murteet
Lemin seudun välimurteita eli Lounais-Saimaan murteita puhutaan ja puhuttiin lähinnä entisestä Taipaleen suurpitäjästä itsenäistyneissä pitäjissä, tarkemmin ottaen Lemillä, Savitaipaleen eteläosassa ja Taipalsaarella. Savitaipaleen pohjoisosassa puhutaan niin sanottua vesjkansan murretta, joka on jokseenkin samaa kuin savolaismurteisiin kuuluva Suomenniemen murre.
Nykyään vanhakantaisen murteen puhujia löytyy lähinnä Lemiltä vanhahkojen ihmisten keskuudesta ja Savitaipaleella vielä keski-ikäistenkin ja nuortenkin joukosta. Aikaisemmin samantapaista murretta on puhuttu nykyistä laajemmalla alueella. Viime sukupolvien aikana koulupiireillä on ollut suuri merkitys murteen säilymisessä tai katoamisessa. Nykyisellään murre edustaa ehkä vanhakantaisinta aktiivisesti puhuttua kaakkoismurretta. Murteessa on kaakkoismurteisen yleissävyn lisäksi joitakin piirteitä, jotka yhdistävät sen savolaismurteisiin ja muutamat seikat taas hämäläismurteisiin. Yleisesti ottaen ero hämäläismurteisiin on kuitenkin lähes kielirajan vahvuinen. Savolaismurteiden omimpia piirteitä kuten svaavokaalia ja diftongireduktiota näissä murteissa ei kuitenkaan vanhastaan tavata. Myös yleisgeminaatio on yleensä tuntematon tai heikko.
Kaakkoismurteissa murre kuuluu yhtäältä länsiryhmään ja toisaalta kaakkoismurteiden sisämaanryhmään, jota Lauri Kettunen nimitti "savon eteläiseksi ulkoryhmäksi" ja Aila Mielikäinen "Luoteis-Laatokan viuhkaksi". Tämänkaltaisten murteiden puhujia kutsuttiin Kannaksella ja Inkerinmaalla savakoiksi. Erottavin piirre muihin kaakkoismurteisiin on hyvin runsas diftongien ja triftongien esiintyminen, esimerkiksi aittoa, mak(k)oamoa, laulattuat 'laulattavat', meä(i) peäl 'mäen päällä', juoi jeäl 'joen jäällä', äyrämöismurteissa esimerkiksi vastaavat sanamuodot kuuluvat seuraavasti makkaamaa, laulattaat, määe pääl, jooe jääl.
Savakkomurteet liittyvät toisaalta läheisemmin karjalan kieleen kuin muut kaakkoismurteet ja useita niistä puhuttiin Laatokan rantapitäjissä keskiaikaisella karjalan kielen alueella. Lounais-Saimaan murrealueelta on vuosisatojen mittaan aktiivisesti osallistuttu uudisasutukseen ja selviä murre- ja paikannimistöjälkiä siitä näkyy Lappeelta Keski-Suomeen johtavalla linjalla, Etelä-Savossa ja jo mainitun Luoteis-Laatokan viuhkan alueella sekä Inkerinmaalla.
Lemin seudun murretta sanotaan paikkakunnalla "meäksi", yksikön ensimmäisen persoonan pronominin mukaan (meä : seä 'minä' : 'sinä') ja murretta puhuvasta sanotaan hän "hoastoa meätä" erotuksena siitä joka "haastaa t. hoastoa mietä" eli varsinaista kaakkoismurretta. Lemiläiset ovat viime aikoina elvyttäneet omaa murrettaan ja pitäneet kesäkursseja sekä julkaisseet kertomuksia ja muistelmia. Veikko Ruoppila keräsi Lemiltä pitäjänmurresanaston 1930-luvun alussa. Samalta aikakaudelta ovat peräisin ensimmäiset luotettavat murrenäytteet, muun muassa savitaipalelaisen Ristiina Kylliäisen haastattelu Suomen Murteet -teoksessa.