pienoiskuva|pysty|Domenico Ghirlandaio, Pyhä Hieronymus työhuoneessaan, 1480. Hieronymus on kääntäjien suojeluspyhimys.
Kääntäminen tarkoittaa viestin muuntamista kielestä toiseen, lähtökielisen viestin siirtämistä kohdekielelle. Kääntämisellä voidaan tarkoittaa joko yleisesti kaikkea tällaista viestintää tai pelkästään sen kirjallista muotoa eli tekstin kääntämistä, jolloin sen suullinen tai viittomakielinen vastine on tulkkaus.
Kirjoitetun viestinnän kääntämistä ammatikseen harjoittavaa kutsutaan nimikkeellä kääntäjä. Kuka tahansa saa kutsua itseään kääntäjäksi ja yrittää kääntää ammatikseen. Ammattitaitoinen kääntäminen on kuitenkin koulutusta vaativaa työtä, ja kuka tahansa ei pysty toimittamaan hyvää laatua.
Tiettyyn kohdekieleen kääntämiselle voidaan muodostaa kielen nimestä johdettuja verbejä, kuten suomentaa ja ruotsintaa. Jotkut kääntäjät myös suosivat kielistä johdettuja nimityksiä, kuten suomentaja.
Kielten ja kulttuurien erilaisuudesta johtuen kääntäessä tehdään aina valintoja kotouttavan ja vieraannuttavan käännöstavan välillä. Valittaessa kotouttava kääntämistapa tehdään tekstistä tai sen osasta lukijalle hyvin ymmärrettävä esimerkiksi käyttämällä kotoisia ilmaisuja. Tällöin tekstin sisältö saattaa muuttua liiaksi. Valittaessa kotouttamisen vastakohta, vieraannuttava kääntämistapa, voidaan pyrkiä esimerkiksi ilmaisemaan mahdollisimman tarkasti kohdekulttuurille vieras ilmiö. Tällöin ilmaisut eivät kuitenkaan välttämättä vaikuta lukijasta idiomaattisilta vaan jättävät oudon vaikutelman. Yleensä kääntäessä haetaan kompromissia kahden eri kääntämistavan välillä. Tällöin pyritään riittävään kohdekielen normien vastaavuuteen niin, että merkitys säilyisi mahdollisimman muuttumattomana.
Käännöksen laatu on sekä kääntäjän että käännöksen tilaajan osaamisesta ja keskinäisestä ymmärryksestä kiinni. Joskus käännöksen tilaaja on täysin välinpitämätön laadun suhteen ja ostaa huonon käännöksen keneltä vain saa sen halvimmalla. Kääntäjä ei vain käännä tekstiä vaan ajattelee myös, kenelle ja mihin tarkoitukseen käännös tehdään. Joskus kääntämisen yhteydessä tehdään paljonkin sisällöllisiä muutoksia tekstiin. Alkuperäisen tekstin tarkoitus voi joskus olla eri kuin käännöksen, jolloin tekstiä joudutaan muokkaamaan reilustikin. Kaikki muutokset asiasisältöön ja tyyliin tulee tehdä yhteisymmärryksessä käännöksen tilaajan kanssa, mutta on muistettava myös alkuperäistekstin tekijänoikeudet. Tämä vaatii myös käännöksen tilaajalta oikeaa kiinnostusta hyvän eli tarkoituksenmukaisen käännöksen saamiseen.
Historia pienoiskuva|Monikielinen Rosettan kivi, jonka avulla egyptiläiset hieroglyfit pystyttiin tulkitsemaan Varhaisin monikielinen viestintä on ollut tulkkausta, jota on varmasti harjoitettu pitkään myös esihistoriallisella ajalla. Jo tällöin tulkit lienevät avustaneet samanlaisissa tilanteissa kuin nykyään: rauhanneuvotteluissa, teknisen tiedon levityksessä, kaupankäynnissä ja kulttuurivaihdossa.Saksa 2004, s. 15–16 Varhaisin kirjallinen maininta tulkkauksesta on Egyptistä noin vuodelta 3000 eaa. Ensimmäiset maininnat kääntämisestä ovat Vanhan valtakunnan ajoilta 2000-luvulta eaa. Aleksanteri Suuren perustettua Aleksandrian kaupungin Välimeren etelärannalle piti asiakirjoja kääntää egyptin ja kreikan välillä. Tunnetuin egyptiläinen käännös on Rosettan kivi, jossa on sama teksti egyptiksi ja kreikaksi ja jonka avulla 1820-luvulla ratkaistiin hieroglyfien arvoitus.Saksa 2004, s. 17–19 Mesopotamiassa kääntämisen uskotaan alkaneen 1900-luvulla eaa., kun sumerilaisten kieltä piti kääntää Akkadissa puhutulle seemiläiselle kielelle; kuuluisa mesopotamialainen Gilgameš-eepos on yksi maailman vanhimmista käännetyistä teoksista. Foinikialaisten perustamassa monikielisessä Karthagon siirtokunnassa kääntäjille ja tulkeille oli jopa oma kastinsa. Raamatun, maailman käännetyimmän kirjan käännöshistoria ulottuu myös aikaan ennen ajanlaskumme alkua, kun juutalaiset käänsivät sen osia arameaksi ja myöhemmin Aleksandrian kreikankieliset juutalaiset koko Raamatun (Septuaginta). Juutalaiset pitivät tosin alkutekstissä piilevän pyhän Jumalan sanan kääntämistä ongelmallisena ja jokseenkin arveluttavana.Saksa 2004, s. 20–26
Antiikki pienoiskuva|Kääntäjien suojeluspyhimys Hieronymus Antiikin Kreikassa kääntämistä ei harjoitettu paljon, sillä kreikkalaisille muut kansat olivat barbaareja, joiden kielistä he eivät olleet kiinnostuneita. Rooman valtakunnassa sen sijaan käännettiin sitäkin enemmän latinaan juuri kreikan kielestä, ja käännöksillä onkin hyvin merkittävä osa Rooman kirjallisuudessa. Roomalaiset olivat kääntäjinäkin "valloittajia": he eivät aina kirjoittaneet käännökseen kääntäjän nimen lisäksi alkutekstin tekijää. Kääntämistä käytettiin myös välineenä vieraan kielen oppimisessa ja oman kielen taitojen lisäämisessä; monet tunnetut roomalaiset kirjailijat ovat myös kääntäneet. Ensimmäinen nimeltä tunnettu kääntäjä oli Homeroksen Odysseian kääntänyt Livius Andronicus. Paljon kääntäneen Ciceron teoksessa De optimo genere oratorum on uraauurtavia pohdintoja kääntämisestä, joista mullistavin oli nec verbo verbum ("ei sana sanalta").Saksa 2004, s. 29–34
Raamatun Uuden testamentin neljää evankelistaa on luonnehdittu myös kääntäjiksi, sillä he kirjoittivat kreikaksi sen, mitä Jeesus oli sanonut arameaksi. Ensimmäiset kristilliset käännökset olivat varsin sanatarkkoja eivätkä aina laadultaan kehuttavia. Rooman kirkko tarvitsi kuitenkin vakuuttavan latinankielisen Raamatun käännöksen Euroopan valloitusta varten. Hieronymuksen vuosina 391–406 kääntämästä Vulgatasta tuli sellainen, ja se pysyi pitkään kirkon käytössä. Hieronymus seurasi Ciceron nec verbo verbum -periaatetta, mutta hän seurasi Ciceroa tarkemmin lähtötekstiä, koska se oli hänelle Jumalan puhetta, jonka "sanajärjestyskin on mysteeri". Silti hän joutui kovasti puolustelemaan yksittäisten sanojen kohdalla tekemiään pieniä poikkeamia. Hän ymmärsi, että eri kielissä tyyli pitää muotoilla eri tavoin, jotta käännetty teksti ei kuulostaisi oudolta. Katolinen kirkko julisti Hieronymuksen pyhimykseksi, ja hänestä tuli siten myös kääntäjien suojelupyhimys, jonka päivää vietetään kansainvälisenä kääntäjien päivänä.Saksa 2004, s. 35–41
Keskiaika pienoiskuva|Toledon kaupunki Antiikin tekstit levisivät vähitellen myös itään. 700-luvulta lähtien arabit käänsivät paitsi sanskritinkielisiä, myös kreikankielisiä tekstejä, joista osa on säilynyt pelkästään arabialaisina käännöksinä. He käänsivät paljon tietokirjallisuutta mutta eivät juuri lainkaan kaunokirjallisuutta, sillä uskonnollisten tekstien ja runouden kääntämistä he pitivät mahdottomana. Pienimpänä käännösyksikkönä he käyttivät kokonaista lausetta ja välttivät orjallista sanatarkkuutta. Tunnetuin arabikääntäjä oli Bagdadin Viisauden talossa toiminut Hunayn ibn Ishaq.Saksa 2004, s. 44–47
Keskiajan Euroopassa kääntäminen vaikutti merkittävästi kansallisten kirjallisuuksien syntyyn ja kehitykseen. Lähinnä vain kirkonmiehet olivat kirjoitus- ja lukutaitoisia, ja siksi kääntäminen oli aluksi kirkollisten tekstien kääntämistä latinasta kansankielille. Joillekin kielille oli kehitettävä ensin aakkoset: näin syntyi muun muassa glagoliittinen kirjaimisto kirkkoslaavia varten. Monesti kääntäjät olivat tekemisissä varsin kehittymättömän kirjakielen parissa, jolloin he toivat kieliinsä uusia vierasperäisiä lainasanoja. Esimerkiksi muinaisenglantilaiselle proosalle loivat perustan kuningas Alfred Suuri ja benediktiiniläismunkki Ælfric, jotka toivat käännöksillään latinankielisen kristillisen kirjallisuuden tavallisen kansan ulottuville.Saksa 2004, s. 48–51
Kun espanjalaiset kuninkaat maureja karkottaessaan valtasivat takaisin Toledon kaupungin vuonna 1085, he pääsivät käsiksi suureen määrään arabiankielistä alkuperäistä ja käännettyä kirjallisuutta. Kaupungissa alkoi mittava ja järjestäytynyt käännöstyö, johon osallistui kääntäjiä monista eri maista, ja on jopa puhuttu "Toledon koulusta". Toledon käännöstoimintaa on pidetty Euroopan maallisen ja tieteellisen kääntämisen alkuna, vaikkakin kääntämistä harjoitettiin jonkin verran muuallakin. Toledon kääntäjät käänsivät eniten luonnontieteitä, antiikin filosofiaa sekä juutalaisten ja arabien uskonnollisia tekstejä. Käännöskielenä oli yleensä latina, joskus myös kastilia tai katalaani. Tekstit käännettiin usein hyvin sanatarkasti, minkä on epäilty johtuneen puutteellisesta arabian taidosta tai vähäisestä asiantuntemuksesta. Kun antiikin ja arabien kirjoitusten latinankieliset käännökset levisivät Espanjan kautta Eurooppaan, hallitsijat alkoivat tilata luostareilta niistä käännöksiä oman maansa kielelle itseään ja hoviväkeään sivistääkseen.Saksa 2004, s. 51–55
Renessanssi pienoiskuva|pysty|Martti Luther Renessanssi oli yksi kääntämisen suurista aikakausista. Kansankielten asema voimistui, tiedettä alettiin kirjoittaa omalla kielellä latinan sijaan, ja kirjapainotaidon keksiminen kasvatti käännösten määrää. Näkyvimmin kansankielten asiaa ajoi uskonpuhdistus. Jo 1300-luvulla oli piispa John Wycliffe vaatinut kansalle oikeutta lukea Raamattua omalla kielellään. Vuonna 1415 kerettiläisenä poltettu uskonpuhdistaja Jan Hus saarnasi omalla äidinkielellään. Uskonpuhdistajista merkittävin, Martti Luther, käänsi koko Raamatun saksaksi. Se ilmestyi kokonaisuudessaan vuonna 1534 ja loi perustan yhtenäiselle saksan kirjakielelle. Lutheria pidetään yhtenä suurimmista kääntäjistä. Hän korosti kääntämisessä kielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä, sillä hän ei halunnut kielen hämäryyden tai vierauden olevan esteenä Raamatun sanoman ymmärtämiselle. Protestantit tekivät 1500-luvulla Raamatun käännöksiä myös muissa maissa, mutta Ranskassa ja Englannissa ne kohtasivat kiivasta vastustusta; englantiin kääntänyt William Tyndale joutui vastustajiensa käsiin, ja hänet poltettiin roviolla.Saksa 2004, s. 59–64
Suomen historiallisesti merkittävin kääntäjä oli 1500-luvulla elänyt Mikael Agricola, josta tuli käännöstensä kautta suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isä. Agricola käänsi Raamatusta suomeksi koko Uuden testamentin sekä neljänneksen Vanhasta testamentista. Agricola käytti käännöstyössään Vulgataa, Lutherin saksannosta sekä kreikan- ja ruotsinkielisiä käännöksiä. Käännösten paikoittaisista virheistä ja kömpelyyksistä huolimatta monet Agricolan ratkaisuista näkyvät vielä uusimmankin Raamatun rakenteissa ja sanastossa: muun muassa "hengellinen", "omatunto" ja "väkivalta" ovat hänen luomiaan termejä. Agricola pani merkille, että käännöksissä on tehtävä siirtoja, lisäyksiä ja karsimista, ja hän kehotti käännöstensä kärkkäimpiä arvostelijoita kääntämään itse paremmin, jos taitavat. Maailmanlaajuisestakin näkökulmasta katsoen Agricola on harvinaisen merkittävä kääntäjä, koska hänellä on ollut niin suuri vaikutus Suomen kielelliseen ja kirjalliseen kulttuuriin.Saksa 2004, s. 65–70
Renessanssin aikana kansankielien käyttö lisääntyi myös maallisessa kirjallisuudessa. Omakielisellä kirjallisuudella alkoi olla kysyntää ja siksi myös markkina-arvoa. Maallisia tekstejä käännettäessä pyrittiin pääasiassa selkeään ja ymmärrettävään esitystapaan, ja ajoittain tehtiin myös selvennyksiä ja korjailuja alkutekstiin. Käännösten taso oli vaihteleva; huonojen käännösten heikkoutena oli yleensä liian sanatarkka kääntämistapa, joka johtui kääntäjän osaamattomuudesta tai pedanttisuudesta. Merkittävin suomenkielinen maallinen käännös oli rahvaalle tärkeä kuningas Kristofferin maanlaki, jonka käänsivät Juhana-herttuan aloitteesta papit Jaakko Finno ja Ljungo Tuomaanpoika. Renessanssin aikana alettiin myös toimittaa sanakirjoja kääntäjien apuvälineiksi, ja kasvavan lähetystyön seurauksena niitä tehtiin yhä enemmän myös ei-eurooppalaisia kieliä varten. Suomen kieli esiintyi ensimmäistä kertaa Ericus Schroderuksen vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassa Lexicon Latino-Scondicum.Saksa 2004, s. 70–78
Käännösprosessi