pienoiskuva|300px|Katkelma Vergiliuksen Aeneis-eepoksesta 400-luvulla tuotetussa koodeksissa
Latinankielinen kirjallisuus sai alkunsa antiikin Roomassa noin vuonna 240 eaa. ja se jatkuu jossain määrin vielä nykypäivänäkin. Latinankielisen kirjallisuuden historia voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: antiikin Rooman kirjallisuuteen, keskiajan latinankieliseen kirjallisuuteen ja uuden ajan latinankieliseen kirjallisuuteen. Kaikkien näiden aikakausien kirjallisuudella on selvästi omat erikoispiirteensä.
Roomalaisen kirjallisuuden syntyyn vaikutti ratkaisevasti antiikin Kreikan kirjallisuus. Kreikkalaisesta kirjallisuudesta omaksuttujen tyylilajien ja teemojen rinnalla roomalaisten omat innovaatiot jäivät suhteellisen vähäisiksi. Koska antiikin kulttuuriperintö on kuitenkin välittynyt myöhemmille Länsi-Euroopan kansoille juuri roomalaisten kautta, roomalaisen kirjallisuuden jälkivaikutus on ollut huomattava.
Koska latina säilyi länsimaisen sivistyksen kielenä ja Euroopan lingua francana myös Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen, lähes kaikki kirjallisuus laadittiin edelleen latinaksi. Keskiajalta säilyneen latinankielisen kirjallisuuden määrä ylittää selvästi sekä antiikin aikaisen latinankielisen että keskiaikaisen muunkielisen kirjallisuuden määrän.Stiene & Stohlmann 2002. Vasta uudella ajalla latinan merkitys alkoi jatkuvasti kaventua niin, että nykyään se on enää harvojen harrastus. Vaikka uutta latinankielistä kirjallisuutta ei enää juuri synnykään, monia teoksia edelleen käännetään latinaksi, hyvänä esimerkkinä Tuomo Pekkasen vuonna 1986 kääntämä latinankielinen Kalevala.
Antiikin Rooman kirjallisuus
Antiikin Rooman kirjallisuus voidaan jakaa erilaisiin kehitysvaiheisiin. Perusteltuja jaottelutapoja on monia, mutta seuraavassa esitetty jaottelu on melko perinteinen.Tässä osiossa esitetty kirjallisuuden kausien jaottelu samoin kuin kirjailijoiden elinajat seuraavat pääpiirteissään Oksalaa (1998). Ellei muuta mainita, kaikki muutkin tässä osiossa esitetyt tiedot ovat tarkistettavissa samasta lähteestä.
Esikirjallinen kausi (240 eaa. asti) pienoiskuva|left|160px|Forum Romanumilta löydetty Lapis Niger, vanhimpia tunnettuja latinankielisiä piirtokirjoituksia (noin 550-luku eaa.). Tekstissä kielletään loukkaamasta erästä pyhättöä.
Italian niemimaalla ei tunnettu kirjoitustaitoa ennen kuin 700-luvulla eaa. kreikkalainen kirjaimisto levisi sinne. Roomalaiset omaksuivat sen todennäköisesti etruskien välityksellä ja kehittivät siitä ajan mittaan latinalaiset kirjaimet.Encyclopaedia Britannica Online, hakusana "alphabet", sivu 14 (Etruscan alphabet) Luettu 12.2.2007. Aluksi kirjoitusta käytettiin ainoastaan käytännön tarpeisiin, esimerkiksi 450 eaa. syntyneiden kahdentoista taulun lakien muistiin merkitsemiseen. Tämän takia aikakautta kutsutaankin roomalaisen kulttuurin esikirjalliseksi kaudeksi.
Tuonakin aikana oli silti tiettyjä esikirjallisia perinteitä, joilla oli merkitystä roomalaisen kirjallisuuden myöhemmälle kehitykselle. Roomalaisilla oli oma runomitta, ns. saturninen mitta (versus Saturninus), joka ei perustunut tavujen kestoon kuten kreikkalaiset mitat, vaan luultavasti niiden lukumäärään. Kansanomaista suullista runoutta harrastettiin muun muassa sadonkorjuujuhlissa, joissa esitettiin pilkkasäkeitä (Fescennini versus). Näytelmätaidekaan ei ollut täysin tuntematonta: oskilaisesta Atellan kaupungista lähtöisin oleva atellaani (fabula Atellana), rivo farssinäytelmä, omaksuttiin noin vuoden 300 eaa. tienoilla.Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusanat "saturninen mitta", "Fescennini (versus)" ja "atellaani".Oksala 1998, 115–117.
Esiklassinen kausi (240–80 eaa.)
Kreikkalaisen kulttuurin vaikutus Roomassa voimistui 200-luvulla eaa. ja se johti lopulta myös paikallisen kirjallisuuden syntymiseen. Latinankielisen kirjallisuuden historia aloitetaan perinteisesti vuodesta 240 eaa., jolloin Livius Andronicus esitytti Roomassa ensimmäisen kerran kreikkalaisia näytelmiä latinaksi. Hän myös käänsi Homeroksen Odysseian latinaksi saturnista mittaa käyttäen. Kreikkalaisvaikutuksen merkitystä kuvaa hyvin se, että itse Livius Andronicus, latinankielisen kirjallisuuden "isä", oli kreikkalaissyntyinen.
Vaikka roomalainen kirjallisuus oli nyt syntynyt, latinalaisen kirjakielen kehittymättömyys rajoitti oman kielen käyttöä vielä pitkään. Esimerkiksi historiankirjoitus oli Roomassa aluksi puhtaasti kreikankielistä. Niinpä Rooman ensimmäinen historioitsija, Quintus Fabius Pictor (s. n. 254 eaa.), kirjoitti teoksensa kreikaksi. Vasta Marcus Porcius Caton (234–149 eaa.) historiateos Origines oli laadittu latinaksi.
Latinankielisen kirjallisuuden alkutaipaleen merkittävimpiin nimiin kuuluvat runoilijat Naevius (n. 270–201 eaa.), joka loi ensimmäisen roomalaisen eepoksen Bellum Poenicum (Puunilaissota) saturnista mittaa käyttäen, ja Ennius (239–169 eaa.), joka eepoksessaan Annales siirtyi kreikkalaisperäiseen heksametriin. Kyseinen teos piti Rooman kansalliseepoksen asemaa Vergiliuksen Aeneiksen julkaisemiseen asti.
Eeppisen runouden ohella näytelmäkirjallisuus saavutti Roomassa jo varhain vahvan jalansijan. Fabula Atellanan rinnalle tuli nyt fabula palliata, kreikkalaisen ns. uuden komedian jäljitelmä. Sen vaikutuksesta syntynyttä roomalaista komediaa kutsuttiin nimellä fabula togata, Enniuksen luomaa roomalaistyylistä tragediaa taas nimellä fabula praetexta. Rooman merkittävimpien tragediarunoilijoiden sanotaan olleen Pacuvius (n. 220–130 eaa.) ja Accius (n. 170–85 eaa.). Heidän teoksistaan ei ole kuitenkaan säilynyt kuin joitakin fragmentteja. Kuuluisimmat näytelmäkirjailijat olivat Plautus (n. 250–184 eaa.) ja Terentius (n. 195–159 eaa.), jotka tekivät latinankielisiä sovituksia kreikkalaisista komedioista.
Esiklassisella kaudella syntyi myös roomalainen satiiri, jonka tarkka alkuperä on epäselvä. Monet antiikin aikaiset kirjallisuudentutkijat, mm. Quintilianus, pitivät sitä puhtaasti roomalaisena kirjallisuudenlajina, jolle ei ollut suoria kreikkalaisia esikuvia. Kyse oli eräänlaisesta heksametrimittaisesta pakinasta, jonka ei välttämättä tarvinnut olla satiirinen sanan nykyisessä mielessä. Jo Ennius oli kirjoittanut tällaisia satiireja, mutta ensimmäisenä merkittävänä satiirikkona pidetään Gaius Luciliusta (n. 180–102 eaa.), jonka tuotannosta tosin on säilynyt vain n. 1300 säettä.Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "satiiri".Oksala 1998, 124–125.
Klassinen kausi (80 eaa.–14 jaa.)
Ajan mittaan latinankielisen kirjallisuuden kehitys kiihtyi. Kirjakieli hioutui ja teoksia ei vain syntynyt yhä enemmän, vaan ne myös edustivat yhä useampaa kirjallisuudenlajia. Viimein ensimmäisellä vuosisadalla eaa. lähes kaikki kreikkalaisen kirjallisuuden lajit olivat jo edustettuina latinan kielellä. Myös tason katsotaan nousseen niin, että latinankielisen kirjallisuuden historian tätä vaihetta kutsutaan "klassiseksi" tai "kultaiseksi" kaudeksi. Kausi jaotellaan usein vielä tarkemmin toisaalta tasavallan loppuaikaan (80–30 eaa.), toisaalta Augustuksen aikaan (30 eaa.–14 jaa.). Monet varaavat nimityksen "kultainen kausi" ainoastaan jälkimmäiselle. Kirjallisuuden nauttiman arvostuksen kannalta myös ns. hopea-aika (14–120) voitaisiin sisällyttää klassiseen kauteen, mutta näin ei yleensä tehdä koska kieli ja tyyli olivat tuolloin jo jonkin verran muuttuneet.Oksala 1998, 114.
Tasavallan loppuaika (80–30 eaa.) pienoiskuva|left|180px|Cicero
Tasavallan loppuajan huomattavimpia kirjailijoita oli Cicero (106–43 eaa.). Hänen laaja proosatekstien tuotantonsa sisälsi filosofisia tutkielmia, puheita, puhetaidon teoriaa koskevia teoksia sekä kirjeitä. Cicero kehitti aktiivisesti latinan kieltä muun muassa luomalla uudissanoja monille abstraktikäsitteille, jotka latinasta vielä puuttuivat.Uudissanat: Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "Cicero" (s. 102). Se, että filosofiasta kirjoittaminen latinaksi tuli ylipäänsä mahdolliseksi, oli pitkälti juuri Ciceron ansiota.
Toinen jälkivaikutukseltaan huomattava kirjailija oli Julius Caesar, Gallian valloittaja. Caesarin tunnetuimmat teokset, Gallian sota (Commentarii de bello Gallico) ja Commentarii de bello civili (Kansalaissota), ovat selkeää asiaproosaa. Kieleen ja tyyliin liittyviä näkemyksiään Caesar esitteli teoksessaan De analogia (Kielen lainalaisuudesta), jossa hän muun muassa puolsi sanaston rajoittamista ja normalisointia. Gallian sodassa hän itse näytti tästä esimerkkiä: teoksessa ei käytetä kuin noin 1500 eri sanaa.Oksala 1998, 130. Ciceron ja Caesarin kieli nousi myöhemmin niin suureen arvoon, että termi "klassinen latina" on joskus varattu vain sitä varten.
Muista proosakirjailijoista mainitsemisen arvoisia ovat Varro (116–27 eaa.), jonka kasvatusohjelmasta (septem artes liberales) tuli keskiajan koulutusjärjestelmän perusta, ja Sallustius (86–35 eaa.), yksi Rooman tärkeistä historioitsijoista. Cornelius Nepoksen (n. 99–24 eaa.) elämäkertakokoelma De viris illustribus (Kuuluisista miehistä) on niin ikään ollut paljon luettu teos nykyaikaan saakka.
Myös latinankielinen runous kehittyi tasavallan loppuaikana, mistä ansio kuuluu paljolti Catullukselle (n. 84–54 eaa.) ja hänen piirilleen, ns. neoteerikoille (kreikkaa, "uudet runoilijat"). Vanhan ja raskaan, esimerkiksi Enniuksen edustaman isänmaallisen epiikan sijaan he halusivat luoda henkevää ja taidokasta runoutta. Innoituksensa he saivat etenkin aleksandrialaiselta Kallimakhokselta. Catullus on neoteerikoista ainoa, jonka tuotanto on säilynyt nykypäiviin asti. Antiikin aikana Catullusta arvostettiin etenkin hänen mytologisaiheisten pienoiseepoksiensa takia, nykyaikana taas tunnetuimpia lienevät hänen lyhyemmät lyyriset runonsa ja epigramminsa, joiden aihepiiri vaihtelee rakkauslyriikasta pilkkasäkeisiin.
Myös toinen runouden haara, opetusrunous, otti näinä aikoina huomattavia edistysaskelia. Tässä yhteydessä on mainittava ennen kaikkea Lucretius (n. 95–55 eaa.), joka kuusi kirjaa käsittävässä runoelmassaan Maailmankaikkeudesta (De rerum natura) esitteli roomalaisille epikurolaista filosofiaa.
Augustuksen aika (30 eaa.–14 jaa.)
Erityisen kukoistava kausi roomalaisen kirjallisuuden historiassa oli keisari Augustuksen aika. Tämä ei johtunut vain kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä, vaan myös ulkoisista olosuhteista. Siinä missä tasavallan loppuaikaa olivat leimanneet sisällissodat ja yleinen rauhattomuus, Augustuksen aikana alkanut rauha (pax Romana) loi uudenlaisen, optimistisen ilmapiirin. Vaikutusta oli myös sillä, että keisari otti – ei vähiten propagandistisista syistä – kulttuurin keskeiseksi osaksi politiikkaansa: Augustus muun muassa perusti Palatiumille Apollon temppelin, johon liittyneestä kirjastosta tuli kirjallisen elämän keskus. Merkitystä oli myös Augustuksen ystävällä Maecenaalla, joka tuki kirjailijoita niin huomattavilla rahasummilla, että hänen nimestään on johtunut nykykieliin sana "mesenaatti".
thumb|220px|Vergiliuksen Bucolican alku 400-luvun käsikirjoituksessa (Cod. Vat. Lat. 3867)
Eniten kukoistanut kirjallisuuden ala Augustuksen ajalla oli runous. Sisällöltään se oli osittain kovin aatteellista, sillä Augustuksen hallintoa ja Rooman suuruutta ylistettiin yhtä estoitta kuin rauhan siunauksiakin. Pohjois-Italiasta kotoisin ollut Vergilius (70–19 eaa.) loi Rooman kansalliseepoksen Aeneiksen, jonka piti ylittää kreikkalaisten Ilias ja Odysseia. Teoksen myöhempää arvostusta ei mitenkään vähentänyt se, että Vergilius itse piti sitä viimeistelemättömänä ja kuolinvuoteellaan vaati sen tuhoamista. Vergiliuksen muusta tuotannosta nousevat esille nelikirjainen opetusruno Georgica (Maanviljelijän työt) sekä runokokoelma Paimenlauluja (Bucolica, myös Eclogae), ensimmäinen latinankielinen teos Theokritoksen edustaman paimenrunouden alalta.