Kristillinen lähetystyö on kristillisen kirkon toimi, jonka tarkoituksena on julistaa evankeliumia niille, jotka eivät sitä tunne. Kirkon lähetystehtävästä käytetään usein latinan sanaa missio.
Kristilliseen lähetystyöhön liittyy usein yksittäisten lähetystyöntekijöiden ja ryhmien lähettäminen toisiin maihin tai toisille paikkakunnille kotimaassaan (jälkimmäistä kutsutaan usein evankelioinniksi). Lähetystyö on useimmiten nähty kokonaisvaltaisena toimintana, johon evankelioinnin lisäksi on kuulunut palvelu, erityisesti köyhien ja syrjäytyneiden parissa. Lähetystyöntekijät on valtuutettu julistamaan kristillistä uskoa ja tekemään kehitysyhteistyötä, joka liittyy talouskehityksen, lukutaidon, koulutuksen, terveydenhuollon ja kaikenlaisen ihmisten elinolosuhteiden kehittämiseen ja parantamiseen. Nykyään tähän liittyy yhä useammin myös vaikuttamistoimintaa. Lähetystyössäkin kristillisen diakonian periaatteitten mukaisesti apua tarjotaan ilman vaatimuksia kristinuskoon kääntymisestä.
Lähetystyöhön liittyy läheisesti kansainvälinen diakonia.
Lähetystyön tuloksena kristinuskosta on tullut ainoa maailmanuskonto, jolla on laajaa kannatusta kaikissa maanosissa.pienoiskuva|Isä Damien (oik. Jozef De Veuster, 1840–1889) 1888, katolinen lähetystyöntekijä, hoiti lepraa sairastavia Havaijilla ja kuoli itsekin lepraan.
Lähetystyöntekijä tai lyhyemmin lähetti (aiemmin "lähetyssaarnaaja") on tavallisesti jonkin alan ammattilainen, joka on lähetetty työhön ulkomaille. Lähetystyöntekijä voi toimia paikallisen kirkon osoittamassa tehtävässä tai suoraan lähettävän organisaation määrittämässä tehtävässä.
Raamatullinen perusta Lähetystyö perustuu kristinuskossa Jeesuksen Matteuksen evankeliumissa antamaan kaste- ja lähetyskäskyyn: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni ja kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti".
Lähetystyön historiaa
Apostolinen aika Lähetystyön historian ensimmäinen suuri lähetyskausi oli apostolisen kirkon aika, jolloin kirkko perustettiin pääasiassa Rooman valtakunnan piiriin. Evankeliumin julistaminen ja kristillinen kirkko lähti liikkeelle Jerusalemista noin vuonna 30. Raamatun mukaan helluntain jälkeen Jeesuksen opetuslapset alkoivat julistaa sanomaa ylösnousseesta Jeesuksesta. Evankeliumi levisi nopeasti Jerusalemin lähipiiriin ja kauemmaksi muun muassa kristittyjen vainojen seurauksena ja kauppiaiden välityksellä. Vuoteen 300 mennessä seurakuntia oli syntynyt kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle, Afrikan itä- ja pohjoisosiin, Aasian länsi- ja keskiosiin sekä Intian niemimaalle.
Keskiaika Afrikan, Keski-Aasian ja Intian niemimaan kirkot joutuivat 600-luvun jälkeen erilleen lännen kristityistä islamin nousun seurauksena. Läntinen kirkko jakautui 1000-luvulla ortodoksiseen ja roomalaiskatoliseen kirkkoon, joiden tärkeimpinä keskuksina olivat Konstantinopoli eli Bysantti ja Rooma.
Roomalaiskatolisen kirkon lähetystyö suuntautui läntiseen Keski-Eurooppaan ja Pohjois-Eurooppaan, kun taas ortodoksisen kirkon lähetystyö suuntautui itäiseen Eurooppaan, erityisesti Balkanille ja Venäjälle. Keskiajalla Keski-, Itä- ja Pohjois-Euroopan kansat tehtiin kristityiksi. Vuoteen 1300 mennessä kristinusko oli levinnyt koko Eurooppaan.
Suurten löytöretkien aika Tämän oleellisena jatkona on pidettävä katolisen kirkon, etupäässä jesuiittojen kautta suurten löytöretkien jälkeen vieraissa maanosissa harjoittamaa lähetystointa. Uuden ajan alussa 1500-luvulla eurooppalaiset tutustuivat uusiin maanosiin löytöretkien myötä. Löytöretkeilijöiden, sotilaiden ja kauppiaiden mukana löytöretkille lähti myös munkkeja ja pappeja. Katolisen lähetystyön tuloksena Keski- ja Etelä-Amerikka tulivat 1500-luvulla kristinuskon vaikutuspiiriin. Afrikan ja Aasian rannikon kauppapaikoille syntyi kristillisiä seurakuntia. Ortodoksisen kirkon lähetystyö suuntautui pääasiassa Siperiaan, Alaskaan ja Kiinaan.
Protestanttinen lähetystyö ja pietismi
Protestanttiset papit ja lähetyssaarnaajat matkasivat 1600-luvulla Hollannin ja Britannian kauppalaivojen ja siirtolaisten mukana Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan ja osaan Aasian maista.
Protestanttisten eli evankelisten kirkkojen uskonpuhdistuksen jälkiaikana harjoittama lähetystoimi oli pikemmin valtionkirkon juurruttamista maiden pakanallisten alamaisten keskuuteen kuin varsinaista lähetystyötä. Esimerkkinä tällaisesta oli Suomessa saamelaisten ja Itä-Intiassa siellä olevien Hollannin alamaisten käännyttäminen kristinuskoon.
Joskin muutamia huomattavia lähetyssaarnaajia oli tänäkin aikana, esimerkiksi intiaanien apostolina tunnettu John Eliot (n. 1604 – 21. huhtikuuta 1690).
pienoiskuva|vasen|upright|August Hermann Francke pienoiskuva|vasen|upright|Nicolaus Ludwig Zinzendorf
Varsinainen evankelinen lähetysharrastus heräsi vasta 1700-luvulla. Ensimmäisiä huomattavia aloitteita olivat vuonna 1705 syntynyt Tanskan Itä-Intiassa harjoitettu tanskalais-hallelainen lähetys, jonka henkinen johtaja oli A. H. Francke, ja herrnhutilaisen veljesseurakunnan lähetys, joka alkoi vuonna 1732 Zinzendorfin johtamana.Westman, Pohjoismaiden lähetyshistoria, s. 29. Luterilaisen, kirkollisen maailmanlähetyksen alkuna pidetään 29. marraskuuta 1705, kun hallelais-pietistisesti suuntautuneet saksalaiset luterilaiset Bartholomaeus Ziegenbalg (1682–1719) ja Heinrich Plütschau (1677–1746) nousivat ensimmäisinä luterilaisina lähetystyöntekijöinä, ”kuninkaallisina tanskalaisina lähetystyöntekijöinä”, Sophie Hedewig -nimiseen laivaan ja suuntasivat kohti Itä-Intian rannikolla sijaitsevaa Tanskalle kuuluvaa Trankebar-koloniaa. He pääsivät perille vasta heinäkuussa 1706. Laajempi luterilainen lähetystoiminta alkoi 1700-luvulla pietististen herätysliikkeiden vaikutuksesta.
pienoiskuva|vasen|upright|William Carey Nykyaikainen lähetysaikakausi alkoi William Careyn alkuunpaneman Baptistien Lähetysseuran perustamisesta Englannissa vuonna 1792. Vuonna 1795 perustettiin Lontoon Lähetysseura, joka tarkoitettiin yhteiseksi kaikille evankelisen kristikunnan kirkkokunnille. Sen kehotuksesta perustettiin muita lähetysseuroja tai kannatettiin lontoolaista seuraa.
Englannissa syntyi pian eri kirkkokuntia varten omia lähetysseuroja, joista suurin oli episkopaalisen kirkon keskuudessa toimiva Church Missionary Society (perustettu 1799). Alkuperäinen yhteinen Lontoon seura jäi independenteille eli kongregationalisteille.
pienoiskuva|upright|Johannes Evangelista Gossner (s. 14.9.1773 k. 20.3.1858) Yhdysvaltojen vanhin lähetysseura American Board of Commissioners for Foreign Mission on sekin ollut kongregationalistien hallussa. Saksan lähetysseuroista ovat tärkeimmät olleet Berliinin Lähetysseura (perustettu 1824), Reiniläinen Lähetysseura (perustettu 1828), Leipzigin Evankelis-luterilainen Lähetysseura (perustettu 1836), Gossnerin Lähetysseura (perustettu 1836), Hermannsburgin Lähetysseura (perustettu 1849). Kolmea viimeksi mainittua Suomen Lähetysseura ensi vuosinaan kannatti.Mestarin käskystä, s. 17Strümpfel, s. 50Westman, Pohjoismaiden lähetyshistoria, s. 34
Englannin mallin mukaan 1800-luvulla perustettiin myös useita lähetysseuroja myös Pohjoismaissa. Lähetysseurat erikoistuivat usein tietyille alueille. Tanskassa perustettiin lähetysseura vuonna 1821, Norjassa vuonna 1824. Ruotsin tärkeimmät lähetysseurat ovat Evangeliska Fosterlandsstiftelsen, Svenska Kyrkans Mission (perustettu 1874) ja vapaakirkollinen Svenska Missionsförbundet (perustettu 1878).
1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella protestanttinen lähetystyö laajeni voimakkaasti eri puolilla maailmaa. Samaan aikaan Euroopan valtioiden siirtomaiden omistus oli laajimmillaan. Vaikka lähetystyö joskus oli sidoksissa siirtomaavaltaan, lähetystyön ja siirtomaahallinnon suhteet olivat useimmiten jännitteiset. Eurooppalaisia perinteitä yritettiin istuttaa uusien kirkkojen elämään, mutta koulu- ja muulla toiminnallaan lähetysjärjestöt toisaalta loivat pohjaa myös siirtomaiden itsenäistymiselle. Lähetystyöntekijät perustivat kouluja, sairaaloita ja muita laitoksia. Maanviljelys tehostui, ja lähetystyö loi uudenlaista elämäntapaa ja kulttuuria.
Toisen maailmansodan jälkeinen aika Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten valtioiden siirtomaat Afrikassa ja Aasiassa itsenäistyivät vähitellen. Lähetystyön tuloksena luotu koululaitos ja terveydenhuolto siirtyivät usein uusille perustetuille valtioille ja paikalliset kirkot itsenäistyivät lähetysjärjestöjen valvonnasta.
1960-luvulla yleistyivät uudet kansainväliset lähetystyöhön erikoistuneet liikkeet ja 1800-luvulla perustetut lähetysseurat jäivät marginaalisemmiksi toimijoiksi. Erityisesti yhdysvaltalaiset monikansalliset järjestöt ovat laajentaneet toimintaansa kolmannessa maailmassa. 1970-luvun puolivälistä lähtien kansainväliset liikkeet ovat tuoneet yhteen suuria määriä nuoria ja lähetystyöstä kiinnostuneita Euroopan kaupungeissa järjestettyihin konferensseihin.
Lähetystyö nykypäivänä Lähetystyö 2000-luvulla 2000-luvun alkuun mennessä kristinuskosta oli tullut maailmanlaajuinen uskonto. Noin kolmasosa maailman väestöstä on kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen jäseniä. Kristinuskon väestöllinen painopiste on 2000-luvulla siirtynyt länsimaista eteläiselle pallonpuoliskolleKristittyjen määrä kasvaa muualla kuin länsimaissa . Aasian ja Afrikan kirkot tekevät itse lähetystyötä lähettämällä työntekijöitä uusien kansojen ja kansanryhmien keskuuteen omilla lähialueillaan ja muissa maissa. Kristinuskolla ei ole enää yhtä alueellista keskusta vaan kaikkien maanosien kirkot lähettävät lähetystyöntekijöitä muihin maanosiin.
Suomalainen lähetystyö
Suomen kirkkolain mukaan lähetystyö kuuluu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen seurakuntien perustehtäviin.http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931054FINLEX: Kirkkolaki, luku 4 § 1. Käytännössä kirkko harjoittaa lähetystyötä tukemalla kirkon virallisia lähetysjärjestöjä. Näitä ovat Suomen Lähetysseura, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY), Svenska Lutherska Evangeliföreningen (SLEF), Medialähetys Sanansaattajat, Kansanlähetys, Lähetysyhdistys Kylväjä ja Suomen Pipliaseura. Näiden lähetysjärjestöjen lähettämät lähetit ovat yhden tai useamman luterilaisen seurakunnan nimikkolähettejä, joiden puolesta rukoillaan jumalanpalveluksissa ja joille kerätään tukea erillisen nimikkosopimuksen nojalla. Lähetit vierailevat usein nimikkoseurakunnissaan ja pitävät niihin yhteyttä muun muassa kirjeitse, nykyään myös internetin kautta. Lisäksi kirkolla on hiippakunnallisia ja valtakunnallisia työntekijöitä, elimiä ja toimikuntia, jotka vastaavat lähetystyön kehittämisestä ja koordinoinnistaSeurakunnan tukena .
Epävirallista lähetystyötä luterilaisen kirkon piirissä harjoittavat muun muassa lestadiolaiset.
Muita kristillisiä lähetysjärjestöjä Suomessa ovat muun muassa Avainmedia, IRR-TV, Raamatunkäännösinstituutti, Suomen Vapaakirkko, Patmos Lähetyssäätiö ja helluntailainen Fida International.
Nykyään Suomessa lähetystyön kohteista tärkeimmät ovat Kiina, Itä-Intia, Japani, Afrikka ja Venäjä sekä muut entisen Neuvostoliiton alueet.
Suomen lähetysneuvoston tilastojen mukaan sen jäsenyhteisöjen lähettämiä lähetystyöntekijöitä on viime vuosina ollut seuraavasti:
414 (2021) 459 (2020) 532 (2019) 512 (2018) 534 (2017) 597 (2016) 592 (2015) 680 (2014) 689 (2013) 700 (2012) 745 (2011) 742 (2010)
Vuonna 2021 lähetystyöntekijöitä lähetettiin lähettien lukumäärän mukaan suurimpiin maanosiin seuraavasti:
Aasiaan 149 Eurooppaan 134 Afrikkaan 86.
10/40-leveyspiirien välisellä alueella, jossa kristityt ovat vähemmistössä, toimi vuonna 2021 lähes puolet lähetystyöntekijöistä.