thumb|220px|Lewis ja Clark Lewisin ja Clarkin tutkimusretki (1804–1806) oli ensimmäinen Yhdysvaltain suorittama koko Pohjois-Amerikan mantereen ylittävä tutkimusretki. Retki on nimetty johtajiensa kapteeni Meriwether Lewisin ja vänrikki William Clarkin mukaan. Oppaana matkalla toimi Sacagawea-niminen intiaaninainen, jonka kunniaksi on jälkeenpäin pystytetty useita muistomerkkejä.
Presidentti Thomas Jeffersonin aloitteesta toteutettu tutkimusretki alkoi 14. toukokuuta 1804 retkikunnan lähdettyä Camp Dubois’sta läheltä nykypäivän Hartfordia Illinoisissa. St. Louisista tutkimusmatkailijat purjehtivat jokilaivoilla ylös Missouria. Miesten tehtävänä oli etsiä reitti yli Kalliovuorten ja kartoittaa entuudestaan tuntemattomia alueita länsirannikolla. 7. marraskuuta 1805 retkikunta saapui Tyynenmeren rannalle Columbiajoen suulle ja rakensi itselleen tukikohdan talven ajaksi. Matka päättyi St. Louisiin 23. syyskuuta 1806. Presidentti oli tyytyväinen tutkimusretken lopputulokseen, vaikka matkan kustannukset ylittivätkin suunnitellun budjetin.Henriksson 1985 s. 81
Tutkimusretken taustat thumb|180px|Thomas Jefferson Kun Thomas Jefferson nousi Yhdysvaltain kolmanneksi presidentiksi maaliskuussa 1801, Yhdysvaltain asukasluku oli hieman yli viisi miljoonaa. Vaikka maan rajat ylettyivät Atlantin rannikolta Mississippijokeen ja Isoiltajärviltä Meksikonlahteen, niin verrattain pieni ala mantereesta oli uudisasutettu. Koko Mississippin ja Tyynenmeren välinen alue oli edelleen mantereen alkuperäisväestön hallussa.Ambrose 1997 s. 56.
Jeffersonin kunnianhimoinen haave oli lähettää tutkimusretkikunta kartoittamaan näitä entuudestaan tuntemattomia alueita. Hän oli jo ennen presidenttikauttaan houkutellut miehiä tutkimaan Missourin latvavesiä jopa Venäjälle kuuluvasta Alaskasta käsin, mutta nämä yritykset olivat kilpistyneet venäläisten, espanjalaisten ja kanadalaisten vastustukseen. Jefferson katsoi yhdysvaltalaisten läsnäolon sekä Oregonissa että luoteisilla Tyynenmeren rannoilla tärkeäksi ennen kuin eurooppalaiset alkaisivat vaatia alueita itselleen. Vaikka eurooppalaisten kiinnostus sisämaan herruuden saamiseksi oli enemmän teoreettinen kuin todellinen, heidän olemassaoloaan ei voitu vähätellä. Englantilaiset olivat turkiskaupan vuoksi kiinnostuneet Louisianan territorion ylimmistä osista ja Oregonista. Venäläisiä kiinnostivat Columbiajoen latvat ja espanjalaiset puolestaan olivat esittäneet joitakin epäselviä vaatimuksia Tyynenmeren rannikon suhteen.
Jeffersonin hallitsemalla Amerikalla oli eurooppalaisiin kilpailijoihinsa nähden yksi suuri etu. Sen asukkaat olivat ylittäneet Appalakit ja asettuneet Ohion maaseudulle Mississippin itäisille rannoille. Osa näistä uudisasukkaista oli ehtinyt jopa ylittää Mississippin ja asettua asumaan Ylä-Louisianaan. 270px|thumb|Ranskan Louisiana Napoleon Bonaparten myytyä Yhdysvalloille koko Ranskan Louisianan vuonna 1803 pääsi Jefferson monta askelta lähemmäs päämääräänsä. Kun kongressi vielä samana vuonna myönsi hänelle salaisen määrärahan tutkimuksen järjestämiseksi oli suunnitelma valmis toteutettavaksi. Retkikunnan vetäjäksi palkattiin Yhdysvaltain armeijan kapteeni ja Jeffersonin yksityissihteeri Meriwether Lewis, joka valitsi kumppanikseen kokeneen eränkävijä William Clarkin. Miehet värväsivät matkalle 40 nuorta, naimatonta ja tervettä miestä, jotka uskoivat fyysisen kuntonsa riittävän yli vuoden mittaiselle vaellukselle.Bakeless 2003. s.98.
Jeffersonin ohjeet retkikunnalle
Retkikunnan matka-arkut täytettiin monenlaisilla varusteilla ja Yhdysvallat painatti erikoiserän hopeisia muistomitaleita, jotka Lewisin ja Clarkin oli tarkoitus lahjoittaa matkan aikana tapaamilleen intiaanijohtajille merkkinä Yhdysvaltain rauhanomaisesta lähestymistavasta. Jefferson antoi Lewisille ja Clarkille myös joukon ohjeita:Meadows 2011 s. 1. Opetelkaa eri heimojen nimet, katsokaa ketkä ovat vihamielisiä ja yrittäkää oppia paikallisia kieliä. Rohkaiskaa intiaaneja lähettämään rauhanlähettiläitään itään Suuren Isän luo. Taivuttakaa intiaaneja kauppaliittoon Yhdysvaltain kanssa (Yhdysvallat halusi monopolin turkiskauppaan tarkoituksenaan kiilata britit pois) ja yrittäkää saada eri heimot sopimaan keskinäiset sotansa. Jakakaa intiaaneille riittävästi lahjoja ja herättäkää heidän kiinnostuksensa yhteistyöhön. Pitäkää tarkkaa päiväkirjaa ja tehkää täsmällisiä karttoja ja piirroksia. Kerätkää näytteitä eläimistä ja kasvillisuudesta ja merkitkää ylös erilaiset maalajit, sääolosuhteet ja mineraalit. Suunnistakaa tähtien avulla. Tulkaa elävinä takaisin.
Tutkimusretki St. Louisista luoteeseen
Lewisin ja Clarkin retkikunta aloitti matkansa Saint Louisista 14. toukokuuta 1804. Retkikunnan reitti kulki Missourijokea ylävirtaan. Kolmeen veneseurueeseen kuului 44 miestä ja koira. Miehistöön kuulunut Pierre Cruzatte oli erinomainen viulunsoittaja, ja hänen musisointinsa houkutteli retkikunnan leiripaikoille paljon uteliaita ja ystävällisiä intiaaneja, jotka viipyivät leireillä useita tunteja.Clark 1992, s. 11. Intiaanit olivat myös ihmeissään kapteeni Clarkin mustasta miespalvelijasta, jollaista he eivät olleet aiemmin nähneet.Clark 1992, s. 12.
Kaikki jokivarren heimot eivät kuitenkaan suhtautuneet suopeasti retkikunnan saapumiseen. Etelä-Dakotan maaseudulla retkikunnan varovaisuus lisääntyi, sillä monet varhaiset Missourilla liikkuneet kauppiaat olivat varoittaneet Läntisten siouxien eli lakotojen hyökkäävästä käytöksestä. Näiden tapaaminen osoittautuikin ongelmalliseksi. Lakotat eivät olleet vaikuttuneet retkikunnan sotavoimien vahvuudesta, eikä heidän länsimaisesta tekniikastaan. Lakotojen johtava päällikkö Partisan halusi vierailtaan paljon kauppatavaroita ja erityisesti viskiä.Fritz 2004, s. 14.
Lewis ja Clark kutsuivat Partisanin ja joitakin muita päälliköitä jokilaivaan ja tarjosivat näille alkoholia. Partisan maisteli juomaa ja alkoi töniä Clarkia samalla, kun rannalla olevat lakotat tarttuivat laivan köysiin. Uhkaavan tilanteen huomannut Lewis latasi nopeasti kiertohakatykin ja suuntasi sen lakotoihin. Myös laivalla olleet retkikunnan miehet tarttuivat aseisiinsa. Jos ammuskelu olisi alkanut, niin koko Yhdysvaltain historia olisi saattanut muuttua. Tutkimusmatkaajat eivät olisi tulitaistelussa kyenneet pitämään puoliaan runsaslukuisempia lakotoja vastaan, ja brittiläiset kauppiaat olisivat ehtineet saada hallintaansa suuren osan kaupankäynnistä läntisten heimojen kanssa.Ambrose 1997, s. 170. Jännite laukesi kuitenkin toisen laivassa olleen lakotapäällikön rauhanomaisen käytöksen ansiosta.Fritz 2004, s. 15.
Seuraavana päivänä lakotat osoittivat vieraanvaraisuuttaan ylellisillä pidoilla ja tanssiesityksillä. Naiset esittelivät sodissa otettuja vihollisten päänahkoja ja tarjoutuivat pitämään Lewisille ja Clarkille seuraa läpi yön. Kapteenit kieltäytyivät kohteliaasti, ja lakotat olivat ihmeissään amerikkalaisten pidättäytyvästä käytöksestä. Eräs retkikunnan jäsenistä, joka osasi vangittuna olleen omaha-intiaanin murretta, sai selville, että lakotat eivät halunneet päästää vieraitaan pois. Tieto sai Lewisin ja Clarkin määräämään miehistönsä lähtövalmiiksi. Noin 200 aseistettua lakotaa katseli heidän erkanemistaan rannassa, mutta tälläkään kertaa väkivaltaisuuksiin ei ryhdytty. Jälkeenpäin Clark totesi, että lakotat olivat katalimpia kaikista alueen intiaaneista ja pahimpia Missourin jokirosvoja.
Lokakuun alussa 1804 retkikunta pysähtyi arikarojen kyliin, joissa he tapasivat kolme intiaanien parissa asuvaa turkismetsästäjää. Retkikunnan kapteenit kertoivat arikaroille ”Uudesta valkoisesta isästä” presidentti Jeffersonista, joka rukoili intiaanien puolesta ja halusi kulkea näiden kanssa suurta rauhan tietä. Clark antoi intiaanien myös ymmärtää, että jolleivat he noudattaisi presidentin toivomuksia, niin heidän keskinäinen kaupankäyntinsä kärsisi ja nälänhätä täyttäisi kylät.Nester 2001 s. 68. Sanojensa vakuudeksi Clark määräsi arikarat hävittämään kaikki englantilaisilta ja espanjalaisilta saadut mitalit ja liput ja asettamaan niiden tilalle Yhdysvaltain lipun ja Jeffersonin kuvalla varustetut rauhanmitalit. Arikarat suhtautuivat epäluuloisesti vieraidensa puheisiin ja kieltäytyivät nauttimasta alkoholia näiden kanssa.Nester 2001 s. 31
Fort Mandanissa thumb|Rekonstruoitu Fort Mandan Lokakuun lopulla retkikunta alkoi rakentaa itselleen paaluvarustettua linnaketta talven ajaksi. Paikaksi valittiin sopiva alue lähellä nykyistä Bismarckin kaupunkia Pohjois-Dakotassa. Tukikohdan nimeksi tuli Fort Mandan. Varsinaisen tutkimusretken alku oli suunniteltu huhtikuulle 1805. Tukikohdan läheisyydessä asuneet mandanit ja hidatsat suhtautuivat retkikuntaan myötämielisesti ja kävivät kauppaa sen jäsenten kanssa. Kaupankäyntiä helpotti ranskalais-kanadalainen turkiskauppias Renè Jussome, joka oli asunut hidatsojen parissa yli kymmenen vuotta ja tunsi intiaanien tavat.Bakeless 2003, s. 12.
Ensiarvoisen tärkeäksi asiaksi nousi sellaisten tulkkien löytäminen, jotka osaisivat matkan varrella tavattavien heimojen kieliä. Siouxien murteita osannut turkismetsästäjä Toussaint Charbonneau oli valmis toimimaan oppaana ja tulkkina matkalla. Charbonneaun sallittiin ottaa mukaan nuoren vaimonsa Sacagawean, jonka hän oli ostanut hidatsoilta. Tyttö oli siepattu shoshoneilta viisi vuotta sitten, joten hänen kielitaidolleen uskottiin löytyvän käyttöä matkan aikana.Bakeless 2003, s. 156. Shoshonet asuttivat tärkeitä alueita Kalliovuorten ja Suurten tasankojen rajoilla ja muodostivat siten merkittävän pysähdyspisteen reitin varrella. Kuusi viikkoa ennen retkikunnan lähtöä Sacagawea synnytti pojan, josta tuli retkikunnan nuorin jäsen.Trenholm 1976, s. 42.
Montanasta Kalliovuorille thumb|270px|left|Tutkimusretken kartta Matkan alkaessa huhtikuun toisella viikolla 1805 seurueeseen kuului 33 jäsentä. Kulkuvälineinä oli kaksi pirogueta ja kuusi pienempää dugout-kanoottia. Mukana oli monenlaisia aseita, erilaisia karttoja, raportteja, lahjatavaroita intiaaneille ja näytelaatikoita.
Kesän aikana retkikunta joutui vaikeuksiin niin eläinten kuin luonnonvoimienkin kanssa. Alkumatkasta jäljitetyt kaksi harmaakarhua aiheuttivat vaaratilanteen, joka päättyi molempien karhujen ampumiseen.Bakeless 2003, s. 14. Toukokuun puolivälissä äkillinen myrsky riepotteli retkikunnan veneitä Missourilla, jolloin osa tärkeistä asiapapereista huuhtoutui jokeen. Sacagawea onnistui pelastamaan suurimman osan papereista ja sai kapteeneilta täyden tunnustuksen uhkarohkeasta toiminnastaan.Clark 1992, s. 17. Keskikesän voimakkaat rankkasateet aiheuttivat kanjonien tukkeutumisen vesimassoista ja hidastivat etenemistä. Heinäkuun alussa retkikunta tuli Montanaan. Kuukautta myöhemmin Sacagawea tunnisti Idahon rajamailla paikan, jossa hidatsa-soturit olivat siepanneet hänet viisi vuotta aiemmin.Trenholm 1976, s. 43.
Elokuun puolivälissä retkikunta kohtasi Idahon Lemhijoen läheisyydessä shoshoneita, jotka ottivat vieraat vastaan varautuneesti. Noin sadasta soturista ja moninkertaisesta määrästä naisia ja lapsia koostunutta kylää johti nuori päällikkö Cameahwait, joka osoittautui Sacagawean veljeksi. Vieraat viettivät useita päiviä shoshonien luona ja ostivat näiltä noin 40 hevosta. Lähtiessään jatkamaan matkaansa retkikunta sai oppaakseen Old Toby -nimisen shoshonen, joka tunsi Kalliovuoret ja niillä kulkevat intiaanien reitit.