thumb|300px|Läntisestä Lemetistä sotasaaliina saatu BT-5 panssari Laatokan Karjalan mottitaistelut (6. tammikuuta 1940 – 13. maaliskuuta 1940) olivat osa Suomen ja Neuvostoliiton välistä talvisotaa. Vaikka tapahtumia on kuvattu Karjalankannaksen taistelujen ohella talvisodan toiseksi merkittävimmäksi sotanäyttämöksi ne tunnetaan suhteellisen huonosti. Hyökkäävän Neuvostoliiton joukot kärsivät talvisodan musertavimmat tappionsa Laatokan Karjalan mottitaisteluissa.

Taistelut saivat alkunsa Suomen IV Armeijakunnan vastahyökkäyksen seurauksena tammikuun alkupuoliskolla 1940. Hyökkäys pilkkoi Laatokan pohjoispuolen teitä edenneet punajoukot lukuisiin pieniin toisistaan eristettyihin motteihin. Tämän lisäksi syntyi niin sanottu Kitilän suurmotti, johon oli saarrettuna lähes koko Neuvostoliiton 168. Divisioona. -37 asteeseen kiristyneessä pakkassäässä suomalaisjoukot tuhosivat käytännöllisesti katsoen kokonaan Neuvostoliiton 18. Divisioonan ja 34. Kevyen Panssariprikaatin aiheuttaen samalla merkittäviä tappioita suurmottiin saarretun 168. Divisioonan joukoille ja saartorengasta murtamaan pyrkineille neuvostoreserveille.

Laatokan Karjalan mottitaistelut olivat taktinen voitto, mutta strateginen tappio Suomelle. Suomalaiset onnistuivat estämään kahdella divisioonalla 11 divisioonan vahvuisten neuvostojoukkojen tunkeutumisen Karjalankannaksen puolustuslinjan selustaan. Moteista saatiin myös merkittävä sotasaalis. Motit eivät kuitenkaan olleet puolustajien tavoite. Lähes toivottomassa tilanteessa neuvostojoukot eivät antautuneet, vaan valitsivat mieluummin taistelun armottomaan loppuun saakka. Näin hyökkääjät onnistuivat sitomaan suomalaisia joukkoja, joita olisi tarvittu kipeästi läpimurtoon johtaneen Karjalankannaksen päähyökkäyksen torjumisessa.

Taustaa

Neuvostoliiton hyökkäys Laatokan Karjalassa thumb|left|Laatokan pohjoispuolen rantaa hyökkäsivät Neuvostoliiton 18. ja 168. Divisioona. Puna-armeijan 56. Jalkaväkiarmeijakunta oli hyökännyt talvisodan alkaessa alueelle, jota puolusti IV Armeijakuntaan kuulunut Eversti Hannu Hannukselan johtama 13. jalkaväkidivisioona.Nenye et al. 2015 s. 96 Neuvostoliiton 168. Jalkaväkidivisioona oli edennyt Laatokkaa myötäilevää rantatietä pitkin. Samaan aikaan hieman pohjoisempana Neuvostoliiton 18. Jalkaväkidivisioona oli edennyt Kolatselän-Koirinojan tietä pitkin Ruhtinaanmäelle. Kahta jalkaväkidivisioonaa oli tukemassa 34. Kevyt Panssariprikaati. Neuvostojoukkojen tavoite oli selkeä. Kitilän saavutettuaan 168. Divisioona kiertäisi 34. Prikaatin avustama Laatokan pohjoista reittiä Sortavalan kautta hyökätäkseen Karjalankannasta puolustavien suomalaisjoukkojen selustaan. 18. Divisioona puolestaan jatkaisi hyökkäystä kohti Keski-Suomea ja Päijänteen aluetta.Ries 2000 s. 89

Hyökkäys oli edistynyt etukäteen laadittuja suunnitelmia hitaammin. Eteneminen oli kuitenkin ollut vääjäämätöntä vaikka hyökkäävät joukot olivatkin jo tähän mennessä kärsineet tappioita suomalaisten Erillisten 8. ja 9 pataljoonien viivyttäminä.Irincheev 2011 s. 106Aptekar 2000 s. 137 Hyökkäävät neuvostojoukot olivat osoittautuneet huomattavasti suomalaisia ennakkoarvioita vahvemmiksi. Puolustajat eivät olleet odottaneet Laatokan pohjoispuolella näin vahvaa vastustajaa. Etukäteen oli arvioitu että harvan tieverkoston vuoksi alueella hyökkäisi vain yksi divisioona. Neuvostoliiton joukot olivat kuitenkin valmistelleet siirtonsa jo etukäteen ja onnistuneet rakentamaan rajan itäpuolelle joukkojen siirtoa varten tarvittavia tieyhteyksiä salassa suomalaisilta.Ries 2000 s. 96

Kiista puolustuksesta ja IV armeijakunnan komentajan vaihtaminen thumb|right|150px|IV Armeijakunnan alkuperäinen komentaja Juho Heiskanen Suomen IV Armeijakunnan joukot vetäytyivät Laatokan pohjoispuolella talvisodan alussa melko nopeasti jopa 70 kilometriä valtakunnan rajalta. Suomalaisten vetäytymisen taustalla oli jo ennen sodan syttymistä kytenyt mielipide-ero ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja taistelualueen puolustusta suunnitelleiden ja johtaneiden upseerien välillä. Mannerheim olisi halunnut käydä rajalta saakka tiukkaan puolustustaisteluun. IV armeijakunnan johto uskoi kuitenkin saksalaisen sotilasdoktriinin mukaiseen syvään puolustukseen, jossa suojajoukot pyrkisivät kuluttamaan hyökkäävien joukkojen voimaa ennen kuin päävoimat pysäyttäisivät hyökkäyksen maastollisesti paremmassa asemassa Laatokan pohjoispuolella.Laaksonen 2004 s. 52-60

Osassa myöhempiä suomalaisia tulkintoja IV Armeijakuntaa komentanut Juho Heiskanen on nähty liian varovaisena ja syyllisenä vetäytymiseen. Marsalkka Mannerheimin aktiivisempi ja joustamattomampi puolustus on nähty oikeana.Leskinen & Juutilainen 1999 s. 504 Käytännössä IV Armeijakunta kuitenkin toteutti alkuperäisen syvään puolustukseen ja saarrostavaan hyökkäykseen perustuvan ajatuksen lähes sellaisenaan. Vetäytymisvaiheessa suomalaiset hylkäsivät suunnitelmien mukaisesti kevyesti varustellut väliasemat suhteellisen nopeasti ja keskittyivät hyökkääjän voimien kuluttamiseen.

Vetäytyminen oli kuitenkin suunniteltua nopeampaa ja paikoin sekasortoista, sillä Mannerheim oli puuttunut IV Armeijakunnan komentajan Heiskasen ohitse puolustusryhmityksiin. Joukoilla ei ollut enää selkeää johtoajatusta. Mannerheim oli vetäytymiseen erittäin tyytymätön ja korvasi 4. joulukuuta 1939 kenraalimajuri Juho Heiskasen kenraalimajuri Woldemar Hägglundilla. Korkea-arvoiset upseerit, esimerkiksi päämajan operaatioiden suunnittelusta vastannut Kenraali Aksel Airo ja II Armeijakunnan komentaja Harald Öhquist pitivät Heiskasen syrjäyttämistä perusteettomana. Saatuaan armeijakunnan komentoonsa kenraalimajuri W. Hägglund alkoi yhdessä esikuntansa kanssa laatia suunnitelmaa valtakunnan alueelle tunkeutuneen puna-armeijan 56. Armeijakunnan lyömiseksi vastahyökkäyksellä.Leskinen & Juutilainen 1999 s. 505-506

Hyökkäyksen pysähtyminen Kitilä, Ruhtinaanmäki ja suomalaisten ensimmäiset vastahyökkäykset

Neuvostojoukkojen eteneminen pysähtyi noin 60 kilometrin etenemisen jälkeen Kitilän seudulle Ruhtinaanmäelle ja Impi­lahden kirkonkylän itäpuolelle joulukuun puolivälissä. Suomalaiset eivät enää vetäytyneetkään hyökkäyksen tieltä. Neuvostoliiton divisioonat olivat lumisessa maastossa sidottuja kapeisiin teihin, eivätkä kymmenien kilometrien pituisina kolonnina edenneet joukot pystyneet hyödyntämään läpimurtokohdissa koko voimaansa. Samalla hyökkääjien huoltoetäisyydet etulinjaan olivat venyneet pitkiksi. 168. Divisioona juuttui suomalaisten asemien eteen.

Suomen IV Armeijakunta aloitti vastahyökkäysten sarjan 12. joulukuuta 1939 tavoitteenaan katkaista neuvostojoukkojen selustayhteydet ja saartaa ne tuhoamista varten pienempiin yksiköihin. Tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu joukkojen ja suunnittelun puutteiden vuoksi. Esimerkkinä siirtymis- ja hyökkäysaikatauluissa ei oltu huomioitu väsymystä ja talviolosuhteiden aiheuttamia viivytyksiä. Suomalaisjoukot katkaisivat kuitenkin jo 14. joulukuuta ensimmäisen kerran neuvostojoukkojen huoltoyhteyden muutamiksi päiviksi pakottaen 18. Divisioonan siirtämään osan joukoistaan turvaamaan selustaa.

Stalinin puolustuskäsky ja huoltoyhteyksien katkaisu 26. joulukuuta talvisodan lisääntyvistä tappioista raivostunut Stalin määräsi kaikki neuvostojoukot lopettamaan hyökkäyksen ja siirtymään puolustusasemiin. Oli aika uusia hyökkäyssuunnitelma. Käytännössä Laatokan pohjoispuolella neuvostojoukkojen tehtäväksi tuli sitoa mahdollisimman paljon suomalaisia joukkoja.Ries 2000 s. 107 Laatokan pohjoispuolella edenneet joukot alkoivatkin välittömästi kaivautua ja linnoittautua niille sijoilleen saavuttamiinsa asemiin.Aptekar 2000 s. 138 Suomalaiset ottivat harkitun riskin ja irrottivat pohjoisemmasta lisäapua 12. Divisioonalta. IV Armeijakunnan alueella luovuttiin samalla kiinteistä joukko-osastoista. Sen sijaan otettiin laajamittaisesti käyttöön erilaiset tilapäisorganisaatiot (Ryhmät ja Taisteluosastot), jotka muodostettiin ja purettiin kulloisenkin tarpeen mukaisesti.

27. joulukuuta suomalaisten Taisteluosasto Valkama onnistui valtaamaan tien ja katkaisemaan neuvostoliittolaisten 18. Divisioonan ja 34. Prikaatin huoltoyhteyden Uomaassa. Neuvostojoukkojen johto ymmärsi välittömästi tilanteen vakavuuden. Tammikuun 1. ja 5. päivän välisenä aikana puna-armeijan 82. Panssaripataljoona, kaksi 179. Moottoripataljoonan komppaniaa ja kaksi 97. Jalkaväkirykmentin pataljoonaa yrittivät murtaa suomalaisten puolustuksen ja avata uudestaan yhteyden syvälle Suomen alueelle edenneisiin neuvostojoukkoihin. Suomalaiset onnistuivat kuitenkin torjumaan lukumääräisesti ylivoimaisen hyökkääjän yritykset yhden toisensa jälkeen.Aptekar 2000 s. 139-140

Vastahyökkäys ja mottien synty

Suuri saarrostushyökkäys Suomalaisen IV Armeijakunnan esikunta tiesi, että neuvostojoukkojen huoltotilanne oli tammikuussa hyvin heikko. Tammikuussa 1940 suomalaiset muodostivat vastahyökkäystä varten viisi väliaikaista taisteluosastoa, joihin siirrettiin joukkoja myös pohjoisemmassa taistelleesta 12. Divisioonasta.Nenye et al 2015 s. 101 Suomalaiset ryhmittivät hyökkäysosastonsa neuvostojoukoilta salassa Uomaan tien pohjoispuolelle kymmenien kilometrien hiihtomarssilla lumisessa maastossa. Taisteluosastot Mehiläinen ja Lohikäärme hyökkäsivät pohjoisesta Lemetin kautta Laatokan rannalle tehtävänään tuhota alueen neuvostojoukot. Taisteluosasto Tykki varmisti Siirassa aiemmin katkaistun huoltotien pysymisen suomalaisilla. Kaikki taisteluosastot olivat noin kolmen pataljoonan vahvuisia.Raunio & Kilin 2010

Kitilän suurmotti syntyi 10. tammikuuta 1940, kun Laatokan rannalle Koirinojaan päässeet suomalaiset katkaisivat 168. Divisioonan yhteydet selustaan Pitkä­rannan suunnassa. Etelässä motin sulkivat Laatokan saarien suomalaiset joukko-osastot. Tämä motti oli ainoa, joka oli tehty Laatokan Karjalassa tarkoituksellisesti.Juutilainen 2009 s. 184 Samalla syntyi sivutuotteena lukuisia pienempi motteja Kitilästä itään Käsnäselkään johtavan tien varrelle. 168. Divisioonan osia jäi Kitilän suurmotin lisäksi Rykmenttimottiin ja pari kilometriä Pitkärannan tien suuntaan etelään Konnunkylän alamottiin. Vastahyökkäys oli samalla koko talvisodan suurin onnistunut suomalainen hyökkäys.Raunio & Kilin 2010 s. 193

Motti-sana tuli käyttöön vasta tässä vaiheessa Suomen sotilaallisessa kielenkäytössä. Sanan historiasta on olemassa erilaisia versioita, mutta tosiasia on se, että sana lyhyytensä ja iskevyytensä vuoksi levisi myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja on edelleen käytössä useissa eri kielissä puhuttaessa saarretusta vihollisjoukosta.

Talvisodan motit Laatokan Karjalassa

Suurin saarrostushyökkäyksessä syntyneistä moteista oli Kitilän suurmotti, johon johtavia huoltoyhteyksiä suomalaiset eivät missään vaiheessa saaneet katkaistua kokonaan. Suurmottiin oli jäänyt noin 13 000 Neuvostoliiton 168. Divisioonan miestä. Jo hyökkäyksessä rajalta divisioona oli menetettänyt runsaasti miehiä, lisäksi kolme pataljoonaa oli lähetetty avustamaan mottiin jääneitä 18. Divisioonan osastoja. Vain muutama mies näiden pataljoonien vahvuudesta oli palannut takaisin.

Suurmotin lisäksi oli syntynyt 11 pienempää mottia, suurin osa itään johtavan Uomaan tien varteen. Näihin motteihin olivat saarrettuina Neuvostoliiton 18. Jalkaväkidivisioona ja 34. Panssariprikaati. Lisäksi rantaa pitkin kulkevan Kitilän ja Pitkärannan tien varrella oli Konnunkylän alamotti, jossa oli saarrettuna pieni osa 168. Divisioonasta.

Kaiken kaikkiaan erillisiä motteja oli 12:Juutilainen 2009 s. 167-168 Kitilän suurmotti Konnunkylän motti Koposenselän motti Pieni-Kelivaaran motti Lemetin tienhaaran motti Rykmenttimotti eli Vorojenkiven motti Läntisen Lemetin motti Itäisen Lemetin motti eli Kenraalimotti Lavajärven motti Saarijärven motti Siiran tienhaaran motti Uomaan motti

Mottitaistelujen osapuolet

Suomalaisten tavoitteet ja taktiikka