Talvisota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940. Neuvostoliitto aloitti sodan hyökkäämällä Suomeen ilman sodanjulistusta, ja sota päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen.
Sotaa edelsivät loka–marraskuussa 1939 käydyt neuvottelut, joissa Neuvostoliitto painosti Suomea siirtämään itärajaa kauemmaksi Leningradista. Neuvostoliitto oli jo elokuussa 1939 solminut Saksan kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi laskettiin osaksi Neuvostoliiton etupiiriä. Myös Suomella ja Neuvostoliitolla oli voimassa hyökkäämättömyyssopimus, mutta Neuvostoliitto purki sen muutamaa päivää ennen sotaa vetoamalla tekaistuihin Mainilan laukauksiin.
Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko maa, mutta hyökkäykset pysäytettiin toistuvasti. Sota on tunnettu erityisesti kylmistä talviolosuhteista, suomalaisten mottitaktiikasta, puna-armeijan huomattavista miestappioista sekä talvisodan henkenä tunnetusta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomi vastaanotti ulkomaista apua ja sai riveihinsä vapaaehtoissotilaita. Lisäksi Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään. Saksa sen sijaan pysyi puolueettomana noudattaakseen sopimustaan Neuvostoliiton kanssa.
Rauhanneuvottelut käynnistettiin helmikuussa 1940, kun Suomen puolustus alkoi horjua, ja Neuvostoliitto pelkäsi länsivaltojen tuovan joukkoja Suomen tueksi. Suomi menetti Neuvostoliitolle noin kymmenesosan maa-alueistaan, mukaan lukien neljänneksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Sotaa seurasi välirauha, jonka aikana Suomi lähentyi Saksan kanssa, ja jota kesällä 1941 seurasi jatkosota.
Tausta
Suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto Ensimmäinen maailmansota merkitsi Saksalle ja Neuvosto-Venäjälle suurvalta-aseman menetystä. Molemmat maat toipuivat 1930-luvulla tultaessa diktatuureina takaisin suurvaltojen joukkoon ja alkoivat tavoitella menettämiään alueita takaisin. Euroopan demokraattiset suurvallat Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat poliittisesti heikkoja.Meinander 2006, s. 175–181.
Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt Kronstadtia lukuun ottamatta kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset, mikä heikensi Leningradin puolustuksellista asemaa. Samaten Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella kaupungista vain noin 32 kilometrin etäisyydellä. Suomen valtaaminen olisi tarjonnut Neuvostoliitolle useita etuja: se olisi voinut uhata Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista, hallita Itämerta sekä saada Suomesta teollisuutta ja malmivarantoja.Leskinen & Juutilainen 1999: s. 13–46. (Turtola).
Suomen ja Neuvostoliiton suhteet Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa osasto Brandensteinin ja Saksan Itämeren divisioonan voimin valkoisia.
Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja Neuvostoliiton sekaantuminen Suomen sisäisiin asioihin kommunistien toimintaa tukemalla pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa se alkoi kiinnostua entisten reuna-alueidensa palauttamisesta. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat toista maailmansotaa ennen varsin viileät. Vielä syyskuussa 1939 suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon ja pohjoismaiseen yhteistyöhön.Haataja 1989; Hietanen 1989; Leskinen & Juutilainen 1999. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.Mannerheim & Virkkunen 1995: s. 160–161. Pohjoismaiden välille ei kuitenkaan muodostunut puolustusliittoa.Jakobsson 2002: s. 62–63.
Jartsev-neuvottelut Suomessa Suomessa 14. huhtikuuta 1938 saapui Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia.Jakobsson 2002: s. 9. Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu.Jakobsson 2002: s. 7. Jartsev-neuvottelujen aloittamiseen johti Itävallan liittäminen Saksaan maaliskuussa 1938, mikä Moskovan näkökulmasta merkitsi ensimmäistä repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä.Jakobson 2002: s. 20.
Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Suomen vakuutus siitä ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle.Jakobsson 2002: s. 28. Neuvostoliitto vaati salaista sopimusta, joka mahdollistaisi sen osallistumisen Suomen – ja ennen kaikkea sen merirajojen – puolustamiseen Saksan hyökätessä sekä Ahvenanmaan linnoittamiseen; lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen. Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938.
Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti haluavansa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta.Jakobsson 2002: s. 121–122. Näiden neuvotteluiden katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.
Suomi osaksi Neuvostoliiton etupiiriä
Neuvostoliiton ja Adolf Hitlerin johtaman Saksan 23. elokuuta allekirjoittamasta Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta tunnettiin Suomessa aluksi helpotusta siitä, että suurvaltojen välinen konflikti ja sen myötä Suomen joutuminen mukaan suursotaan näytti olevan vältetty. Sopimuksella Saksa varmisti raaka-aineiden saannin Neuvostoliitolta ja vältti mahdollisen kahden rintaman sodan. Pian Suomessa alettiin kuitenkin epäillä, minkä hinnan Saksa oli maksanut selustansa turvaamisesta. Hinta oli piilotettu sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan, joka osoittautui Suomelle ja Baltian maille kohtalokkaaksi: yhdessä Puolan itäosan kanssa ne luettiin kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin.Huttunen 1974: s. 26–27.
Syyskuun alussa 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, ja toinen maailmansota alkoi Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan julistettua sodan Saksalle. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta. Neuvostoliitolle länsivallat eivät kuitenkaan julistaneet sotaa.Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 70
Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut aluemuutoksista pienoiskuva|vasen|Valtioneuvos Paasikivi lähdössä Helsingin rautatieasemalla Moskovan neuvotteluihin lokakuussa 1939. Saattajina vasemmalla silloinen pääministeri A. K. Cajander, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja oikealla puoliso Alli Paasikivi. pienoiskuva|vasen|Syksyllä 1939 Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluita Karjalankannaksen rajasta. Neuvostoliitto esitti uutta rajaa vedettäväksi lähelle Viipuria, mutta suomalaiset olivat valmiita tarjoamaan lähinnä rajan oikaisuja. Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat lähettiläs, valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi, Suomen Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja sotilasasiantuntijana eversti Aladár Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.Tanner 1979: s. 44, 57, 84.
Neuvostoliitto vaati, että Suomi luovuttaisi osan Karjalankannakselta ja hävittäisi rajalinnoituksensa kannaksella. Lisäksi vaadittiin useita Suomenlahden ulkosaaria sekä Hangon sataman vuokraamista ja ankkuripaikkaa Lappohjan satamasta. Strategiset tavoitteet muistuttivat keisarillisen Venäjän pyrkimystä rakentaa Suomenlahdelle vahva rannikkopuolustus, Pietari Suuren merilinnoitus, 1900-luvun alussa.Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 74 Neuvostojohtaja Josif Stalin korosti, ettei Suomi sellaisenaan muodostanut uhkaa Neuvostoliitolle, mutta Suomen pelättiin joutuvan Saksan tai Yhdistyneen kuningaskunnan sotilaallisen painostuksen kohteeksi tulevaisuudessa.Visuri, Kesseli & Geust 2024, s. 66
Baltian maat suostuivat luovuttamaan tukikohtiaan Neuvostoliitolle ja päästämään puna-armeijan joukkoja alueilleen. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.Haataja 1989; Siivasvuo 1989.
Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat vuosina 1918–1920 pyrkineet itsenäistymään Venäjästä mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät Neuvosto-Venäjälle. Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.Siilasvuo 1989; Leskinen & Juutilainen 1999: 141–153, 13–46 (Manninen, Turtola)
Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla se perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä.Eilola et al. 2002: s. 46. Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta 28. marraskuuta ja katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen 29. marraskuuta. Uudemman venäläisen historiankirjoituksen mukaan neuvottelutulos olisi ollut mahdollinen lokakuun loppuun, jolloin Suomen vastaisen sodan suunnitelma hyväksyttiin lopullisesti.
Neuvostoliiton hyökkäysvalmistelut Jo kevään 1939 neuvottelujen päätyttyä tuloksettomina oli Neuvostoliiton johdossa harkittu sotilaallisen konfliktin mahdollisuuksia. Kesäkuussa 1939 Josif Stalin kiinnitti Leningradin sotilaspiirin komentajan kenraali Kirill Meretskovin huomiota siihen vaaraan, jonka Suomen ”neuvostovihamielisyys” aiheutti. Kun Stalin korosti odottavansa Saksan taholta vakavia toimia vielä samana kesänä, hän antoi Meretskoville tehtäväksi laatia rajojensuojaamis- ja vastahyökkäyssuunnitelman Suomen puolustusvoimia vastaan, jos nämä tekisivät sotilaallisen provokaation.Huttunen 1974, s. 40.
Leningradin sotilaspiirin liikekannallepano aloitettiin hyvissä ajoin, kun reservejä alettiin kutsua palvelukseen 1. elokuuta 1939 lähtien. Myös puhdistuksista selvinneitä ja Karjalan kansallisissa joukoissa palvelleita suomalaisia sotilaita ja punaupseereita ryhdyttiin uudelleen rekisteröimään puna-armeijan reserviin.Salomaa 2018, s. 360–361 Suomen armeija pani elokuussa toimeen historiansa suurimmat sotaharjoitukset Karjalankannaksella.