Lauri ”Tahko” Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus; ) oli suomalainen yleisurheilija ja monipuolinen urheiluvaikuttaja. Pihkalan vaikutus suomalaisessa urheiluelämässä on näkynyt olympiaurheilusta kansanliikuntaan ja liikuntakasvatukseen, ja erityisen merkittävä vaikutus hänellä oli maastohiihtoon. Pihkala perusti muun muassa Suomen Ladun ja Suomen urheiluopiston, ja hän kehitti Suomen kansallispelin pesäpallon. Urheilijana Pihkala edusti Suomea vuosien 1908 ja 1912 olympiakisojen yleisurheilussa.
Elämä ja ura Varhaisvaiheet thumb|left|upright|Lauri Pihkala nuorena. Lauri Gummerus syntyi Pihtiputaan kirkkoherran, rovasti Aleksanteri Gummeruksen ja Alma o.s. Nordlundin perheen 11. ja viimeisenä lapsena. Hän oli jo lapsena hyvin innokas urheilija. Hänellä oli myös lapsesta alkaen hiukan huono kuulo, mikä esti myöhemmin häntä pääsemästä voimistelunopettajan opintoihin.Seppälä 1982, s. 19–23. Laurin tunnetuimpia veljiä olivat Tampereen piispa Jaakko Gummerus, Vientirauha-lakonmurtajakaartin johtaja Martti Pihkala ja maanviljelystalouden professori Rurik Pihkala.Facta 2001, osa 12, p. 751. WSOY 1985.
Gummerus sai ylioppilaslakkinsa vuonna 1905. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa yhden lukuvuoden ajan, kunnes keskeytti opintonsa. Sen jälkeen hän suomensi muutaman veljensä kanssa sukunimensä Pihkalaksi.Seppälä 1982, s. 21. Lempinimensä Tahko hän kertoi saaneensa ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Hän oli tullut ylioppilasvoimistelijoiden harjoituksiin, missä Kustaa Levälahti katsoi häntä sitomassa kengännauhojaan uimahousuihin pukeutuneena ja tokaisi: ”Mikäs tahko tuo on?”Seppälä 1982, s. 17.
Pihkala asui vuonna 1907 jonkin aikaa Yhdysvalloissa. Palattuaan Suomeen hän jatkoi opintojaan ja valitsi linjakseen kansantalouden.Seppälä 1982, s. 21–23. Hän valmistui vuonna 1912 filosofian kandidaatiksi aineyhdistelmänään kansantalous, pohjoismaiden historia, latina ja käytännöllinen filosofia. Pihkalan pro gradu -tutkielmassa verrattiin ylioppilaiden urheilu- ja opintosuorituksia.
Urheilu-ura Pihkala edusti Suomea Lontoon kesäolympialaisten 1908 korkeushypyssä, jossa hän karsiutui loppukilpailusta tuloksella 167 cm, kun loppukilpailuun vaadittiin 180 cm. Hänet mainitaan myös kiekonheiton karsinnan tuloslistassa, mutta hänen tulostaan ei ilmoiteta.
Lontoon kisojen jälkeen Pihkala vaihtoi juoksuun. Hän voitti seuraavina vuosina yhteensä kahdeksan Suomen mestaruutta 200, 400 ja 800 metrillä ja teki näillä matkoilla useita Suomen ennätyksiä.Seppälä 1982, s. 23. Pihkala voitti vuonna 1910 Suomen-mestaruuden 400 metrin juoksussa ajalla 52,0. Seuraavana vuonna hän voitti kolme mestaruutta: 200 metrillä ajalla 23,8, 400 metrillä ajalla 53,3 ja 800 metrillä ajalla 2.02,7. Lisäksi hän oli mukana HKV:n joukkueessa, joka voitti SM-kultaa 1 600 metrin viestissä.Vuonna 1912 Pihkala uusi kolme mestaruuttaan ajoilla 23,4, 52,6 ja 2.02,7.
Pihkala teki urallaan kolme Suomen ennätystä 400 metrin juoksussa. Hänen ensimmäinen ennätyksensä 52,7 paransi Ragnar Stenbergin vanhaa ennätystä 0,3 sekunnilla. Viimeinen ennätys 51,9 pysyi voimassa vuoteen 1913 saakka, kunnes Waldemar Wickholm rikkoi sen. 800 metrillä Pihkala onnistui vuonna 1911 parantamaan Adolf Mannisen Suomen ennätystä 0,2 sekunnilla aikaan 2.02,7. Manninen otti ennätyksen takaisin vielä samana vuonna. Pihkalan henkilökohtaisiksi ennätyksiksi jäivät 400 metrillä 51,5 ja 800 metrillä 1,58,1.
Tukholman kesäolympialaisissa 1912 Pihkala osallistui 800 metrin juoksuun. Hän oli kokeillut kisojen alla kasvisruokavaliota ja uusia harjoitusmenetelmiä, mikä johti voimattomuuteen ja keskeytykseen alkuerässä.Seppälä 1982, s. 17–18.
Urheiluvalmentajana ja -kirjoittajana Pihkala julkaisi vuonna 1908 pian ensimmäisen Amerikan-matkansa jälkeen Urheilijan oppaan ja ryhtyi Suomen Urheilulehden julkaisijaksi ja toimittajaksi. Suomen Urheiluliiton kirjasia -sarjan toisena numerona vuonna 1908 ilmestyi Pihkalan 33-sivuinen vihkonen Joka miehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä. Siinä hän opetti miten ihmisen ”omaa konetta” eli kehoa hoidetaan ja vaalitaan ruokavalion, liikunnan ja puhtauden avulla. Hän myös varoitteli urheilun rahapalkintojen haitallisesta vaikutuksesta voimisteluaatteelle.Seppälä 1982, s. 25–27.
Pihkala oli Yhdysvalloissa toisen kerran vuosien 1912–1913 aikana. Hän oli saanut Suomen olympialaiselta komitealta ja yliopistolta matkarahaa, ja Yhdysvalloissa hänen oli tarkoitus perehtyä nykyaikaisiin valmennusmenetelmiin. Palattuaan Suomeen 25-vuotias Pihkala ryhtyi Suomen Valtakunnan Urheiluliiton urheiluneuvojaksi. Hän ryhtyi päätoimiseksi urheiluvalmentajaksi, ensimmäisenä Suomessa. Samalla hän menetti kansainväliset amatöörioikeutensa ja mahdollisuutensa osallistua enää olympiakisoihin. Pihkala kierteli maata moottoripyörällään esitelmöimässä sekä perustamassa ja kurssittamassa seuroja ja neuvomassa urheilukenttien rakentamisessa. Hän kehitti tulosrajoihin perustuneen urheilumerkkijärjestelmän, joka kannusti nuoria harjoittelemaan. Hän pyrki myös innostamaan Suomen kansakoulunopettajat kanssaan samaan kansallismieliseen työhön nousevan suomalaisen sukupolven kasvattamisessa. Pihkala myös kirjoitti paljon: hän julkaisi esimerkiksi Poikain Urheilu-Oppaan ja Urheilijan Oppaan, jotka otettiin myönteisesti vastaan.Seppälä 1982, s. 30–35.
Pesäpallon ja salamapallon kehittäminen Pihkala suomensi toisen Yhdysvaltain-matkansa jälkeen James Hopperin kirjan Tuli vanhasta konkari, joka kertoi yhdysvaltalaisesta ammattilaisbaseballista. Hän alkoi suunnitella Suomeenkin ”yhtenäistä, kansallista pallopeliä”, jolla olisi suuri tehtävä.Seppälä 1982, s. 32, 36–37. Baseball-syötön Pihkala arvioi suomalaisille liian vaikeaksi osua ja jatkoi kuningaspallon kehittämistä pitkäpalloksi baseballista joitakin piirteitä kopioituaan. 1920-luvun alussa hän kehitti pitkäpallosta vielä uusilla sääntömuutoksilla pesäpallon.Halila, Sirmeikkö 1960 s. 430.
Pesäpallon kehitettyään Pihkala havaitsi, että suomalaiset tarvitsivat myös syksyisin pelattavan pelin, jossa sai juosta. Hänen mielestään jalkapallo, koripallo, käsipallo ja maahockey eivät sopineet suomalaisten tarpeisiin ja koulupihoille.Seppälä 1982, s. 195–196. Hän alkoikin 1930-luvulla kehitellä amerikkalaista jalkapalloa ja rugbya muistuttavaa mutta vähemmän rajua salamapalloa (alun perin "soikkopallo"). Peliä alettiin esitellä suomalaisille 1960-luvulla, mutta siitä ei koskaan tullut suosittua.
Suojeluskunnissa Vuoden 1917 aikana, erityisesti syksyllä, Pihkalan tehtävä sai uuden piirteen. Poliittinen tilanne oli kiristymässä, ja Pihkala osallistui aktiivisti järjestysvallan järjestyskaartien eli suojeluskuntien luomiseen. Hän yritti saada niihin mukaan porvarien lisäksi työläisetkin, ja hän rohkaisi myös urheiluväkeä liikkeelle jättämään urheilun hetkeksi tärkeämpien velvollisuuksien edessä. Suomen itsenäistyminen yhtenäisenä kansana oli Pihkalalle tärkeintä, ja kirjoituksissaan hän peräänkuulutti sen eteen uhrauksia ja yhteistoimintaa.Halila, Sirmeikkö 1960 s. 298.Seppälä 1982, s. 38–43.
Tammikuussa 1918 käynnistyneen sisällissodan aikana Pihkala avusti Itä-Hämeen valkoisten joukkojen johtajaa majuri Hans Kalmia propagandatoiminnassa. Hän laati lentolehtisiä, joita hiihtopartiot kävivät levittämässä punaisten puolelle. Pihkala osallistui taisteluihinSeppälä 1982, s. 43–44. ja on väitetty hänen osallistuneen Harmoisten sairashuoneen joukkomurhaan, jossa ammuttiin kaikki punaiset potilaat vuoteisiinsa sekä sairaalan mieshoitajat ja eloonjääneen Dagmar Aaltosen mukaan myös osa naisista. On myös esitetty, että todisteet kyllä sitovat Pihkalan Harmoisiin, mutta ei ole osoitettu, että nimenomaan hän ampui. Toimittaja Kalle Virtapohjan kirjoittamassa Tahkon elämäkerrassa (2022) tähän verityöhön osallistuminen kiistetään täysin. Virtapohjan löytämän todisteen mukaan Pihkala osallistui samaan aikaan taisteluun noin viiden kilometrin päässä Markkavuorella. Tapauksen jälkeen Pihkala kirjoitti äidilleen, että useat pimitetyt punakaartilaiset herättävät sääliä ja lähempää ampuessa sormi täytyy joskus pakottaa liipasimelle, eikä hän pitänyt itseään kovin rohkeana sotilaana.
Pihkala määrättiin sisällissodan jälkeen armeijan esikuntatöihin. Kesäkuussa 1918 alkanut ura sisälsi urheiluasioiden hoitoa. Esikuntaura kesti kolmisen vuotta. Tästäkin elämänvaiheesta hän joutui syytösten kohteeksi, sillä häntä syytettiin hevosvarkaaksi, kun hän järjesti Hennalan vankileirin vankien hevosille paikkoja, joissa oli ruokailua varten laitumia.Virtapohja, s. 97–98. Näihin aikoihin Pihkala määritteli laatimassaan urheilun tietosanakirjamääritelmässä urheilun luonteeltaan taisteluksi ja valmistautumisena todelliseen taisteluun. Tästä syystä hän myös piti urheilua enemmän miesten kuin naisten alana.Seppälä 1982, s. 46.
Lyhyen aktiiviupseeriuran jälkeen Pihkalasta tuli suojeluskuntien yliesikunnan urheilutarkastaja. Tässä tehtävässä hän oli vuosina 1921–1926. Lähes samanaikaisesti hän oli Suomen Urheilulehden päätoimittaja vuosina 1918–1925. Sen jälkeiset tehtävät, Suomen puunjalostusteollisuuden työnantajaliiton sosiaalisihteeri vuosina 1927–1930 ja suojeluskunnan yleisesikunnan toimistopäällikkö vuosina 1931–1944, tarjosivat mahdollisuuden osallistua myös Suomen urheilun järjestötoimintaan.
Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 Pihkala menetti työnsä kun Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin. Hänet siirrettiin valtioneläkkeelle, mutta hän jatkoi urheiluvaikuttamista.Seppälä 1982, s. 132.
Itsenäisen Suomen näkyvä urheiluhahmo thumb|right|Lauri Pihkala (vas.) ja selostaja Martti Jukola Ruotsi-ottelussa Tukholmassa 1931. Pihkala halusi 1910-luvulla Suomen alkavan käydä yleisurheilumaaotteluita. Hän kävi heti sisällissodan jälkeen Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ehdottamassa maaotteluita, ja Ruotsi suostui viimein vuonna 1925.Kare 1975, s. 19–20.
Pihkalan toiminnalla oli keskeinen merkitys suomalaisten osallistumisessa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisiin. Pihkala asetti amerikansuomalaisilta keräämänsä suuren summan valmennusrahastoksi, joka mahdollisti valmennustyön aloittamisen.Halila, Sirmeikkö 1960 s. 343.
Pihkalasta tuli vuonna 1927 SVUL:n urheilujaoston puheenjohtaja. Hän joutui luopumaan tehtävästä parin toimintavuoden jälkeen koska oli ennen Amsterdamin olympiakisoja 1928 toiminut Suomen olympiaboikotin puolesta. Pihkalan mielestä tärkeämpää olisi ollut kehittää kansallista urheilutoimintaa laajalla rintamalla ja jättää olympiakisat käymättä. Eroperusteena kerrottiin myös suomalaisia suosineen yleisurheilun lajikirjon ja painin lajikohtaisen osanottajamäärän supistuminen.
Pihkalan vuonna 1928 Kisakentän kyselyyn kirjoittaman vastauksen mukaan yleisurheilu ei sovellu naisille: naiset eivät hermorakenteensa takia kykene harjoittelemallakaan saavuttamaan heikkovoimaisia poikia parempia tuloksia esimerkiksi keihäänheitossa. Koska hankitut ominaisuudet eivät periydy, ei hänen mielestään naisten urheilu ollut perusteltavissa edes rodunjalostusmielessä. Pihkala vastusti naisten lähettämistä olympiakisoihin ja esitti, että asiassa tulisi ainakin odottaa muiden maiden kokemuksia vaikkapa parisenkymmentä vuotta.
1920-luvun lopun porvarillisessa urheilussa syntyi useampia vastakkainasetteluja joissa Pihkala oli vahvasti mukana. Aiemmin mainittu olympialaisin osallistuminen oli yksi kiistanaihe, toinen oli suhde erikoisliittoihin. SVUL:ssä oli jaostoja, mutta taloudellinen päätösvalta oli SVUL:lla ja sen hallituksella. Pihkala ja esimerkiksi Urho Kekkonen kannattivat itsenäisiä SVUL:n alaisia erikoisliittoja. Asiaa vauhdittamaan Pihkala perusti yhdessä näkyvien urheilumiesten kanssa urheilulehti Kirin kilpailijaksi SVUL:n omistamalle Suomen Urheilulehdelle. Pihkalan kumppaneina hankkeessa olivat Sulo "Simeoni" Kolkka, Aaro Kivilinna ja Tauno Tattari. Lopputulos oli, että urheiluliittorakenne toteutui 1930-luvun alussa, mutta Kiri teki konkurssin erityisesti Pihkalan ja Kolkan joutuessa pitkäaikaisiin velkoihin.