Sosiaalipedagogiikka on arvoihin juurtuva ala. Yhtäältä se kiinnittyy jokaisen ihmisen luovuttamattomaan arvoon ja toisaalta sen ydintä on kaiken elämän perustana olevan luonnon elinvoimaisuuden vaaliminen. Tarkastelun kohteena on oppiva ihminen yhteisöissä, yhteiskunnassa ja maailmassa.
Sosiaalipedagogiikassa yhteiskuntatieteellinen näkökulma yhdistyy kasvatustieteelliseen näkökulmaan tarjoamalla teorioita, käsitteitä ja käytännön työn suuntaviivoja tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman ja kestävämmän elämän ja yhteiskunnan rakentamiseen. Huomion kohteena ovat inhimillisen kasvun prosessit, jotka antavat ihmiselle mahdollisuuden a) kokea entistä vahvempaa kuulumista yhteisöihin, yhteiskuntaan ja maailmaan, b) omata monipuolista toimintakykyä ja toimijuutta, c) kokea tekijyyttä omaan elämäänsä sekä d) varttua täysivaltaiseksi kansalaiseksi.
Teoria ja käytäntö nivoutuvat kiinteästi toisiinsa. Sosiaalipedagogiselle työlle on tyypillistä, että ihmistä autetaan löytämään paikkansa yhteisöissä, yhteiskunnassa ja maailmassa edistämällä hyvinvointia, oikeudenmukaisuutta, yhteiskuntarauhaa, yksilön vapautta, yhteiskuntavastuuta sekä monitahoista osallisuutta. Saksalainen Buchkremer on kiteyttänyt sosiaalipedagogisen työn sisällöksi kultaisen säännön: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.
Sosiaalipedagoginen ajattelu ja toiminta elää ja kehittyy jatkuvasti erilaisten ihmis-, yhteiskunta-, moraali- ja tiedekäsitysten vaikutuspiirissä. Myös kullekin aikakaudelle tyypilliset ongelmat vaikuttavat sosiaalipedagogiikan tulkintaan, kuten planetaarisen sosiaalipedagogiikan teoria, jossa etsitään ratkaisuja ihmisen aiheuttamiin planetaarisiin kriiseihin (muuttuva ilmasto, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja luonnonvarojen hupeneminen). Sosiaalipedagogiikka voidaan tulkita yhteiskunnalliseksi liikkeeksi, tutkimusperustaiseksi inhimillisen kasvun prosessiksi tai itsenäiseksi tieteelliseksi oppialaksi.
Sosiaalipedagogisen toiminnan ja ajattelun historiaa
Joidenkin sosiaalipedagogiikan oppihistoriaa käsittelevien näkemysten mukaan sosiaalipedagogiikan on katsottu syntyneen jo antiikissa. Tämän aikaisista filosofeista muun muassa Aristoteles ja Platon alkoivat tarkastella kasvatuksen yhteiskunnallista ja poliittista merkitystä. Heidän pedagogisista ajatuksistaan huolimatta he eivät kuitenkaan käsitelleet huono-osaisuutta. Aatehistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sosiaalipedagoginen ajattelu ja toiminta ovat saaneet alkunsa keskiajan ja uudenajan vaihteessa. Tänä aikana syntyi sekä poliittisia että pedagogisia strategioita yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi ja huono-osaisuuden lievittämiseksi. Renessanssista ja uskonpuhdistuksesta alkunsa saanut henkinen murros mullisti ihmis-, yhteiskunta- ja historiakäsitykset Euroopassa, ihmisten alkaessa ymmärtää omat mahdollisuutensa vaikuttaa omaan kohtaloonsa niin yksilönä kuin yhteiskuntanakin. Tästä pedagogiikan teoreetikot saivat innostusta kasvatuksen pohtimiseen, erityisesti yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen näkökulmasta. Sosiaalihistoriallisesti sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan voidaan katsoa syntyneen vastaukseksi teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sosiaalipedagoginen toiminta ongelmien lievittämiseksi oli tänä aikana muun muassa kotikasvatuksen tukemista, täydentämistä ja korvaamista.
Reformistinen lähtökohta ja lähitieteet
Sosiaalipedagogiikka pyrkii uudistamaan yhteiskuntaa, joten se on luonteeltaan reformistista. Sosiaalisen reformismin tarkoituksena on ratkaista yhteiskunnan ongelmia pedagogisin keinoin esimerkiksi kehittämällä yhteiskunnan sivistystyötä, parantamalla lasten ja nuorten kasvuoloja ja mahdollistamalla yhteiskunnallinen osallistuminen. Sosiaalipedagogiikka liittyy vahvasti myös sosiaalipolitiikkaan ja ne täydentävät toisiaan. Sosiaalipolitiikka uudistaa lähinnä yhteiskunnan ulkoisia rakenteita lainsäädännön avulla, kun taas sosiaalipedagogiikka etsii mahdollisuuksia uudistaa yhteiskuntaa sisältäpäin kasvatuksen avulla.
Myös sosiaali- ja kulttuurireformismi liittyvät toisiinsa. Kulttuurireformismi pyrkii uudistamaan yhteiskunnan arvoja, elämäntapoja, kulttuuria ja kulttuuri-instituutioita. Kulttuurielämän alueella tapahtuvat muutokset johtuvat usein sosiaalisten reformien muutoksesta ja sama tapahtuu myös päinvastoin. Sosiaalipedagoginen toiminta ja ajattelu ovat saaneet osaltaan vaikutteita kulttuurikritiikistä ja vaihtoehtoisista elämäntavoista. Sosiaalipedagogisessa kulttuurireformissa korostetaan kaupunkikulttuurin niitä puolia, jotka vahvistavat elämän arvokkuutta ja mielekkyyttä. Monet muutkin yhteiskunnalliset liikkeet ja kansanliikkeet haluavat omalta osaltaan lievittää sosiaalista hätää erilaisilla kasvatuskeinoilla, pyrkimällä sosiaalisten ongelmien ratkaisuun ja auttamalla ihmisiä parantamaan elinolojaan.
Sosiaalipedagogiikan tieteellinen kehitys
Sosiaalipedagogiikan tunnetuimpia vaikuttajia olivat muun muassa Platon sekä Rousseau. Rousseau eritteli 1700-luvulla kasvatuksen yhteiskunnallisia edellytyksiä ja vaati radikaalisti sen pedagogista organisointia. Samaan aikaan myös muut ranskalaiset valistuksen ajan ajattelijat suuntasivat huomionsa muun muassa kasvatuksen yhteiskunnallisiin kytkentöihin vaatien pedagogisia uudistuksia. Tätä vaihetta sosiaalipedagogiikan historiassa voidaan pitää merkittävänä sen oppihistorian kannalta. Pestalozzi ja Fröbel nähdään käytännön kasvatustyössä näkyvän sosiaalipedagogiikan tienraivaajina. Ranskan vallankumouksen aikaan sosiaalipedagogiikka nähtiin rauhanomaisena vaihtoehtona vallankumouksen periaatteiden ja ihanteiden edistämiselle yhteiskunnassa. Siihen aikaan heräsi sosiaalinen tietoisuus, jonka myötä kasvatuksen yhteiskunnallinen luonne alettiin tiedostaa pedagogiikassa uudella tavalla. Tämän aatehistoriallisen näkökulman kautta tavoitteeksi tuli kasvattaa ihmiset itsestään huolehtivina subjekteina yhteiskunnan jäsenyyteen.
Sosiaalipedagoginen teoriakeskustelu on muodostunut maakohtaiseksi, omine erityispiirteineen ja teoreetikkoineen ja näin sen oppihistoriakin on hajanaista. Voimakkainta sosiaalipedagogiikan tieteen kehittyminen on ollut siellä, missä sen asema akateemisena koulutusalana on vakiintunut.
Sosiaalipedagogiikka-käsitteen synty ja kehitys Saksassa
Käsitteen synty liittyi Saksassa kaupungistumiseen, teollistumiseen ja modernisoitumiseen. Sosiaalipedagogiikan synnyn lähtökohtana olivat poliittiset pyrkimykset, jotka liittyivät taloudellisesti määrittyvien elinolojen heikkenemiseen. Sosiaalipedagogiikasta tuli Saksassa pyrkimysten ydin, jotka korostivat sosiaalisia näkökulmia kasvatuksessa. Pyrkimykset tähtäsivät siveellisyyden ja sosiaalisuuden kasvatukselliseen edistämiseen yhteiskunnassa. Tästä luettiin pois tavanmukainen koulukasvatus. Alkuperäisesti työn kohteena on ollut myös työläisperheiden heikentynyt kasvatuskyky, johon haettiin ratkaisua kasvatuksen keinoin.Mäkinen, P.; Raatikainen, E.; Rahikka, A. & Saarnio, T. 2011. Ammattina sosionomi. Helsinki: WSOY, 110.
Karl Mager (1810–1858) oli saksalainen kasvatusajattelija 1800-luvulla, jonka mukaan sosiaalipedagogiikka on yhteiskunnan kytkentöjä tutkiva pedagogiikan alue. Toinen kasvatusajattelija Adolph Diesterweg (1790–1866) ajatteli taas sosiaalipedagogiikan olevan huono-osaisten auttamiseen suuntautuvaa pedagogiikkaa. Auttamiseen kuului niin materiaalista auttamista kuin ennaltaehkäisyäkin. Näiden kahden samalla aikakaudella eläneiden kasvatusajattelijoiden näkemykset sosiaalipedagogiikasta poikkesivat siis toisistaan hyvinkin paljon. 1900-luvun alussa Saksassa sosiaalipedagogiikka tieteenä tai oppialana nähtiin kolmena erilaisena tulkintana.
Ensimmäinen näkökulma oli, että sosiaalipedagogiikka on sellaisen pedagogiikan sisältö, joka käsittelee kasvatusta ideaalista yhteiskuntaa ylläpitävään kansalaismoraaliin ja siveellisyyteen. Toinen näkökulma taas korosti sosiaalipedagogiikan olevan individuaalipedagogiikan rinnalla pedagogiikan toinen osa-alue. Viimeisen näkökulman mukaan sosiaalipedagogiikka on käytännöllisiin kasvatusongelmiin suuntautuva pedagogiikka. 1900-luvun tärkein sosiaalipedagogiikan teoreetikko Paul Natorp (1854–1927) loi ensimmäisenä sosiaalipedagogiikasta yhtenäisen tietojärjestelmän ja korosti tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisessa työnjaossa, politiikassa ja yhteiskuntaelämän hallinnossa.
1920-luvulla kehittyi käytäntöön suuntautuva henkitieteellis-hermeneuttinen sosiaalipedagogiikka, jonka teoreetikkona toimi Herman Nohl. Nohlin näkemys pedagogiikasta kattaa koko elämänkaaren ja sosiaalipedagogiikka on vaikeissa olosuhteissa elävien ihmisten pedagogista auttamista, josta tuli sosiaalipedagogiikka liikkeen aatteellinen perusta.
Sosiaalipedagogiikan teoriaperinne katkesi natsien aikaan vuonna 1933, jolloin ilmestyi uusi ideologia. Sodan jälkeen sosiaalipedagogiikan kehityksessä Saksassa oli kaksi eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe oli sosiaalipedagogiikan paluu ja leimaantuminen lasten- ja nuortenhuolloksi. Toinen vaihe oli sosiaalipedagogiikan sosiaalitieteellistyminen, professionaalistuminen ja muotoutuminen akateemiseksi koulutus- ja työalaksi.
Espanjalaisen sosiaalipedagogiikan synty ja kehittyminen
Espanjalaisen sosiaalipedagogiikan kuvauksista ei löydy oppihistoriallisia kokonaisesityksiä, sillä espanjalaiset korostavat nykyhetken sosiaalipedagogisen yhteiskunnallisten käytäntöjen edistämistä. Hyvinvointivaltio syntyi Espanjassa hitaammin kuin pohjoisemmassa Euroopassa, jolloin myös maaperä sosiaalipedagogiikan kehittymiselle mahdollistui myöhemmin kuin muualla.Espanjassa ensimmäiset viittaukset varsinaiseen sosiaalipedagogiikkaan esitettiin vuonna 1903 ja ensimmäinen espanjalainen sosiaalipedagogi oli Ramón Ruiz Amado (1861–1934). Toinen sosiaalipedagoginen ajattelija Espanjassa oli Lorenzo Luzuriaga (1889–1959). Hänen mukaansa sosiaalipedagogiikka oli kiinteästi yhteydessä politiikkaan. Akateemisesti sosiaalipedagogiikan taival alkoi vuonna 1944, jolloin sitä alettiin opettaa Madridin yliopistossa kasvatustieteiden yhteydessä. Moderni espanjalainen sosiaalipedagogiikka syntyi 1970-luvulla. Sosiaalipedagogiikan tarkoitus oli etsiä ja löytää ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. José María Quintana Cabanas (s. 1930) oli tällaisen modernin espanjalaisen sosiaalipedagogiikan asiantuntija. Hänen mukaansa sosiaalipedagogiikka on sosiaalityön pedagoginen tiede. Hänen sanomansa Espanjassa on hyvin tunnettu, hän puolustaa klassisia arvoja: totuutta, hyvyyttä ja kauneutta ja humanistista pedagogiikkaa. Humanismin arvot, mm. ahkeruus, kritiikki, tasapaino ja persoonan arvostaminen nousevatkin espanjalaisessa keskustelussa usein esiin.
Espanjalainen sosiaalipedagogiikka eroaa saksalaisesta sosiaalipedagogiikasta esimerkiksi seuraavissa asioissa; espanjalaisten mielestä päiväkotikasvatus ei kuulu sosiaalipedagogiikkaan ja espanjalaiset tekevät selkeän eron sosiaalipedagogiikan ja perinteisen sosiaalityön välille. Nykyisin sosiaalipedagogiikalla on espanjalaisessa kasvatustieteessä vahva asema. Oppialalla on tohtorinkoulutusohjelmia ja useita omia aikakauslehtiä. Sen luonne on nykyään kaksijakoinen. Sosiaalipedagogiikka nähdään oppina yksilön sosiaalisesta kasvatuksesta, sosialisaatiosta, jolloin se on tarkoitettu avuksi kaikille ihmisille, erityisesti nuorille, auttamaan ihmisiä elämään sosiaalisesti yhteiskunnassa. Toisaalta sosiaalipedagogiikka on sosiaalityötä, jonka avulla huolehditaan ihmisten sosiaalisista ongelmista esimerkiksi syrjäytymisestä.
Sosiokulttuurinen innostaminen – ranskalainen sosiaalipedagogiikka